Uncategorized

Omilla jaloillani.

Elina
Ei hitsi, juuri tuollainen minäkin haluaisin olla – niin aurinkoinen ja mukava, hymyileväinen.
 
Tarkkailen hyvin paljon ihmisiä. Tuntemattomia, puolituttuja ja läheisiä. Tuntuu tärkeältä tietää, millainen henkilö oikeasti on, mutta sitäkin enemmän olen vain yksinkertaisesti utelias. Ja kun löydän oikein ihanan ihmisen, kiinnyn helposti. Silloin lähes kaikki ihmisessä miellyttää minua: tapa, kuinka hän istahtaa tuolille, naurahtaa, hänen äänenpainonsa, kävelytyylinsä. Pienenä ihastelin aina, kuinka äiti pesi hampaita. Peset äiti niin tyylikkäästi hampaita. Esikuvat ovat aina olleet minulle tärkeitä ja ohjailleet näin myöhemmin ajateltuna ehkä liikaakin minua. Olen unohtanut kaiken ihailun keskellä, ettei minun olekaan tarkoitus olla kuin joku toinen. Elämäni ei kuulukaan olla kuin jonkun toisen.
 
Minä olen minä. Minun on itse luotava oma elämäni. En voi elää ikään kuin toisen elämää tai yrittää olla kuin toinen, sillä silloin en koskaan tavoita minua itseäni. Silloin en koskaan pääse perille omasta itsestäni. En pysty keskittymään täydellisesti elämään. En kykene kokemaan sitä elämän syvintä olemusta. Silloin en koskaan tule olemaan sinut itseni ja elämäni kanssa. Enkä takuulla tule koskaan olemaan niin onnellinen kuin voisin olla.
 
Kappas. Pillifarkut, tuubihuivi, nahkatakki. Ohuen ohuet jalat, suoranaiset rimpulakädet. Kyllästynyt ilme. Pitäisikö minunkin?
 
Mutta miksi. Miksi en koskaan ole osannut olla vain Elina? En ole koskaan osannut sanoa itselleni minä olen tällainen, hän on tuollainen. Tahtomattani, jopa huomaamattani, imen itseeni kaiken ympäriltäni kuin kuiva rätti vettä. En vain iloa, vaan pääasiassa juuri päinvastaista: ne vaatimukset, paineet, odotukset. Kaikki asiat koskettavat automaattisesti myös minua. Ja jos en kykene änkemään itseäni tuohon muottiin, olen epäonnistunut. Olen erilainen. Olen ihminen, josta kukaan ei varmasti pidä.
 
Mutta silloin en kuitenkaan ole myöskään minä, ainutlaatuinen Elina. Vaan ympäristön muovaama standardi. Haluanko? Kaikkein vähiten. Mutta miksi et sitten..? Koska en kai uskalla.
 

Oli kamalan pelottavaa huomata eräs päivä konkreettisesti, kuinka muiden pompoteltaessa oikeasti olen – tai kuinka oikein tungen itseni muiden vaikutuksenalaiseksi. Oli aamu. Valmistauduin välipäivään. Lihasten lepuutteluun. Selasin blogeja. Erästä treeniblogia, joka hehkutti jalkapäivää, pakaroiden kuritusta ja ah, sitä poltetta perseessä. Niin, tietenkin kuvilla höystettynä. Nyt sitä pebaa  sinäkin siellä rääkkäämään, anti mennä, se oikein huusi. Ainakin minulle. Ainakin minun mielestäni. Aloin suunnitella. Jalkatreeniä. Hänkin. Minäkin. En saa olla huonompi. Missään nimessä laiskempi. Mikä minuun meni? En tiedä. En tiedä muuta kuin hänkin niin minäkin. Onneksi palasin pian omaan elämääni. Sanoin ihan oikeasti ääneen itselleni, että tämä on minun elämäni ja tuo on hänen. Enkä lähtenyt polkemaan salille.
 
