Olen aina ollut herkkä lapsi. Vähän kaikella tapaa. Minulle on sanottu niin. Ja olen itsekin pitänyt itseäni sellaisena. Koen eri tunteet voimakkaina, mutta sen lisäksi aistin toistenkin mielialat hyvin helposti. Samaistun niihin tahtomattani. Pienenä seuratessamme perheen kanssa yleisurheilua televisiosta en aina voinut katsoa kaikkia lajeja loppuun, etenkään pitkänmatkanjuoksuja. Miksikö? Minua säälitti ja suretti niin viimeisen juoksijan puolesta, joka lähti vasta viimeiselle kierrokselleen toisten ylitettyä jo maaliviivan.

Usein, varsinkin nuorempana, mutta toisinaan vieläkin, minulla oli, tai on, tapana kysellä äidiltäni, jankuttaakin, miksi hän on niin vihainen. Kyllä, vihainen. Äiti ihmetteli aina kysymyksiäni (ei varmaan enää luettuaan tämän) ja totesi välillä kärsimättömästikin, ettei ole mistään vihainen, etenkään minulle. En tosin epäile, jos tyhmistä jankutuskysymyksistäni kiukku on noussut pintaan, heh. Kuitenkin nyt vanhempana olen vasta ymmärtänyt, mistä koko jutussa on ollut kyse: en minä suinkaan ole luullut äidin aina olevan kiukkuinen kysymystä esittäessäni. Sen sijaan olen aistinut äidin mielialanvaihtelut, esimerkiksi alakulon, stressin, surun ja ehkä joskus ihan oikeasti sen kiukunkin. En vain ole osannut pukea aistimustani sanoiksi ja nuo havaitsemani tunnevaihtelut ovat saaneet yksinkertaisesti yhteisnimityksen vihainen. En nimittäin ole ikinä ollut suustani kovin nokkela tai hyvä puhuja. Vasta toisen kanssa käydyn keskustelun, esimerkiksi kinastelun, jälkeen keksin useimmiten parhaimmat repliikit ja puolustuspuheet. Vähän samaan tapaan kuin keksin nykyisin lenkillä päässäni kokonaisia lauseita blogiteksteihini.

Olen jollain tapaa laittanut monet muutkin tunneperäiset, oudotkin, kokemukseni herkkyyteni piikkiin. Yleisesti puhutaan ihmisen sielusta abstraktina asiana ja sitähän se onkin. Erinäiset tuntemukseni ovat toisinaan kuitenkin niin voimakkaita, että välillä olen mieltänyt oman sieluni olevan hyvinkin konkreettinen. Miten? Toisen sanoessa minulle pahasti, oikeastaan riittää, että minulle huomautetaan jostakin tekemästäni asiasta negatiiviseen sävyyn, sisälläni sykähtää. Siis ihan konkreettisesti tunnen sykähdyksen, eräänlaisen kivun – ehkä juuri siellä sielussani, niin olen ajatellut. Minulle ei tule vain paha mieli psyykkisellä tasolla, vaan tunnen sen fyysisestikin. Samalla tavoin kirjoittaessani ilosta kuplivasta masusta tarkoitan todella tuntevani jotakin enemmän kuin vain iloa. Ei nyt konkreettista kuplintaa vatsanpohjassa, vaan sellaista, mitä on mahdoton oikeasti pukea sanoiksi. Onnesta soikeana minusta oikeasti tuntuu, että joku hyppii ja sinkoilee edes ja takaisin sisälläni. Niin kovin, että tunnen todella olevani kuin mikäkin venynyt ellipsi. 

Mieleeni muistuu eräs tapaus. Leirikoulussa kuudennella luokalla olimme vaeltamassa. Taukopaikalla oli nuotio ja ympärillä puupenkkejä. Muistan olleeni hyvin, hyvin innostunut retkestä ja ylipäätään koko leirikoulusta. Hypähdin onnessani puupenkille, tepastelin siinä ja mietin, kuinka valtavan iloinen olen. Tuntui kepeältä ja vapaalta, vaikka alunalkaen olinkin jännittänyt hiukan koko reissua. Aivan yllättäen kuulin kuitenkin minulle osoitetun tiuskaisun, alas penkiltä. Yksi valvojistamme oli huomannut penkillä koikkalointini ja piti sitä ilmeisesti hyvin epäsopivana. Tuolloin muistan, kuinka nuo valvojan ikävällä äänensävyllä lausutut sanat iskivät minuun niin voimakkaasti, että olen melkein varma juuri niiden saaneen minut horjahtamaan alas. Sisimpääni oikeasti sattui. En ollut tarkoittanut mitään pahaa. Olin vain onnellinen. Näin jälkeenpäin ajatellen säälittää pikku-Elina, jolta vietiin hetkessä vilpitön riemu. Tuolloin vain pelästyin, enkä uskaltanut enää kyseisellä patikoinnilla iloita vapaasti.

