Kuule, voiko ihminen päästä yli?
Yli mistä? Se vähän riippuu. Siitä ylitettävästä kuilusta. Leveydestä. Syvyydestä. Ponnistusvoimasta. Rohkeudesta. Päättäväisyydestä. Apukäsistä. Turvavaljaista. Aika monesta tekijästä. Muttei se ole niiden summa. Voi ihminen päästä yli ihan pelkällä rohkeudellaankin. Ja vaikka kuilu olisi leveäkin. Toisaalta joskus päättäväisyyskään ei riitä, eivät monet apukädetkään. Turvavaljaat, nekin voivat napsahtaa poikki. Joten ei kysymykseen kukaan varmaan osaa varmasti vastata. Mutta yhden jutun kuitenkin tiedän – varmana.
Niin kauan kun kuilun reunalla keikkuessa ihminen ei uskalla katsoa taaksepäin, on hyppy-yritys aika toivoton. Ei se voi onnistua, jos ei ensin pysty katsoa mennyttä ja koettua. On mahdotonta päästä yli, jos ei kykene kohtaamaan sitä jotain, joka on tilanteeseen ajanut. Kuilun yli ei paeta. Sen yli ponkaistaan. Ponkaisu ei takuulla onnistu, jollei ensin ole riittävän keveä. Keveä taakasta.
Olen aina ollut sitä mieltä, ettei asioiden sysääminen ole ratkaisu. Vaikka se ajoittain tuntuisikin helpolta. Jopa oikealta. Päätepistettä, sitä ylipääsemistä, ei vaan voi saavuttaa, jos ei kykene käsitellä mennyttä. Jos ei uskalla puhua, pohtia ja muistella. Ääneen ja itsekseen. Käsittelemätön jää helposti muhimaan. Oikein ihanasti kasvattamaan syvälle rihmastoja. Näennäisesti olo, mieli ja vointi saattaa olla kuin ylipäässeellä. On kuin, mutta ei kuitenkaan ole. Riittävän kauan rihmoja kasvattanut käsittelemätön kyllä antaa kuulua aikanaan itsestään. Mitä ihmeellisimmin tavoin. Sellaisin, joita ei ehkä osaa edes yhdistää menneeseen. Sitten se kuilun ylitys vasta hankalaksi muuttuukin. Kun pitää ensin palata takaisin toiselle puolelle ja aloittaa hyppyyn valmistautuminen uudestaan. Tai ennemminkin oikeasti.
Oli elämän notkahdus sitten lapsuuden trauma, vaikea ero, ystävän menettäminen, läheisen kuolema tai oma sairastuminen. Aina yhtä välttämätöntä on uskaltaa kahlata koettu uudemman kerran läpi. Ehkä käsi kädessä toisen kanssa, turvavaljain, jos oma rohkeus ei aivan riitä yksin yrittämiseen.
Olen vaikka kuinka pitkään pystynyt puhumaan, mielellänikin, mutta katsoa en ole kyennyt. Se on tuntunut sietämättömältä. En ole vain saanut ajatuksiini mietettä, niinkin yksinkertaista kuin silloin olin tuollainen, nyt ole tällainen. Kuitenkin heti otettuani askeleen kohti katsomista huomasin pystyväni toteamaan itselleni tuon. Se auttoi pohtimaan lisäksi kysymystä ennen tätä kaikkea olin millainen?
Kuule, en edelleenkään tiedä aivan varmasti, voiko ihminen päästä yli kaikesta. Siis ihan kaikesta. Tiedän kuitenkin, että monissa tapauksissa se onnistuu. Ja täydellisen varma olen siitä, että kuilun reunalla taakse rohkeasti katsominen auttaa – silloinkin kun ylipääsy jää puolitiehen ja vain toinen jalka yltää vastakkaiselle puolelle.
Elina Heidi Rinkeli 
Rohkea, kadehdittavan rohkea kirjoitus.
Luulen, että 100% ei voi, eikä pidäkään päästä yli. Täydellisyys on mielikuva, ei totuus. 99% yli pääseminen jättää 1% entistä, jotta osaisimme varoa tippumasta samaan kuiluun uudelleen.
TykkääTykkää
Viisaita sanoja! 🙂 Olen ihan samaa mieltä, ettei mennyttä, koettu ja ylipäästyä koskaan kokonaan unohda, eivätkä jäljet kokonaan häviä. Ei ole tarkoituskaan, luulisin.
TykkääTykkää
Sun blogi on kyllä ehdottomasti niiden eilisten kehujen arvoinen! 🙂 Oli kivaa nähdä eilen ja kivaa että löysin sun blogin.
TykkääTykkää
Voi kiitos, Weera. 🙂 Olin ihan hämmentynyt niistä kaikista kauniista sanoista, heh.
Ja niin oli! Törmätään varmasti taas jossakin! 🙂
TykkääTykkää
Ihan turhaan hämmästelet, ne tuli suoraan sydämestä ja ovat kaikki totta ❤ Mun piti tulla lukee tää teksti uudestaan, kun se oli jotenkin niin vaikuttava 🙂
TykkääTykkää
Voi ihana Petra. ❤ Rinkeli on kuitenkin vähän vielä hämmentynyt. :')
TykkääTykkää