En myöskään aio käyttää farkkuja, vaikka kaikki muut käyttävät. En aio keskittää elämääni ulkoisille seikoille, vaikka niin moni muu tekeekin niin. En aio olla pieni keijukainen, vaikka aika moni sitä ainakin salaa mielessään tavoitteleekin. En aio häpeillä treenaamista, vaikka toiset sitä ylenkatsovatkin. En aio hengata kaupungilla kaupoissa ja skumppalasillisilla siitä huolimatta, että monet pitävät sitä hieman parempien ihmisten toimintana. En aio koskaan enää katsoa toista ja miettiä, pitäisikö minunkin.
 
Aion elää elämäni mahdollisimman mukavissa ja elinamaisissa vaatteissa. Kulkea vaikka päivästä toiseen treenihousuissa, jos siltä tuntuu. Aion pohdiskella, lukea ja kirjoittaa. Toivottavasti joskus opiskellakin. Kehittää itseäni. Aion tulla varmaksi itsestäni. Aion käydä iltateellä ystäväni kanssa. Aion olla tyytyväinen vantterista jaloistani. Aion olla lihaksikas ja vahva.
 
Tarkemmin ajateltuna aion olla ihan vain Elina ja rakentaa ihan vain Elinan elämää. En kenenkään ulkopuolisen.
 
Harvoin saan muiden kanssa käydyistä keskusteluista mitään suurempaa irti. Koska tarvitsen oman rauhan ja omaan pääkoppaan sukeltamisen, jotta pystyn mihinkään syvällisempään. Jännitän niin paljon muita ihmisiä. En sanan varsinaisessa merkityksessä, vaan. Hmm. Omassa merkityksessäni. Se kaikista viimeisin ovi minussa avautuu vasta yksin ollessani. Sen vuoksi lähes aina keskustelut ovat minulle vain lähinnä jutustelua. Mutta joitakin päiviä sitten kävin ystäväni kanssa keskustelun, joka miltei raotti jo tuota ovea. Sain hänen sanoistaan oikeasti rohkeutta. Rohkeutta ajatella näin, rohkeutta kirjoittaa tämän tekstin, rohkeuttaa todella toteuttaa tämän kaiken.
 
Minä ja minun elämäni. Saan olla tällainen.
 
Koska rakastan niin hirveästi sitä Elinaa, joka liian usein pelästyy ja pakenee, eikä uskalla tulla takaisin luokseni.

24 vastausta artikkeliin “Omilla jaloillani.”

  4. Voi miten hieno teksti taas! Se on kovin vapauttavaa, kun voi rohkeasti olla oma itsensä. Ja antaa muiden olla omanlaisiaan. 🙂

    Tykkää

    Vastaus

  5. Oi Elina! Aina oivallat niin kauniita, terveitä ja ihania asioita elämästä, mitä kaikkien pitäisi saada noudattaa. Pitkään pitkään aikaan en ole kommentoinut, mutta aina olen joka ikisen sun postauksen lukenut ja aina osut niin nappiin. Olet ihana juuri tuollaisena Elinana ja sellaisena Elinana, ketä haluat itse olla. Oot ihana. Kiitos, että kirjoitat niin hienoja ja valaisevia tekstejä ajatuksella meille muille, että mekin saadaan taas vähän avoimempaa maailman katsomusta 🙂

    Tykkää

    Vastaus

  7. Ihana teksti, Ihana Sinä! Älä koskaan unohda elämäsi tärkeintä ihmistä, eli itseäsi. Äläkä koskaan unohda, kuinka arvokas olet. Juuri tuollaisena, ihan vain Elinana. ❤

    Tykkää

    Vastaus

  12. Suolsit taas jossain takaraivossani muhineen asian sanoksi – niin, että minäkin ymmärrän. Mitään järkeä? 😀 En tiedä, mutta tätä minä juuri tarkoitin kommentoidessani heisinäkerrojakysy -postaukseen. Sinä olet ainutlaatuinen, aito oma itsesi. Teeskentelemätön, vain Elina. Silti ja siksi postauksinesi niin ihana. Kiitos, taas! 🙂

    myyymi-anonyymi.

