Aika kuluu nopsaa, kun paljon tapahtuu. Nopeemmin kuin hoksataan se iltaan rauhoittuu.
Muistan elävästi, kuinka pienenä tyttönä laulelin Sinisen talon nallen tunnaria aamulla sohvalla maatessani ja odottellessani äidin heräämistä (tai ehkä paremminkin aamupalatoasteja, hehe). Tällaisia viikonloppuaamuja oli varmasti useampiakin, mutta yksi on jäänyt erityisenä mieleeni. Kyseinen aamu oli vuosia sitten, näihin samoihin aikoihin tosin, marraskuun lopussa lähellä syntymäpäiviäni ja joulukuun alkua. Muistan tuolloin ensimmäisen kerran havahtuneeni joulustressiin ja siihen, että aika tosiaan juoksee turhan nopeasti. Niin, miten pikkuinen tyttö on voinut saada harmaita hiuksia lahjahankinnoista jo tuossa iässä? Saatika murehtia vanhenemista? Pelkäsin jo etukäteen sitä, että vanhempana joulu ei varmastikaan tunnu enää yhtä ihanalta. Ei yhtä taianomaiselta. Ettemme enää isompana voi veikan kanssa tarkkailla tonttuja ikkunasta illalla. Ettei isona tyttönä vatsanpohjassa varmastikaan enää tunnu kutkutus joulua miettiessäni. Tai, jos tuntuukin, ei joulusta innostuminen ole enää yhtälailla suotavaa aikuisena kuin seitsenvuotiaana.
Osin pelkoni onkin toteutunut.
Toisin kuin luulin, aikuistuminen ei ole kuitenkaan ollut syy kultaisen joulun himmenemiseen. Onneksi. Muuten ihan oikeasti alkaisin pelätä tympeää tulevaisuutta aikuisten maailmassa. Tunneihmisenä minulle riittää yksikin hiukan epäonnistunut aatto latistamaan seuraavienkin joulujen tunnelmaa – kunnes tapahtuneesta on kulunut kylliksi aikaa. Vielä ei kuitenkaan ole. Muistot ovat siitä hankalia, ettei niitä voi muokkailla päässä oman mielen mukaan, yrittää unohtaa tai olla noteeraamatta. Tunnelataukset ovat liian vahvoja. Varsinkin ikävämmissä muisteloissa.
 |
| En tarvitse joulua syödäkseni kaurapuuroni joulukiposta, se on minulle arkipäivää:-) |
Tähän asti olen vain sulkenut pois tulevan joulun ajatuksistani. En ole julistanut vihaavani lokakuun lopussa kauppoihin ilmestyviä joulusuklaarasioita tai saavani paiseita telkkariin ilmestyvistä tekopirteistä ja typeristä joulumainoksista. En ole kertonut taistelevani joulun kaupallisuutta vastaan. Olen vain yksinkertaisesti vaiennut. Ja vaientanut – omat ajatukseni. En ole uskaltanut pohtia ensi kuussa todenteolla alkavaa joulutouhotusta. Enkä ole halunnut. Syy? En tiedä, kuinka minun tulisi tulevaan juhlaan suhtautua. Kieltäytyä kenties kokonaan kaikenlaisilta joulujutuilta? Elää pahvilaatikko päässä vuodenvaihteeseen asti? Vaiko kuitenkin tehdä pikkuisen jouluisia asioita? Maistella riisipuuroa ja perunalaatikkoa? Ehkä tunnelmoida joululauluja kuunnellen?
 |
| Kynttilöitä voi polttaa, vaikka joulua ei viettäisikään. Ja niitähän voi polttaa muuten etelässäkin! |
Enhän kuitenkaan ole aattoa kotona. En edes Suomessa. Toinen asia, joka minua hirvittää. Ja jonka tapani mukaan olen vain sulkenut mielestäni pois. Kieltäytynyt puhumasta tai miettimästä sitä sen enempää. Eikö etelään lähtö jouluksi sekoita jo valmiiksi sekavaa tilannetta vielä lisää? Vielä syksyllä idea oli mielestäni loistava: muistoja karkuun, toisin sanoen. Nyt kuitenkin tuntuu, että ne olisikin kohdattava. Toisaalta taas kaipaan myös mieleen vähä vähältä putkahtelevia onnellisia joulumuistoja: Joulupukin kuumaa linjaa ja sitä riisipuuroa, aattoillan hilpeyttä ja masun pohjassa myllertävää jännitystä. Paradise-konvehtirasiaa ja Tonttu Toljanteria.
