Uncategorized

Käväise, mutta älä jää.

Elina
Äärirajoille. Vuoren huipulle. Kielekkeen reunalle. Mutta ei koskaan yli. Ole tarkoituskaan. Varpaillaan varovasti. Aivan äärimmäisyyden edessä. Kuitenkin omien rajojen sisällä.
Oletko koskaan kokeillut?
Suosittelen. Itselleni ainakin. Vähissä määrin.
Koska.
Äärirajalla on epämukavaa. Eli juurikin tarkoituksenmukaista. Tuntuu hitusen nihkeältä. Kuin nahkatakki ihoa vasten ukkosella. Pahemmassa tapauksessa kuin hiertävä tennari Suomenlinnassa. Joskus ehkä vielä hirveämpää. Naama rutussa, otsa rypyssä. Hikikarpalot ohimolla. Henkisestä paineesta tai fyysisestä ponnistuksesta. Äärirajoille kulkee monia eri reittejä. Joista jokainen on enemmän kuin haastava. Oikeasti vaikea. Omille reunuksille ei tupsahda vahingossa. Se on enemmän tai hivenen vähemmän suunnitelmallista – aina aktiivista pyrkimistä.
Äärirajalla on pääosin kyse henkisestä taistelusta. Kestääkö kantti kuinka. Pään sisällä. Luovuttaako. Kuinka pian. Koska jossain vaiheessa se on tehtävä. Omassa äärimmäisyydessä ei ole tarkoitus elää tai olla. Se olisi liian kuormittavaa. Siellä vain käväistään. Toisinaan. Muistuttamassa mukavuusalueen ulkopuolella olevista tunteista ja tuntemuksista – omista, ehkä yllättävistäkin, voimavaroista.
Kielekkeen reunalla varpaillaan. Tuntee elämän rosoisemmat reunat. Silloin on eri tavalla kiinni elämässä. Kokonaisella kouralla. Ronskilla otteella. Mikä on jollain tapaa hyvin terapeuttista. Koen itse ainakin siten.
Sen vuoksi säännöllisin väliajoin omilla rajoillani varmaan vierailenkin. Teen vaikeita asioita. Tiristän viimeisetkin pisarat itsestäni. Tai. Suoranaisesti elän hetken hyvin epämukavassa olotilassa. Opettelen sietämään pienen hetken. Jonka jälkeen palaan aina hyvään oloon. Hyvä olo, joka tuntuu sitten paremmalta ololta.
Ja siihen parempaan oloon liittyy sellaiset sanat kuin voimaantunut, vahva ja vapaa. Komparatiivissa ehkä jopa.

Cooper täysin kylmiltään oli aika äärirajahommaa – ainakin keuhkojen osalta.

Pohdin näitä asioita siksi, että olen pitkään kannustanut itseäni hyvään oloon; mikä tuottaa minulle mielihyvää, mikä tuntuu kivalta ja luonnolliselta. Pyri siihen. Oikeammin siihenkin. Sillä oivalsin, että hyvinvointini perustuu lisäksi muuhunkin; satunnaisesti äärirajalla käväisemiseen. Itseni haastamiseen, ongelmien ratkomiseen ja vaikeisiin asioihin ryhtymiseen. Tietenkin itseni voittamiseen. Kyse saattaa olla pelkästä mielihyvästä tai ehkä koko repertuaariini tutustumisesta. Molemmista? Siitä, että tarvittaessa osaan jo ennalta kertoa omat, uloimmat rajani.
Tällaisia pieniä äärimmäisyysannoksia naukkailen esimerkiksi kuntosalilla. Se minua urheilussa osin kai viehättääkin. Ja vähissä määrin se on enemmän kuin okei. Minä tarvitsen sitä. Mutta on monia muitakin tapoja tutustua äärirajoihin – konkreettisia tai täysin henkisiä.

Tiedättekö. Kuulostaa ehkä aivan pöljältä. Oma henkinen äärimmäisyyksien äärimmäisyyteni on asia, jonka kuulin odottavan minua lähitulevaisuudessa; esitelmän pitäminen. Englanniksi. Yksin. Usealle ihmiselle. Enkä todellakaan osaa liittää – vielä ainakaan – siihen millään tapaa sanaa voimaannuttava. Heh.

Siltikin.

Kannattaa toisinaan koettaa. Koskettaa eri tavalla elämää. Äärirajoilla.

8 vastausta artikkeliin “Käväise, mutta älä jää.”

  2. Heheh. Vedin siis ihan kylmiltään aamulla jalat valmiiksi tönkköinä – 2600m. 😀 Ja oon juossut siis vain hölköttelylenkkejä. Harmitti hiukan, koska haaveilin itse erinomaisesta eli 2700 m. Ja eniten sen vuoksi, että hävisin Santulle…

    Tykkää

    Vastaus

  5. ** nyökyttelyä ja mutinaa ”just niin” ”just siks” **
    Komppaan tässäkin Elina siun ajatuksia. Minulle äärirajat edustavat sitä erilaista tartuntapintaa elämään – uusien perspektiivien ottamista.
    Ja lopulta ennakolta ajatellut jännittävät jopa pelottavat asiat ns. äärirajat, osoittautuvat jälkikäteen joksikin ihan muuksi: huomaan ne eivät olleetkaan rajani, vaikka luulin niin.

    Tykkää

    Vastaus

Jätä kommentti