Elina.

Äiti kertoi, että Elina tuli Akselista ja Elinasta. Joskus pienenä tyttönä tuttu täti saattoi vitsailla, että missäs Akseli viipyy. No, onhan mulla nykyään oma Akseli, eriniminen vain. Nuorempana välillä haikailin Elinan sijaan jotakin hivenen erikoisempaa. Erityisen paljon pidin jostakin syystä Adelinasta. Ehkä koska sen alku oli harvinaisempi, mutta loppu kuitenkin Elinasta tuttu. Mutta sitten yksi päivä, kun mulle sanottiin Elina on kaunis nimi, aloin pitämään siitä ihan todella. Niin paljon, että olin ylpeä, että äiti oli valinnut mulle juuri sellaisen nimen.

Elinaan liittyy paljon kaikenlaisia muistoja. Kerran hiihtoloman etelänmatkalla tutustuin uima-altaassa puhallettavien ilmapatjojen keskellä ruotsalaiseen Elinaan. Tai siis Eliiinaan. Mä en muista siitä oikeastaan muuta kuin että hoettiin vuorotellen toisillemme yks, kaks, kolme, neljä ja sitä rataa – minä suomeksi, Eliiina ruotsiksi. Lukion ensimmäisenä päivänä Elina aiheutti myös hivenen hämmennystä. Tai oikeastaan Elina yhdistettynä sukunimeeni. Mun takana luokassa istui nimittäin täyskaimani; nimenhuudossa meitä vastasikin kaksi. Sittemmin opin, että minä tulin listoissa aina ensiksi ja sitten vasta täyskaimani. Tiedän täyskaimani edelleen ja tahtoisinkin tosi kovasti tietää, miten hänellä tänäpäivänä menee. Tiedäthän, istua alas ja kysyä mites meillä Elinoilla. En ole vain tohtinut laittaa viestiä. Mun mielestä täyskaimoilla on pakko olla joku syvempi yhteys.

Elinat on usein Elluja. On tosi hassua, että osaan mainita vain muutaman ihmisen, jotka ovat omatoimisesti alkaneet kutsua mua Elluksi. Hihityttää se aina. Koska varsinaista lempinimeä Ellusta ei koskaan ole tullut mulle. Ihan lähimmilleni olen pääasiassa Elina. Lisäksi osaan nimetä yhden henkilön, joka tapasi kutsua mua aina Lelluksi. Sekin hihityttää. Koska kukaan muu ei ole siten koskaan tehnyt. Eniten Elinan jälkeen mun identiteetti on kyllä Eltsu. Joskus joku käyttää sitä. Mun mielestä se on vähän hellittelynimi. Itse itselleni mä taidan nykyisin olla kyllä Rinkeli.

Vuosien varrella mä olen miettinyt hurjasti, millainen juuri tämä Elina on. Mä luulen, ettei Elinoita voi meinaa laittaa mihinkään muottiin. Tai en mä tiedä. Ehkä joku toinen Elina todella on hyvin samanlainen kuin itse olen? Pienenä kun piti keksiä etunimen ensimmäisellä kirjaimella alkava adjektiivi, valitsin aika usein erikoinen. Nyt aikuisena mä mietin, että taitaa mussa olla vähän jotain erikoista. Mikä on ihan kiva. Äiti sanoi aina, että olen erityinen, mutta en koskaan jotenkin ottanut sitä omakseni. Sanoin vain, että äiti, mä olen sun lapsi, tietysti sanot noin. Nyt jos olisi valittava jokin adjektiivi, mun ei tarvitsisi miettiä kauaakaan: Elina-Elävä. Hitto, että mä olenkin ylpeä pystyessäni sanomaan niin.

Mun mielestä Elina on aina ollut sellainen oranssin punainen. Ei se todellakaan ole mun lempiväri tai mitään sellaista. Musta on vain aina tuntunut Elinan olevan sen värinen. Mä tykkään kovasti Elinan kirjoitusasusta. Elina on myös helppo nimmarissa, kun se kulkee sukkelasti ilman kynän irroittamista paperista (yleensä en heitä iin pistettä).

Tosi kiva, että juuri Elina on mun nimi. Tänään on nimittäin Elinan päivä.