Tekisi mieli ulvoa. Taittaa niskasta ja kääntää kasvot kohti taivasta. Heittää kädet huolettomasti sivulle, samaan aikaan kuitenkin jokainen sormenpääkin jännitettynä. Aivan, aivan liikaa muistoja tälle pikkupäälle.
Ei se ole pikkupäälle mikään jumalalaulu. Se on laulu kerran koetusta, jo eletystä, menetetystä, siitä vanhasta ja hyvästä.
Joskus vaivun sellaiseen mielentilaan.
Se alkaa alavatsassa tuntuvana poreiluna. Sitä edeltää hentoinen paine rintakehässä. Jos se päästäisi ääntä, kuuluisi viuuuu. Intonaatio nousisi jokaisella uulla. Samaan tapaan kuin itse tunne kasvaa jokaisella hengenvedolla. Raastaa sisintä enemmän ja enemmän. Se tuntuu päässä; saa surulliseksi tai vaihtoehtoisesti onnelliseksi, mutta aina kuitenkin kyyneliin ja sekaisin. Se tuntuu kestämättömältä. Niin valtavan voimakkaalta lataukselta sisälläni, että sitä on hankala hallita.
Silti aina poreilun tuntiessani lietson sitä lisää. Oikein yllytän. Istun yksin sängyllä, tunnustelen koko maailman tuskaa, kuuntelen toinen toistaan minulle merkityksellisempiä kappaleita, oikeastaan mikä tahansa vähänkään melankolinen käy pienen paineen alettua. Tunnetta ei tarvitse yrittää pitää yllä, eikä siihen tarvitse keskittyä. Itken, itken, itken. Ihan kaikkea. Ja se vain vie.
En voi käyttää sanaa angstata. Enkä liiemmin sanaa fiilistellä. Ensinnäkin, koska ne eivät kuvaa edes osittain sitä mielentilaa. Mutta ennen kaikkea siksi, koska ne eivät tee oikeutta tunteelle. Minua puistattaa edes ajatella, että tipauttaisin verbin fiilistellä keskelle viuuta. Sama asia kuin joku raahaisi Suomen lippua maassa.
Minä nautin siitä raastavasta tunteesta ja kyynelistä. Kaikki elämän nerokkaimmat oivallukseni ja omasta mielestäni parhaimmat tekstini ovat syntyneet silloin. Mutta se ei ole mikään luomisentuskajuttu. Sillä se luominen ei ole pääosassa, vain kanava purkaa tunnetta sisältä. Ennemminkin sillä on joitain yhtymäkohtia maailmantuskaan. Pikkutyttönä jo koen tunteneeni eksistentiaalista maailmantuskaa. Tunteen vallassa on kuin levittäisin käteni, avaisin sylini ja viittoisin kaikelle surulliselle ja tuskalle tulemaan luokseni.
Mutta. Ei se ole vain maailmantuskaa. Koska mukaan mahtuu myös iloa ja onnea. Tunne ja olotila voi olla täysin sama, mutta vain käänteinen: kaikki kumpuaa surun sijaan ilosta ja hyvästä olosta.
Tsaijaijai. Myös elämäniloa tuskassa.
Hytkyn, nyyhkin, pohdin, heilun, tunteilen, nyökkäilen, hymyilen, tunnustelen, hymähdän, keinuttelen. Kuin leijun. Mutten edelleenkään fiilistele.
http://www.youtube.com/watch?v=6IhnydCct80
Valtaako teidät koskaan tällainen tunne, jota on sanoin miltei mahdoton kuvata?
Elina Heidi Rinkeli 
kiitos tästä tekstistä! osasit tehdä tekstiksi tuon tunteen, se tulee joskus ja menee menojaan ja ne tunteet jotenki tekee musta entistä vahvemman..
oot ihana.
TykkääTykkää
Moikka! Löysin blogisi jostain mutkan kautta ja tulin vaan sanomaan, että taidanpa jatkaa seuraamista. 🙂 Kirjoitat hyvin. On kyllä ihan tuttu itsellekin tuo tunne, mitä tekstissä kuvaat. 🙂
TykkääTykkää
Oi, kiitos että tulit sen kertomaan! :')
Sitten olemme varmasti hyvin samantyyppisiä ihmisiä, tällaisia vähän herkkiksiä, heh. Tosin mielestäni se on vain ihmistä rikastuttava asia!
TykkääTykkää
Ei kiittämistä, ilo oli minun puolellani. :> Kiva, jos sait tekstistä jotain irti!
TykkääTykkää