Suorinta, mitä mä tämänpäiväisen jälkeen voin sanoa:

kello kuusitoista mä päätin alkaa elää tämän kanssa, mitä mä olen koko elämäni ajan yrittänyt itsestäni matkan varrelle hukata.

Kymmenvuotiaana itseäni lohdutin, että kymmenen vuoden jälkeen on jo varmasti helpottanut. Kaksikymppisenä mä vielä mietin, että viiden vuoden sisään asia on luultavimmin korjautunut – aikuisiällä kun vuodet ovat sellaisessa niin valtavan merkitseviä. Tänään mä totesin, että olen taitanut tulla tien päähän. Vaikka en olekaan saavuttanut sitä, mitä jo alta kymmenvuotiaana niin tavoittelin.

Mä olen näinä vuosina vähän liian innokkaasti nyökkäillyt tokaisuille ’kuule se tulee iän mittaa’. Sitten mä olen aina kotona vuosi toisensa jälkeen miettinyt, miksi iän mitta on niin pitkä. Mä olen koettanut kovettaa betonilla ja toisenkaltaisten ihmisten ohjenuorilla. Olen mä tarttunut kaikenlaisiin vippaskonsteihin ja ajatusleikkeihin vielä koittavasta. Välillä mä olen jopa hallitsemattomissa ja läpinäkyvissä tilanteissa sitä häpeillyt. Kirosanaksi se on melkein jo mielessäni muodostunut – ja sellaisena sitä on joskus mua vastaan käytetty.

Ehkä mä ensi kertaa elämässäni totaalisesti luovutin, kun kaikkien poskille valuneiden jälkeen totesin: ei onnistunut olla vähemmän tämänkaltainen tänäänkään. Mä olen koko elämäni ollut kulkemassa poispäin tästä tämänkaltaisuudesta kohti kaikkea sitä, missä mä olen vähemmän sitä nähnyt. Mutta toisin tänään ja tästä lähtien. Irtipäästämisen myötä mulla taitaa olla uusi, elämäni selkein suunta: eläminen tällaisena. Ja tämän lisätäkseni: pois siitä pyristelemättä. 

Sillä kyllä, mä voin mennä elämässä kaikkiin tilanteisiin tämä yllä.