Edellisessä postauksessa mainitsemani mielleyhtymä numeron 19 ja sanan televisio ympärillä on vain yksi esimerkki hassuista, päänsisäisistä ajattelumalleistani ja tavoistani kokea asioita. Vähän samaan tapaan kuin numero 79 on mielestäni äärettömän epämiellyttävä, suorastaan ruma tai nimi Josefina on aina saanut aikaan kylmiä väristyksiä minussa. Vaikka en siis ole ikinä tuntenut yhtäkään Josefinaa (ennen viime kesää), lukenut sen nimisestä tytöstä sadussa tai muutoinkaan pidä millään tavoin nimeä erityisen poikkeuksellisena. Minulle muistot eivät ole vain mielessä kelautuvia tapahtumasarjoja, joihin on yhdistynyt ehkä myös haju- ja kuuloaistimuksia, vaan jotakin paljon kokonaisvaltaisempaa, jälleen kerran jotain sellaista, mitä on vaikea sanoin kuvata. Muistoni sisältävät aistein havaitun lisäksi tietenkin myös tunnepuolen, mutta myös paljon muuta pientä, juuri siihen hetkeen liittyvää. Esimerkiksi nyt muistellessani eilen kokemaani hetkeä katsomossa, mieleeni nousee kaiken tavallisen (odottavan tunnelman, jännityksen jne.) lisäksi edessä istuneen miehen takaraivon näppylä. Muistan tarkasti, mitä juuri tuona hetkenä ajattelin ja myös mitä mennyttä muistelin. En ehkä rupea avaamaan näppylästooria ja -muisteloita, pointin kuitenkin ymmärtänette muutenkin: rekisteröin pienen pieniä, epäolennaisiakin, yksityiskohtia. Tämä on tavallista esimerkiksi saapuessani uuteen paikkaan tai joutuessani ennenkokemattomaan tilanteeseen. Kätellessäni uutta esimiestäni olen jo havainnut lukuisia yksityiskohtia hänestä ja ympäristöstä, muodostanut päähäni paikan tunnelman ja ennakkokäsityksen. Hyvin usein ne ovat lähes täysin paikkaansapitäviä. Muistosykermien voimakkuutta kuvastaa osuvasti viime syksyinen tilanne, kun lenkkeilin vanhan kouluni ohi: pelkkä ruokalasta leijaileva lounaan tuoksu sai aikaan minussa niin voimakkaan ja kokonaisvaltaisen tuntemuksen, että jalat olivat mennä alta. Kelasin puolessa sekunnissa koko lapsuusaikani läpi alkaen ensimmäisen luokan ensimmäisen päivän vaatetuksesta pulpetin vahaliituihin, joista keltainen oli aina poikki. Se oli nimittäin lempivärini. Se, että tunne tuli niin spontaanisti ja yllättäen oli yksi merkittävä tekijä voimakkuuden takana. Uudemman kerran koulun ohi juostessani (samalla lenkkikerralla siis) olin valmistautunut tulevaan, eikä samanlaista kokemusta syntynyt.

Kaiken tämän olen perustellut itselleni aina herkkyydelläni. Aivan niin kuin tilannesidonnaisen ujoutenikin. Herkkiä ihmisiä nyt tunnutaan yleisestikin pidettävän ujoina ja kainoina. Sellainen olen. Tuntemattomien ja puolituttujen seurassa. Perhepiirissä kuitenkin kaikkea muuta kuin ujo, suorastaan räiskyvä. Oikeasti se on aika pelottavaakin. Millainen minä oikeasti olen? Välillä olen miettinyt, olenko jotenkin poikkeuksellisen outo. Jokainenhan nyt on omalla tapaansa hiukan outo, vähän kuin tavallisen outo.

Eilen söin lounasta ihan tavalliseen tapaan. Äidin tekemää kaalipataa. Namnam. Luin myös tavalliseen tapaani lehteä. Kodin Kuvalehteä. Törmäsin juttuun, joka pysäytti. Ihan kirjaimellisesti sai haarukkani pysähtymään puolimatkaan suuhun. Siinä se oli. HSP eli highly sensitive person. Taipumus monentyyppiseen aistimusten yliherkkyyteen. Olkoonkin kyse vielä kiistellystä termistä ja ei-lääketieteellisestä diagnoosista, minä uskon täydestä sydämestäni amerikkalaisen Elaine N. Aronin kehittämään käsitteeseen. Aivan kaikki täsmäsi. Kuin olisin lukenut kuvausta itsestäni. Selvisi sekin, miksi olen niin herkkä korvistani, inhoan kovia ääniä ja epämääräistä hölinää.

Lukekaa juttu ihmeessä, jos satutte saamaan vaikkapa äitinne Kodin Kuvalehden käsiinne. Juttu oli mielenkiintoinen. Nettisivuilta en löytänyt muuta kuin pienen osan lehden tekstistä (klik).

En olekaan outo, olen HSP.

Muita?:-)