Kerropa mikä sinusta tekee uniikin?
Tiedätkö, entä jos tavoitteeni onkin vastata ei erityisemmin mikään.
Voinko oikeasti vastata, että haluan olla ihan vain tavallinen. Onko aivan päätöntä kertoa, ettei minua oikeastaan haittaa väkijoukon sekaan sulautuminen: en pakene tai tarkoituksella hakeudu, mutta viihdyn ihan mainiosti sinne sattuessani. Olenko kahjo, jos totean olevani ylpeästi yksi niistä normaalijakauman huipulla keikkuvista – se kaikkein yleisin ja tavallisin. Ainakin niin kauan, kun en hukkaa omaa, erityistä itseäni tasaisessa massassa.
Olet kuitenkin siis erityinen?
Eikö erityinen voi olla ihan tavallinen. Että voihan jokainen tavallinen olla samalla myös äärimmäisen erityinen. Ei kai ihmisten arvokkuus ole sidottu harvinaisuuteen. Rivistöstä jollain tapaa edukseen erottuva voi olla hetkellisesti jotain-vähän-parempaa, mutta loppujen lopuksi me kaikki kuitenkin olemme ainutlaatuisia – ei ole kahta täysin identtistä ajatuksenkulkua. Ainutlaatuisuus on yleistä eli olemme jokainen ihan tavallisia. Ehkä ollakseen uniikki pitäisikin pyrkiä samanlaisuuteen? Eikö se ole vähän tylsää.
Miten tavallinen ajatteli pärjätä kovassa maailmassa?
Miksi tavallinen ei voisi tehdä elämässä samoja asioita kuin uniikki. Kai se on usein kiinni pienestä röyhkeydestä: elämästä pitää viitsiä tarttua kiinni, olla vähän röyhkeä, ottaa itselle. Vaikka olisikin ”vain tavallinen”. Voihan tavallisin olla myös toimivin tai parhain. Ajatellaan esimerkiksi tavallista makaronilaatikkoa. Kaikille on oma paikkansa loistaa. Ei makaronilaatikko ole talkooväelle kelvollista, vaan aivan täydellistä murkinaa. Arvokasta tavallista tulisi ehdottomasti enemmän arvostaa.
Tavallisuus ei poissulje päämääriin pyrkimistä, mutta ei kuitenkaan vaadi jatkuvaa tavoittelua. Olisiko elämässä silloin vähän leppoisampaa oleskella. Voi kai joku miettiä tavallisuuden olevan jonkinlainen synonyymi rauhalle: tavallinen on helppo olla. Ja oikeastaan tavallisena on erittäin hyvä olla. Sillä eikö juuri silloin ihminen ole aidoin itsensä. Siis se ainutlaatuisin. Kun ei ole tarvetta yrittää olla muunlainen kuin oikeasti on.
Tällä hetkellä minä nautin tavallisuudesta. On ihana tykätä ihan tavallisesta vartalosta, syödä ihan tavallisia ruokia ja touhuta ihan tavallisia asioita. On mahtavaa pitää ihan tavallisesta elämästä ja mieltää itsensä ihan tavalliseksi. Sillä tiedän olevani tavallisena aivan yhtä arvokas – ellen arvokkain.
Elina Heidi Rinkeli 
Kiinnostavia ajatuksia! 🙂 Tavallisuus on tosiaan monille vähän kirosana, kai jokainen haluaisi ajatella olevansa erilainen – ja toisaalta jokainen taviskin eroaa jossain suhteessa muista, tuskinpa kukaan on kaikilta osin täysin keskimääräinen ihminen, tai en ole ainakaan vielä sellaiseen törmännyt 😀
TykkääTykkää
Jep, en usko, että täysin keskimääräinen on kukaan. Sopivan ainutlaatuisia ollaan kaikki. 🙂 Ja ehkä tavallisuus voi olla ihan vain ihmisen mielessä? Että mieltää itsensä ihan samanmoiseksi tallaajaksi kuin muutkin.
TykkääTykkää
Pitkän hiljaisuuden jälkeen päätin piipahtaa myös kommenttiosioon. Halusin vain sanoa: Olet loistava. Kerrassaan. Vaikea sitä on kiteyttää, mutta halusin ainakin yrittää. Ihan hirmuisen aurinkoista (vaikkei se aina olisikaan kirjaimellista) kevättä Elina!
-Matilda (muistatkohan? :))
ps. Hurmaava paita sinulla 🙂
TykkääTykkää
Voi miten kiva, että raapustit! :') Toki muistan, hih. Ja kiitos, Matilda. Samoin ihanaa, ihanaa kevättä ja pian alkavaa kesää!
Hehe, pidän itsekin. Etenkin siitä, että se maksoi vain 9,95 e. 😀
TykkääTykkää
Mä ymmärrän taas, mitä tarkotat! Pari vuotta sitten en olis tajunnut. Oisin ajatellut, että tavallisuuteen pyrkiminen on itsetunnon puutetta, pelkoa siitä, että mokaa jos yrittää. Ja uskon, että moni yhä ajattelee niin.