    Tykkää

    Vastaus

  13. Nämä minun oivallukseni itsestäni ovat aina tarkoitettu myös teille – jotta tekin ehkä oivaltaisitte jotakin itsestänne! ❤

    Tykkää

    Vastaus

  15. Voi, miten ihana kuulla, että olet kuitenkin ollut siellä toisessa päässä:)) On ollut ikävä! Kiitos kommentista: kirjoittaminen on tietysti parasta, mutta tällaisten onnellisten palautteiden saaminen on ehdottomasti toiseksi parasta. ❤

    Tykkää

    Vastaus

  20. On järkeä, onon! Joskus itsekään en saa ulos päästäni sitä, mikä jossain pääkopan perukoilla muhii. Sitten se tupsahtaa tajuntaan, kun joku vähän avittaa. :–)

    Kiitos tästä(kin). ❤ Ihana myyymi-anonyymi minulla on!

    Tykkää

    Vastaus

  21. Voi Elina Elina… Miten rohkea teksti! Olet kerrassaan mahtava ja upea juuri tuollaisena, älä koskaan muutu 🙂
    Itsekin huomaan yhä vertaavani itseäni muihin. Pitäisikö minun olla tällainen, tuollainen, sellainen? Ei tarvitse olla kuin minä. Kiitos kun puit ajatukseni (jälleen) luettavaan muotoon!
    Olet aarre!

    ~Hilla

    Tykkää

    Vastaus

  22. Komppaan ihan täysin Hillan sanoja! Mahtava teksti. Pyörittelen mielessäni samoja asioita – liiankin kanssa. Vertaan itseäni ennen kaikkea ihailemiini ihmisiin ja koen vieläkin syyllisyyttä, etten ole yhtä hyvä ja vahva metsänhoidossa niin kuin isäni. Tai en ole niin hyvä ihminen ja luonnonlahjakkuus koulussa kuin äitini tai oli yms. Hassuahan tuo vertailu on. Tyhmää. Mutta ihminen on psykofyysis-sosiaalinen olento, joka eittämättä tulee vertaamaan itseään ympäröiviin ihmisiin. Yritäppä siinä sitten olla ”ainutlaatuinen”, hih 😛

    Mutta vielä kerran. Puhuit asiaa ja kirjoitit siitä hienoon sävyyn. Hyvä sinä! Olet tyttö mieletön 🙂

    Tykkää

    Vastaus

  23. Ihana SINÄ! Kiitos! 🙂<3
    Vertailu on tosiaan – anteeksi nyt vain ruma sana – mutta suoranaisesti vittumaista. Inhoan sitä, mutta silti toisinaan sorrun siihen.
    Ei todellakaan tarvitse olla kuin oma itsensä!

    Tykkää

    Vastaus

  24. Niinpä, ihan tyhmää ja idioottimaista. Senkin vuoksi, että oikeastaan minä haluaisin olla vain minä, en joku toinen. Mutta usein minusta tuntuu, että minun PITÄISI olla kuin joku toinen, kuin se ihana ihminen. Mutta ehkä jokaisessa on sitten se oma ihana juttunsa? Ei toisen ihanuutta – tai mitään muutakaan piirrettä – voi saada itselleen, kai. Koska se on toisen omaa.

    Ja jep, jos ihmisolento ei koskaan olisi ollut vuorovaikutuksessa (ehkäpä vertaillutkin jne) toisten kanssa, ei ihmisrotu varmaan olisi tässä tänä päivänä, heh.

    Kiitos suunnattomasti. ❤ Piristät kovin aina kommenteillasi!

    Tykkää

    Vastaus

Jätä kommentti