Seilaan sisälläni tunnemyrkyssä, enkä ole ollenkaan varma, minne navigoida. Kokonaan joulusta poispäin vai kuitenkin hiukan sinnepäin? Niin laitanko suoraan roskiin Santun ikkunalaudalle asettamat, postin mukana tulleet mainosjoulukortit?
Menettämisen pelko. Pelkään jääväni paitsi jostakin. Olen pitkän ajatustyön tuloksena vihdoin löytänyt sekasotkuun päässäni perimmäisen syyn. Tein niin tai näin, tuo sama pelko sulautuu jossain muodossa tulevaan. Okei, vietetään sitten kunnolla joulua. Ehei, samaa, vanhaa joulutunnelmaa et pysty enää ikinä tavoittamaan, petyt vain. Ajatuksissani kiiluvat vain muistot, kuinka mietin puolituntia, syönkö yhden vai puolitoista konvehtia ja aattoaamuna taistelin riisipuurokulhon edessä mielessä vain illan haaste: jouluateria. Uskottelin itselleni jouluntaikaa, vaikka ahdistus oli ainoa seuralainen tunne-elämässäni. Pelkään, etten kykenisi saamaan vanhaa joulutunnelmaa takaisin. Pelkään, että kokisin täydellisen joulun sijaan jälleen täydellisen epäonnistuneen aaton. Noh, lähdetään sitten kaikkea karkuun ulkomaille. Niin, kuvittelepa, mistä silloin jäät paitsi. Todellakin, pelkään kaipaavani kahdeskymmenesneljänpäivä lunta ja Lumiukon tunnusmusiikkia makoillessani hiekkarannalla. Pelkään yksinkertaisesti jälleen jääväni jostakin ihanasta paitsi.
 |
| Ei tarvita joulukoristeita, joulumaiset somisteet riittävät:-) |
Niin monta vuotta seurasin vain vierestä muiden elämää. Melkein ymmärrän omaa pelkoani. Haluan kokea kaiken. Täydellisesti. Olla kaikessa mukana. Täydellä sydämellä. En halua enää ikinä katsoa vierestä ja pohtia minäkin haluisin. Haluan itse olla kokija.
Uskaltauduin ostamaan pari päivää sitten Hello Kitty -joulukalenterin. Vaaleanpunaisen. Ei liian jouluinen. Mutta kuitenkin tarpeeksi. Kompromissit ovat kivoja. Syömme jouluaterian 22. päivä perheen kanssa. Saan kuin saankin perunalaatikkoa. Ehdotin Santulle, että tekisimme pian joulutorttuja. Kuulemma joulukuussa vasta. Aion vaatia marraskuun viimeistä päivää. Kompromissit ovat edelleen käteviä.
.
Oletko kokenut joskus epäonnistuneen joulun? Millainen joulu sinulla on tiedossa?
Elina Heidi Rinkeli 
Tästä joulusta tulee vähintäänkin erilainen kun lähdette ulkomaille, mutta se ei tarkoita että jäisit paitsi mistään. Voipi olla että tulee tuplakiva joulu tälläkertaa sinulle ja miksei minullekkin. Vietetään oma joulu täällä kotonamme hieman aikaisemmin vain ja sitten toinen joulu ulkomailla ja itsellä mummilla 🙂 Voisikin kysyä että mikä on joulu? Itselle se on ehkä tavallaan pieni jakso vuodessa joka on aina ollut siinä joulukuun loppupuolella jolloin muistetaan lähimmäisiä ihmisiä. Jotenkin tämä nykyinen kaupallinen joulu on yököttävää ja unohtuu se tärkein, eli yhdessä olo ja muu mukava. Ihankuin joku lahjojen osto olisi kilpailua… ”Ei mulloo muuta lahjaa ku nää, en keksiny muuta..” Perheenjäsenten suusta kuultua.. Kunhan kaikki on terveitä ja on mukava tunnelma, se riittää ainakin itselle. Ja ajatus on oikeasti tärkein 🙂
Kun perinteinen jouluaatto kalenterin mukaan on ohi, olisi kaikki lahjat hyvässä alennuksessakin! Miksi ei voisi joulutella vaikka 28 joulukuuta tai pitää yhdistettyä joulua ja uuttavuotta? Minun mielestä on tosi kiva kun pidetään joulu vähän etuajassa :). Jokainen hoitaa hommansa miten parhaalta tuntuu tässäkin asiassa! Ei syytä huoleen :o)
t. Lanttu S:)
TykkääTykkää
Pupsi<3
TykkääTykkää
Meillä on myös aina ollut tapana viettää hyvin ”perinteinen joulu”. Tärkeintä on yhdessäolo ja rakkaimpien kanssa yhdessä puuhaaminen; se ”fiilis”, josta huokuu rakkaus ja toisista välittäminen.