Netti on täynnä kaikkia suureellisia haavekuvia tästä ”jos et vähän pelkää unelmaasi, se ei ole unelma ollenkaan!” ja ”tee töitä niin paljon, että jonain päivänä sinua katsotaan ylöspäin!” yms yms. Erityisesti olen huomannut sen lääkismaailmassa, jossa on paljon kunnianhimoisia opiskelijakollegoita. Monet tuntuvat haaveilen siitä, että heistä tulee maailmanluokan kirurgeja tai sitten he tähtäävät vaativiin hallinnollisiin tehtäviin. Jotain, mikä vaatii paljon ja kuulostaa hienolta.
Juttelin tästä juuri viime viikonloppuna yhden kurssikaverini kanssa. Kerroin hänelle, että mun suurin haave on tulla ihotautilääkäriksi, ja että haluaisin tehdä vain mukavia 8-16 päiviä. Hän oli hämmentynyt, miksi muuten varsin kunnianhimoinen ja koulussakin menestyvä ”tyytyy” tällaiseen: ”mutta eihän sulla oo sit enää mitään etenemismahdollisuuksia? eiks se oo tylsää?” (Mainittakoon, että hän suorittaa lääkiksen ohella toista tutkintoa, istuu monissa neuvostoissa ja hallituksissa..)
Mutta mun mielestä se kuulostaa ihan kutkuttavan ihanalta! Että oisin ihan tavallinen erikoislääkäri vaan. Eikä sen takia, että en uskoisi, että selviäisin jossain toisessa hommassa. Ettenkö pystyis tavoittelemaan jotain oikein suureellista. Musta vaan tuntuu, että en enää kaipaa sellasta. Että oon ihan riittävä (tai täydellinen) tämmösenä. Mun ei tarvitse olla sankari tai kenenkään suuri esikuva, minua ei tarvitse katsoa ylöspäin ja miettiä, että ”miten se pystyy tohon”. Vaan voin aamulla herätä ja ajatella onnellisena, että tänäänkin saan tehdä työtä, mitä rakastan, ja missä on sopivasti, mutta ei liikaa haasteita.
Sama pätee myös vaikkapa fitnessbuumissa. Ei riitä, että innostutaan suorituskyvyn kehittymisestä, kehon muokkautumisesta ja hyvästä olosta, vaan on pyrittävä heti johonkin mahtipontiseen ja näytettävä, et hei kato mä oon bikinifitness-kisaaja! Tai vaihtoehtoisesti, on juostava maratoni. Tai sitten pelattava tennistä SM-tasolla. Tuntuu, että kaikki kaipaavat jotain merkkiä siitä, että hei mä en ookaan mitään tavallinen sunnuntailenkkeilijä, mä oon tavallisesta poikkeava!
Ja sitten kun se yksi proggis on saatu päätökseen, vaikkapa maraton juostua ennätysajassa tai kauppatieteen maisterin titteli taskuun – mitäs nyt sitten? Miten mä seuraavaksi todistan, että hei mä oon oikeesti hyvä?
”Tavallisuus ei sulje pois päämääriin pyrkimistä, mutta ei kuitenkaan vaadi jatkuvaa tavoittelua. Olisiko elämässä silloin vähän leppoisampaa oleskella. Voi kai joku miettiä tavallisuuden olevan jokin synonyymi rauhalle: tavallinen on helppo olla. Ja oikeastaan tavallisena on erittäin hyvä olla. Sillä eikö juuri silloin ihminen ole aidoin itsensä. Siis se ainutlaatuisin. Kun ei ole tarvetta yrittää olla muunlainen kuin oikeasti on.”
Tässä on taas niin hieno kappale, että mun pitäis kirjottaa tääkin johonkin seinälle. Koska välillä ajatukset lähtevät kulkemaan taas vanhoja, hölmöjä raiteita pitkin.
Huhhuh, tulipas taas kirjotettua 😀 Kiitos taas mun aamun piristämisestä, oot ihana! ❤ (luen näitä vähän jäljessä, koska ollut hirveä hoppu olla edes ihan tavallinen opiskelija ja tyttöystävä ja kaveri ja sunnuntailenkkeilijä :D)
TykkääTykkää
Nää sun kirjoitukset on niin upeita, en mä osaa muuta sanoa… Sulla on erityinen lahja ja käytät sitä hienosti <3
Luin tän tekstin jo aiemminkin, palasin kuitenkin uudelleen vielä tekstiin 🙂
TykkääTykkää
Voi ihana Elina. <3 Kiitos, kun SÄ annoit mulle tällaista luettavaa. Nyökyttelin vain: just niin! Mun mielestä on ihanaa, että ollaan selvästi molemmat hoksattu tämä juttu. Voidaan yhdessä olla supertäydellisiä, tavallisia Elinoita. :')
Ja jatketaan aiheesta jutustelua, kun seuraavaksi nähdään. Toivottavasti pian!
TykkääTykkää
Outi, kiitos. ❤ Paljastan, punastuin. En mä nyt tiedä millainen lahja, heh. Mutta ihanaa, että tekstit kuitenkin tuovat iloa ja oivalluksia. :')
TykkääTykkää