Juna kulkee. Keinuu. Natiseekin. Jarruttaa. Jatkaa taas. Havahdun. Vieressä oleva nainen kääntää lehden sivua. Rapina. Painomusteen tuoksu. Kaukainen niiskutus. Liian raskas hengityksen hönkäys. Liikaa ärsykkeitä! Siltikin. Silmät painuvat väkisin kiinni. Ja pimeyden laskeuduttua se valtaa taas mielen. Hyvä olla. Oikein hyvä olla. Painaudun tiukemmin ikkunaa vasten. Ajatuksissani käperryn peiton alle. Päätepysäkki. Monen harsomaisen kerroksen läpi ääni käskyttää. Vaatii nousemaan sanoilla olemme saapuneet Helsinkiin.

Mutta hei, kuuntele! Ainoa asia, jolla on väliä sillä hetkellä. Ainoa asia, jota todella haluan sillä hetkellä. Vain nukahtaa. Syvään, sikeään uneen. Halu täyttää tajuntani. Haluan sen täyttävän tajuntani. Se täyttää jokaikisen sopukan päässäni. Tuntuu. Tuntuu eläimelliseltä. Karjahdanko? Mielen halu on miltei jo fyysinen vietti – nyt kuuluu nukahtaa. Annan sulle kympin, kaksikymppisen tai enemmän. Ihan mitä vain! Anna mulle kynä ja osoita allekirjoitusviiva. Teen sen! Anna mun vaan olla ja uinahtaa. Rukoilen! En halua mitään enemmän – en löydä merkitystä mistään muualta.

Aamu seiskan ruuhkajuna.

Määrittelemättömän tapissa. Siellä minä keikun nykyisin. Siltä minusta tuntuu nykyisin. Ihan jokainen päivä. Jo enemmän kuin halu, se on suoranainen kiihko. Hitto vie! Olen kyllästynyt kaikkeen muuhun. Olen kokeillut kaikkea muuta. Saanut tarpeekseni kaikesta muusta. Haluan täyttää elämäni ainoastaan sillä. Tunteella. Sillä, joka tuntuu itse merkitykseltä.

Ja minähän sen voin tehdä. Huiskin häiriötekijät hennolla kädenliikkeellä pois. Muunnan sopimattomat asiat elämässä merkitykselliseen muotoon. Kyllä kykenen kokemaan kaikki tuon tunteen kautta. Totaalisesti ja kokonaisvaltaisesti antaudun. Vaikka välillä pelottaa. Otan itselleni isolla kouralla, vaikka hippusen verran myös annan periksi. 

Se on halu, joka on jäänyt jäljelle kaikesta hyvin raskaasta. Se on asia, jonka haluan nyt jokaikiseen päivääni. Se tuntuu vietävän välttämättömältä. Se on yhtä voimakas vietti kuin hyvin väsyneenä nukahtaminen, rinnastettavissa pakottavaan tarpeeseen.

Nautinto. Hyvä olo. Mielihyvä.

Tein sitten mitä vain. Haluaisin ujuttaa vaikka vain nupparin pään verran nautintoa kaikkeen.

En tiedä, onko tämä jonkinmoinen välietappi kovempia kokeneiden elämässä. Vai vain aikuisemmaksi kasvamista. Vihdoin omien halujen kuuntelemista. Vai yksinkertaisesti iän tuomaa lepsahtamista. Kovin vapauttavalta ja uudelta se kuitenkin tuntuu. En edelleenkään ole erityisen itsevarma, vaikka itseni hiominen ulkoisesti ei enää kiinnosta. En edelleenkään osaa pitää kehoani kuin ihan kivana, vaikka koko ja sen pohtiminen kuuluvat yhä enemmän lokeroon ihan sama. Mutta se, mitä osaan ja aion opetella lisää, on nauttiminen. 

Elämän kuuluu tuntua kivalta. Oikeastikin, enemmän kuin vain joskus helpolta. 

Mitä yritän sanoa? Olen kyllästynyt hautaamaan mielihyvän ja onnellisuuden kontrollin, vaatimusten, paineiden ja velvollisuuksien alle.