Aattoa edeltävänä iltana yleensä jokainen vetäytyi omaan huoneeseensa pakkailemaan lahjoja, minkä jälkeen osa niistä vietiin kuusen alle. Lapsena tämä oli niin jännää, että 🙂
Aattoaamu alkoi yhteisellä riisipuuron syönnillä, jonka valmistuksen äiti oli aloittanut jo aikaisin aamulla. Kotona soi taustalla joululaulut ja joka paikassa oli paljon joulukoristeita. Aamupuuron jälkeen yleensä vanhemmat vetäytyivät olohuoneeseen kahvikuppien kera ja me lapset ruvettiin koristelemaan siellä olevaa joulukuusta yhdessä… Paljon hymyjä, joululauluja, naurua ja haleja.
Noh, muutama joulu meni aivan kuten sinulla, samojen asioiden kanssa painiessa, mutta usko pois, kyllä sen joulun ”taian” pystyy jälleen tavoittamaan 🙂 Anna sille aikaa.
Tästä joulusta tosin tulee varmasti ainakin itselleni vaikea. Toistaiseksi kieltäydyn ajattelemasta koko asiaa, mutta pelkään kuinka reagoin jouluaattoaamuna. Tänä jouluna olen nimittäin yksin. No en ihan koko joulua, mutta suurimman osan.
Muu perhe lähtee etelään, mä en voi. Mun on tehtävä gradua ja mulla on töitä. Vakuutin niille, että tottakai muiden pitää lähteä, eikä skipata etelänmatkaa mun takia (”vietän joulua poikaystävän perheen luona, ei huolta”). Noh, todellisuudessa herään jouluaattona yksin (poikaystävä on sukuloimassa toisessa kaupungissa) ja kirjoitan gradua. Koitan unohtaa, että on joulu ja koitan olla ajattelematta, mitä muut perheet silloin tekevät. Illalla menen sitten poikaystävän perheen luo (jota en oikeastaan tunne) syömään jouluaterian. Huoh. Vähän pelottaa, onnistunko jouluaatto aamuna sulkemaan pois mielestäni, että on joulu vai rupeanko vaan pillittämään..
-A
TykkääTykkää
Epäonnistuita jouluja olivat kaksi viime joulua. Etenevä anoreksia pilasi 2010 joulun. Sain ison kasan suklaata lahjaksi, jotka sitten jaoin sisaruksilleni.
2011 jouluna jäi myöskin suklaat ja muut. Sillä kertaa sain lahjaksi ”jostain syystä” ison kasan erilaisia teelajitelmia. Ehkä tänä jouluna sitten taas suklaat, joita onkin vähän ikävä. Kunpa vain uskaltaisi…
Täytyy vielä tähän loppuun sanoa, että blogisi on ihana ja siitä välittyy positiivinen olo itsellekin! Olen saanut täältä voimia syksyn pimeinä iltoina.
TykkääTykkää
Luin kirjoituksesi sydän pamppaillen ja hengitys kiihtyen. Ahmin sen. Koska tiedän tasan tarkkaan, miltä tuo kaikki tuntuu. Joka joulu koen ristiriitaisia tunteita, enkä osaa käsitellä koko asiaa. Joulua en ole juhlistanut moneen vuoteen, mutta silti koen niitä ylitsevuotavia lämpimiä tunteita erinäisistä joululauluista ja kaikesta kauneudesta. Ja sitten kieltäydyn ajattelemasta koko asiaa ja otan etäisyyttä. Ja samaan aikaan sydän repeytyy vähän hajalle, kun se tahtoo asioita, joita se ei voi enää saada.
Jouluun liittyvä tunnelataus on liian suuri, muistot lapsuudesta on samaan aikaan lämpimiä ja elämäni kamalampia. Sitä tunnemäärää kannan mukanani joka joulu. En yksinkertaisesti osaa viettää joulua.
TykkääTykkää
Joulu on ihanaa aikaa, mäkin odotan sitä jo hirmuisesti. Pari epäonnistunutta joulua on kyllä täälläpäinkin koettu, niin kyllähän se mieltä alentaa…
Mutta toivottavasti tämä joulu on meille kaikille hyvä ja saataisiin myös lumi maahan! 🙂
TykkääTykkää
Pakko nyt kysyä vielä tätäkin kautta,(lähetin formspringiin kysymyksen), että voitko todella puhua kaikesta äitisi kanssa? Tarkoitan nyt aivan kaikesta? Itselläni se ei onnistu. Elän tavallaan kahta elämää, sillä on elämä, missä kerron kaikki asiani kavereille ja kotona olen sitten hiljaa. Viimeksi äsken yritin normaalisti mennä keittiöön ja jutella, mutta sain vain huudot niskaani siitä, että miksi minä aikuinen ihminen (18v.) tulen jankuttamaan hänellä jotakin. Haluaisin vain tietää, miten on mahdollista, että voit puhua kaikesta äitisi kanssa? Itse en voi varmasti ikinä.
