”Jos haluat tuntea olosi kurjaksi, vertaile itseäsi henkilöön, joka on sinua parempi. Et voi aidosti vertailla, sillä et voi tietää, millaista hänen elämänsä todellisuudessa on. Vertailu onkin täysin turhaa, sillä vain sinä tiedät, kuka olet ja mitä aiot tehdä elämäsi suhteen. Jos arvostat itseäsi, toimit omien arvojesi mukaisesti. Älä piinaa itseäsi turhilla vertailuilla!”
-Onnellisuusprofessori Markku Ojanen
Kuinkahan hienoa olisi olla oikea onnellisuusprofessori? Ojasen Markku on varmasti hurjan onnellinen. Taatusti paljon onnellisempi kuin minä, joka vain yritän keksiä maallikon neuvoja onnellisuuteen.
Hetkonen. Tein sen taas.
Aloitin nimittäin sen pirun vertailun.
Kelataanpa hiukan elämääni: olen ollut ujompi, hiljaisempi, lahjattomampi, pyöreäposkisempi, lapsellisempi, herkempi, tyhmempi, isompi, muodittomampi, rumempi ja tylsempi. Kuin joku toinen. Aina. Ainakin omasta mielestäni. Olen aina ollut jotakin vähemmän ja mittareina ovat luonnollisesti toimineet toiset ihmiset – niin tuttavat kuin tuntemattomatkin. Mutta siis ihan oikeasti luonnollisestiko? Kyllä, olen koko ikäni automaattisesti peilannut itseäni muihin. En ole riittävä, sillä jollakulla toisella on aina jokin paremmin; kauniimmat silmät, pidemmät hiukset, nätimpi takki tai yhteensopivammat asusteet. Enemmän ystäviä, sanoja sanottavana, kauniimpi käsiala tai mielenkiintoisempi kokonaispersoona. Myöhemmin teininä syytin itseäni jopa siitä, että omistin (omistanen edelleen) niin vajavaisen itsetunnon. Sillä mistäpä muusta tuo ainainen vertailu ja itsensä vähättely johtuvatkaan kuin epävarmuudesta itseä kohtaan.
Muistan, kuinka yläasteella ”kärpäsaurinkolasien” tullessa muotiin haaveilin omista sellaisista. Katselin (omasta mielestäni ainakin) suosittuja ja itsevarmoja tyttöjä Paris Hilton -lasit päässä ja mietin oi kunpa minäkin joskus. Mielestäni en ollut riittävän cool ja muodikas, jotta olisin voinut asettaa samanmoiset aurinkolasit päähäni. Ainakaan yhtä ja tarpeeksi kuin muut. Muistan yhä sen päivän, kun ensimmäisen kerran kävelin rohkaistuneena nuo lasit päässä kotiovelta keskustan kaupoille. Tunsin, kuinka vastaantulijat, varsinkin ne coolimmat, tuijottivat minua ja nenällä nököttäviä aurinkolasejani. Siis aivan liian anti-cool.
Tajuanhan minä näin jälkikäteen, kuinka höpsöä oli ajatella moista. Ettäkö todella toisia kiinnosti, minkälaisilla aurinkolaseilla suojaan silmäni? No ei todellakaan kiinnostanut, eikä kiinnosta tänä päivänäkään. Tapani vertailla itseäni muihin ei kuitenkaan hävinnyt iän myötä tai loppunut tuohon esiteinivaiheeseen, vaan pikemminkin sairastutti minut myöhemmin vakavasti. Tai ainakin oli osasyynä sairauden puhkeamiseen. Kun ei se pieni, kypsymätön ja epävarma ihmismieli ymmärtänyt, että olemme kaikki erilaisia, ainutlaatuisia, niin ulkoisesti kuin sisäisestikin. Kehitymme eri aikaa ja kehitymme erilaisiksi. Jokaisella on oma ruumiinrakenteensa, aivan samana tapaan kuin jokaisella on omanlaisensa kasvonpiirteetkin.
Jos arvostat itseäsi, toimit omien arvojesi mukaisesti. Siinäpä se oma kompastuskiveni. Itsearvostukseni on majaillut vähintäänkin aivan yhtä matalissa pohjalukemissa kuin itsetuntonikin. Olen arvottanut itseni niin kauan kuin muistan siihen kakkoskastiin. Vaikkei sellaista ole edes olemassa. Kaikkihan me olemme samalla viivalla, eikä ihmisarvomme ole riippuvainen toisten mielipiteistä, edes omistamme, mistään. En ole ollut riittävän itsevarma, jotta olisin pystynyt johtamaan omaa elämääni. Olen ollut hukassa monia vuosia, enkä ole tiennyt, kuka oikeasti olen ja mitä aion elämälläni tehdä. Olen haaveillut, mutten ole uskonut ja luottanut itseeni. Ainakaan riittävästi.
