Tiesitkö. Ihmisistä.
Kädet tärisevät ja silmät verestävät, ihan joka kerta. Hui. Hirveässä darra se vaan on. Oksettavaa.
Niin halvannäköinen peruukki, että sukisi se vaan omia hiuksiaan.
Nokka pystyssä se aina pyyhältää ohi. Ylimielinen, itserakas ja mitä näitä nyt on.
Perui. Se perui taas. Jep. Oma napa, se on nähtävästi sen elämän keskipiste.
Miten niin ei ole varaa? Arvostettu ammatti ja kaikkea. Ilonpilaaja se on. Tai auttamaton pelinarkomaani.
Kyllä se kertoo jotain ihmisestä. Tai ennemminkin sen pinnallisuudesta. Nuo silikonitissit siis.
Ei, ei puhunut tänäänkään. Mitään. Taitaa seura olla liian ala-arvoista sen makuun. Just.
Rajoittaisi noita suklaapatukoita. Hei ihan oikeasti. Minähän lopulta senkin sairaalakuluja makselen.
Tai. Mitä jos antaisit toisen itse kertoa, millainen hän on? Kuuntelisit rauhassa hänen tarinansa ja muodostaisit tuomiosi vasta sitten. Ehkä jopa ymmärtäisit häntä. Paremmin ainakin.
Ihmiset pelkäävät. Toiset ihmiset ihan oikeasti pelkäävät sitä, millaisen ensivaikutelman he itsestään antavat. Joissakin tapauksissa nimittäin se todennäköisin toiselle hänestä syntyvä mielikuva ei ole tosi. Vaan toistuva väärinkäsitys. Asia, jota hänen on ehkä kerrasta toiseen hävettävä – vaikka häpeänaihetta ei oikeasti olekaan. Puolustella ja seliteltävä. Jotain sellaista, joka on tullut hänen elämäänsä vasta toisten ennakkoluulojen ja tietämättömyyden myötä.
Kanssaihmiset osaavat olla tuomitsevia. Jo heti ensisilmäyksestä, edes tuntematta toista. Tuomarin nuijan paukuttelu käy toisilta kovin kätevästi – usein myös täysin ajattelematta, ehkä jopa tahtomatta. Aivan pienillä eleillä saa painettua toisen hienosti maanrakoon. Joskus niinkin syvälle, ettei sieltä enää niin vain ylös ponnistetakaan. Silloinkaan kun elämän oikea laita paljastuu.
Seuraus? Tarve selitellä. Tarve todistella. Sitä, mitä oikeasti on. Toisille, mutta lopulta myös itselle. Ei kenenkään kuuluisi hakea hyväksyntää toisilta tai päästää toista tunkeutumaan niin syvälle minuuteen, että sitä alkaa itsekin epäilemään. Ei ulkopuolinen voi tuntea toisen syvintä sopukkaa paremmin – tai edes yhtä hyvin – kuin ihminen itse. Sydän sykkii vain omistajansa rinnassa.
Joskus on hyvä pystyttää turva-aidat. Suojella jotain herkkää ja haurasta ulkomaailmalta.
En edes tuijottanut. Minä en katsonut tavallista pidempään vanhan miehen käsiä. Kohtasin silmätkin vain hetken verran etukorttia kysyessäni. Siltikin sain selityksen. Hallitsemattomasti täriseville käsille. Varmaan myös punoittaville silmille. Kuulin siinä häpeän, mutta myös tottuneisuuden. Etenevä sairaus, en edes käytä alkoholia. Kello oli vähän vaille yhdeksän ja aamukaljojen ostajat seisoivat jonossa vanhan herran takana. Ja hetkeäkään en epäillyt sanoja.
