Ai ylivirittynyt? Siis ylikierroksilla? Vai vain yli-innostunut? Ylitunteikas? Sama se, koska yhtä kaikki Rinkeli kaipaa silloin maadoitusta.

Kun mun pää huitelee pilvissä tai mieli käy ylikierroksilla tai liian moni meneillään oleva asia saa olon levottomaksi tai jännitys vavisuttaa kehoa tai elämän jutut tuntuvat ylipäätään hallitsemattoman isoilta, mä tiedän tehtävät toimenpiteet. En mä suinkaan aina ole ollut niistä tietoinen, vaan mä olen oppinut. Jos kertoisin, että oppinut räjähdysten kautta, en paljoakaan valehtelisi. Hitsin hyvä fiiliskin voi hitsin hyvin saada aikaan posahduksen, jos oma mieli matkaa liian kauas multaan työnnetyistä varpaista.

Sen vuoksi mulla on oma toimintatapani sellaisten tilanteiden varalle. Huuhdon ja hankaan kaikki suojaavat kuoret kasvoiltani pois, heittäydyn äidin sohvalle, ihan vaikka hetkeksi, ja otan itsestäni kuvan. Sitten mä tuijotan sitä. Ja mietin, mitä mä näen.

Omistautujan.
Siten myös tasapainoilijan. Elämän eri osa-alueiden välillä.
Kuplailijan. Siis kulloinkin eri kuplan sisällä lentelijän.
Kai siten uppoutujan.
Arahkon haavemaalarin. Räikeillä väreillä kylläkin.
Läsnäolon tavoittelijan, mutta myös hukkaajan.
Tiedonjanoisen elämännälkäisen. Yhtä aikaa.
Perusonnellisuuteen tyytyväisen.
Perusteellisesti perusonnellisen siis myös.
Mutta mä näen myös jotakin katseen taakaa, sen syvyydestä.
Uupuneehkon. 24-vuoden yrittämisestä kai lähinnä.
Silmissä suorittajan rippeiden vaikutuksen. Ainakin.

Kai itseni etsiminen kuvasta on mun tapani maadoittua. Toisin sanoen haudata varpaat multaan, tuntea maa jalkapohjien alla ja muistuttaa itselleni, mikä ja kuka mä olen – kaikkien ajatusvyöryjen alla ja tunnehyökyaaltojen harjalla. Koska toisinaan elän niin paljon tuntemusteni kautta, ei ole lainkaan itsestäänselvää, että muistan taustalla vaikuttavan jokaisessa tilanteessa kuitenkin aina Rinkelin.