On sanomattakin selvää, ettei vertailu ja oman itseni vähättely ole tuonut kuin piinaa ja pahaa mieltä. Jatkuvalla vertailulla ja siitä johtuvalla riittämättömyyden tunteella olen vain satuttanut itseäni, ajanut itseni uuvuksiin ja lopulta sairastuttanut itseni. Se on vienyt paljon iloa elämästäni ja rajoittanut elämääni.
Parempi myöhemmin kuin ei milloinkaan. Onneksi kaksikymmenvuotias Elina on jo paljon viisaampi kuin kahdeksantoistavuotias, puhumattakaan kuusitoistavuotiaasta. Olen vihdoin ymmärtänyt, että Elina on tällainen paketti. Vielä ehkä haen hiukan sitä paketin muotoa ja sisältöä, mutta kaiken kokemani jälkeen se on enää pientä hienosäätöä. Olen vakaasti päättänyt, etteivät sanat minä ja kuin enää esiinny samassa virkkeessä, joka tulee suustani ulos.
Elina: 1. töihin menossa 2. teille postausta kirjoittaessa 3. nukkumaan menossa 4. aamulla salilla
On oikeasti niin hurjan siistiä todeta itselle, että niin, minä olen tällainen ja hyvä näin. Aivan mahtavaa kävellä katse ylös luotuna ja pyytelemättä omaa olemassaoloa anteeksi – vaikka ne kärpäslasit päässä. Heh 🙂
Elina Heidi Rinkeli 
”On oikeasti niin hurjan siistiä todeta itselle, että niin, minä olen tällainen ja hyvä näin.” Kiitos aamuni piristyksestä Elina! 🙂 ❤ Ihana lukea aina näitä sun postauksia, puhut kyllä taas niin asiaa. Niin ja btw, vitsi mikä katuhaukka..! Lähe mun kanssa puntille! :'DD
TykkääTykkää
Aloitin myös tämän vuoden Ojasen vinkkien avulla. Mietin siinä samalla, että olisipa kyllä vaan aika ihana ammattinimike tuo onnellisuusprofessori..! 😀
Tunnistin itseni tästä, mutta onneksi myös siitä, että muutaman viime vuoden aikana olen kuitenkin tullut myös armollisemmaksi, alkanut hyväksyä itseni ja puutteeni sellaisinaan. 🙂
Tykkäsin tästä tekstistä todella paljon!
TykkääTykkää
🙂
TykkääTykkää
haba !
TykkääTykkää
mitä olet sairastanut?
TykkääTykkää
on aina mukavaa lukea näitä postauksia kun on samankaltaisia ajatuksia mielessä 🙂
TykkääTykkää
Jösses mikä haba! Timmissä kunnossa kyllä oot 😀 Ja oot kyllä aivan oikeessa 🙂 Ihana postaus, pisti ajattelemaan, kaikki mitä kirjotit oli kuin omasta päästä.. Kiitos kivasta blogista!
TykkääTykkää
Voi, ole hyvä<3 Ihanaa, jos piristi!
Hahah, millon vaan hei!!
TykkääTykkää
Jep, aikamoinen titteli:D
Ihanaa, että olet myös oivaltanut armollisuuden itseä kohtaan. Seuraava askel on itsensä rakastaminen pelkän hyväksymisen sijaan – minullakin siis:)
TykkääTykkää
Hihi 🙂
TykkääTykkää
:'D
No ehkä jotain kehitystä on havaittavissa viime vuosien tikkukäsiin ja hyvä niin! Haluan olla superhybervoimakas!
TykkääTykkää
Sairastin anoreksiaa – huomaathan imperfektin;)
TykkääTykkää
Ihan parasta kuulla:-)
TykkääTykkää
Haha, höps:D Jotain kehitystä kuitenkin ja suunta vaan ylöspäin!
Kiitos itsellesi ihanan piristävästä kommentista:) Kiva tietää, että joku höpötyksiäni lueskelee.
TykkääTykkää
voisitko kertoa enemmän sairastamisestasi? oliko se pahimmasta päästä?
TykkääTykkää