Olen minä itsekin kohdannut ennakkoluuloja, ihmettelyjä ja varmaan paheksuntaa. Aikoinaan, ainakin. Luulen, että tahtomattani olen myös ärsyttänyt joita kuita – tietämättömyys ja ymmärtämättömyys ovat ärsytyksen pahimpia aiheuttajia. Minut saa ymmälleni se, jos joudun moitituksi jostain sellaisesta, mitä en ole – ikinä ollutkaan tai enää. Tai puolustelemaan jotain sellaista, mitä todella olen.
Tiedän, että minä tiedän itse parhaiten, mitä olen ja en ole. On kuitenkin helpottavaa kuulla jonkun toisen, ystävän, suusta Elina, sä tiedät tarkalleen, millainen olet.
Jos kukaan ei koskaan sanoisi minulle niin, en varmaan itsekään uskaltaisi olla minä. Mahdollisuus olla minä syntyy uskosta, mahdollisuus taas on portti oikeaan minään. Minä synnyn uskomastani mahdollisuudesta olla aito ja oikea Elina Heidi Rinkeli.
Kyllä mä tiedän. Inhoan sitä tokaisua. Ei, et sinä todellakaan tiedä.
Elina Heidi Rinkeli 
Hyvin kirjoitettu, laittoi ajattelemaan!
En ole varmaan koskaan kommentoinut sulle, mutta tykkään sun blogista ja olet todella nätti. Sun kirjoituksissa on paljon samanlaisia ajatuksia ja arvoja kun mulla itselläni, siksi varmaan samaistun sun teksteihin 🙂
TykkääTykkää
Itsekin funtsin tätä aika tavalla. Kiva, jos pidit!
Ja hirmuisen kiva, kun kommentoit. Et arvaakaan, miten utelias olen tietämään, millaisia ihmisiä tekstejäni lukee, heh. Tykkään kuulla toisten ajatuksia. On myös upeaa, miten blogi kerää yhteen samantyyppisiä ihmisiä. 🙂
TykkääTykkää
Nyt ei riitä pelkkä yläpeukku – tarvitaan high five.
TYKKÄSIN!
Ja kyllä minäkin inhoan ”minä tiedän” -hokemaa.
PLUSSAPALLONA: ihastuttavat kuvat, erityisesti vasen.. hurmaava ❤
TykkääTykkää
Hihi – high five! Jee! :')
Voi kiitos. Kuvissa on hivenen hamsterihymyä virnuileva Rinkeli. Se on sellainen hymy, joka tulee suoraan jostain syvältä. 🙂
TykkääTykkää
Voi että, sä oot ihan älyttömän kaunis! ❤ Ja nämä sun tekstit pistää ajattelemaan kerta toisensa jälkeen. Kirjoitat ihan älyttömän hyvin. 🙂
TykkääTykkää
Apua, kiitos! 🙂 Vähän hämilleenhän Rinkeli tässä ihan menee, heh. Olen onnellinen, että tekstit saavat ajatukset liikkeelle ja ovat ehkä kiinnostaviakin. Kiitos vielä, arvaa hymyilenkö loppupäivän?
TykkääTykkää
Ehkä lempiajanvietettäni nykyään on viikonloppuisin koluta blogimaailman viikon kirjoitukset läpi – ja etenkin sinun. Sillä sinä, ystäväiseni, kirjoitat aina niin, että se tuntuu tuolla jossain tosi syvällä sisuksissa asti. Olet niin taitava sanojen kanssa, Rinkeli. ❤
TykkääTykkää
Heidi, niin onnelliseksi tulin, kun luin tämän. :') Sanasi merkitsevät ihan oikeasti paljon. Kiitos. Oma ihana, ihana ystäväni. ❤
TykkääTykkää
Todella hyvä kirjoitus Elina, tämäkin. Kunpa moni heräisi pohtimaan ajatuksiaan, kun on tekemässä päätelmiä toisista. Monelle tarpeellista ajateltavaa antaa myös tämä tuore juttu:
http://www.maaseuduntulevaisuus.fi/kun-rauhanen-vet%C3%A4%C3%A4-kanveesiin-1.66735
TykkääTykkää