TykkääTykkää
hei aika hassua, mäkin vietän tämän joulun etelässä! oon kyllä kovin helpottunut, joulut on mun mielestä ahdistavia. ne on aina olleet niin teennäisiä ja järjestettyjä meidän suvussa, että ei enää koskaan kiitos. ensi jouluna, ei siis nyt seuraavana vaan ensi vuonna, vietetään joulu toivottavasti kullan kanssa ihan vaan kahdestaan=)
TykkääTykkää
Voi sinua, mä ainakin ajattelen sua jouluaattona, jos se yhtään lämmittäisi:) Yksi päivähän se aattokin on muiden joukossa. Vaikka tuntuukin jotenkin teennäiseltä sanoa niin, sillä tiedän, että itsekin olisin varmasti vähän itku kurkussa. Mutta hei, koita kaivaa edes väkisin jotain positiivista? Voit sitten valmistuneena miettiä gradujoulua tyytyväisenä:) Ja ihanaa, ettet kuitenkaan koko aattoa joudu yksin olemaan – muuten mä olisin pakannut sut mun matkalaukkuun 23. päivä;)
TykkääTykkää
Tänä jouluna ehdottomasti suklaat kuules! Tule kertomaan sitten, mitä herkkuja paketeista paljastui:-)
Mulle tulee hirveän hyvä mieli, kun kuulen, että blogistani on ollut jollekulle iloa<3 Kiitos. Ja tsemppiä!
TykkääTykkää
Jep, lunta voisi oikeasti tulla! Tää pimeys on aika järkyttävää:S Ja todellakin toivotaan kaikille onnistunutta joulua:)
TykkääTykkää
Onneksi laitoit tänne bloginkin puolelle. En ole pitkään aikaan käyttänyt formspringiä ja olisi jäänyt huomaamatta.
Tulin viestistä surulliseksi. Pystyn itse todellakin puhumaan äitini kanssa kaikesta, tiedän, että äiti kuuntelee ja auttaa. Olemme hyvin läheisiä, sanoisin jopa poikkeuksellisen. Sen vuoksi tuntuukin ihan hirveältä, että äitisi on sanonut sinulle tuollaista. Ehkei kuitenkaan tarkoittanut olla aivan niin töykeä? Oma äitini on aina sanonut, että olemme kaikki aina hänen lapsiaan, aina saa vaikka muutta takaisin kotiin, jos siltä tuntuu, eikä aikuistuminen muuta sitä, etteikö äiti auttaisia tai ettemmekö pystyisi puhumaan asioista. Et siis todellakaan ole tehnyt mitään väärää tai typerää, kun olet yrittänyt äitisi kanssa jutella. Sitä paitsi 18-vuotias on mielestäni vielä nuori ja keskenkasvuinen, harvemmin täydellisen valmis (tai halukaskaan) aivan itsenäiseen elämään.
On kuitenkin tosi tosi hienoa, että sinulla on ystäviä, joiden kanssa pystyt juttelemaan asioista. Pahinta on jäädä aivan yksin omien ajatusten ja mietteiden kanssa.
Vastaukseni kysymykseesi on yksinkertainen: minulla on varmaankin sitten vain niin mahtava äiti. Muuta en oikein osaa sanoa.
Lähetän hurjasti voimia ja tsemppiä!:)
TykkääTykkää
Luulen, että minun ei tarvitse vastata tähän mitään. Se olisi turhaa. Tunnemme selvästi aivan samoin. Hurjaa. Kiitos.
TykkääTykkää
Voi sua, ihana olet <3
Joo, yksi päivähän se vain on. Jotenkin sitä on aina kuitenkin ladannut odotuksia tms. joulupyhiin aikalailla, koska itse ainakin olen aina mieltänyt sen sellaiseksi ihanaksi pieneksi breikiksi kaiken tämän pimeyden ja kylmyyden keskellä…voi vaan olla; rentoutua ja nauttia perheen seurasta.
Toisaalta tämän joulun jälkeen ensi joulu tuntuu varmasti vieläkin kivemmalta, vaikkei mitään muuta tekisikään kuin viettäisi aikaa rakkaiden kanssa. Se on vaan sitä parhautta <3
-A
TykkääTykkää