Nautin kuplivasta tunteesta. Hymyilen niin, että poskiin sattuu. Nauran vatsani kipeäksi. Kiljun riemusta. Silloin kun elämä tuntuu mitä mainioimmalta.
Mutta.
Itken myös silmäni turvoksiin. Kurkkuni käheäksi. Nenäni tukkoon. Naamani läikikkääksi. Heittäydyn lattialle tietämättä, mitä tehdä. Silloin, kun elämältä tuntuu putoavan pohja.
Itse koen, että meidän perheessämme ei ole ikinä tietoisesti pyritty peittelemään tunteita: olen nähnyt äidin itkevä, isin ja veikan tappelevan, olen itse saanut pomppia sohvilla ilosta, riidellä sisarusten kanssa ja itkeä kiukkuani rauhassa keskellä huushollia. Meidän perheessä ei ole koskaan oikeastaan vierastettu itkua, vihaa tai rakkautta. Ja se on mielestäni onni, jonka ymmärrän vasta näin vanhemmalla iällä. Olen oppinut pienestä asti, kuinka sydämestä asti kumpuava tunne saatetaan ulos itsestä muiden tietoisuuteen.
Oli tunne mikä tahansa, koen sen aina hyvin vahvana. Niin vahvana, että se saa minut täysin valtaansa. Kyllä, vaikka tiedostaisinkin realiteetit, tosiasiat. Rakastan itsessäni sitä, että heittäydyn täydellä sydämellä, elän ihanaa hetkeä ihan joka solullani, kiinnyn ja rakastun palavasti, haluan pitää tiukasti kiinni rakkaistani, tunnen voimakasta empatiaa, innostun salamannopeasti ja touhuan intohimoisesti. Toisaalta tunneskaalani ei rajoitu vain positiiviseen, vaan repertuaari kattaa luonnollisesti koko tunteiden kirjon: viha on välillä pelottavankin voimakas, varsinkin kohteen ollessa minä itse, suru on musertava, epätoivo taas kuin elämän imevä musta aukko. Vaikka tiedän tämän kaiken tekevän minusta kovin haastavan ihmisen niin itselleni kuin läheisilleni, en voi kuitenkaan sanoa vihaavani piirrettäni. Minä olen temperamenttinen, helposti roihahtava, kiivaskin, vahvan oman tahdon omaava ja itse asiassa se on hienoa. Mielestäni on kiva olla räiskyvä ja vahva – niin hyvässä kuin pahassa. Uskon nimittäin, ettei ihminen voi tässä asiassa olla joko tai, vaan paremminkin sekä että: sitä suhtautuu kaikkeen säpäkästi tai sitten on yleisesti ottaen tyynempi versio. On samaa aikaa sekä vahvuus että heikkous kokea koko tunnerepertuaari joskus jopa häkellyttävän vahvana. Mielestäni se on kuitenkin myös rikkaus.
Ihminen ei selviä elämästään ilman eteen sattuneita vastoinkäymisiä. Ja näiden ongelmien kohtaaminen ensisijaisesti tunteella ei aina ole järkevintä, helpointakaan. Tunneaallon tullessa ei järki usein pysykään perässä, vaan matkaa pahasti jälkijunassa. Asia, jossa uskon pystyväni kehittymään, kun vain tiedostan itse käyttäytymiseni ja opin tietyissä tilanteissa olemaan tunteita nopeampi reagoimaan.
En tiedä, onko se oikeastaan järki vai jokin aivan muu piirre, joka hiipii esiin silloin, kun minut on torjuttu, lyöty avokämmenellä lattialle, riistetty toivo ja annettu tilalle vastoinkäyminen. Kyllä, myös minä tunnen aluksi suunnatonta epätoivoa, halua jäädä tuleen makaamaan ja kärvistelemään pelastajaa odotellen. Samaan aikaa toisaalla mieleni sopukoissa kasvaa kuitenkin jo hurjaa vauhtia jyvänen, usko tulevaisuuteen ja nousuun. Vastoinkäyminen muuttu ikään kuin pikkuhiljaa haasteeksi. Hittovie, kyllä minä vielä näytän. En tiedä, onko se jonkinlainen luontainen selviytymisvietti, että alitajuisesti mieli on jo askelta edempänä varmistamassa (valoisamman) tulevaisuuden olemassaolon. Oli se sitten yleisesti ihmiselle luontaista tai vain oma erikoispiirteeni voin sanoa sen ansiosta minussa pihisevän henki vielä tälläkin hetkellä. Ihan konkreettisesti, mutta myös kuvainnollisestikin: jokainen ihminenhän voi elellä, mutta ihan todella eläminen onkin astetta haastavampaa.
Minulle hyvin haastavaa on kohdata oma epäonnistuminen, todeta, etten ollutkaan riittävän hyvä. Riittävän hyvä aa yleisten kriteerien valossa, bee täyttääkseni omat vaatimukseni itseäni kohtaan vai cee muiden mielestä? Tärkeysjärjestyksen pitäisi mitä luultavimmin olla BAC. Itsehän minun pitäisi määritellä päämääräni, yhteiskunta niihin tahtomattani kuitenkin vaikuttaa, asettaa esimerkiksi ne pisterajat kouluihin, mutta miksi silti ensimmäinen ajatukseni on automaattisesti, että muut ovat minuun pettyneitä epäonnistuessani? Entä jos omat vaatimukseni itseäni kohtaan ovat epäinhimilliset? Tyydynkö silloin vain yksinkertaisesti aahan.
Voin myös todeta, että haastavaa on välillä ihan tavallinen arkikin. Oletteko ikinä koettaneet tehdä rajauksia silmiin punttisalin jälkeen, kun ennätykset ovat paukkuneet useammassa käsiliikkeessä? Varsin haastavaa. Miltei mahdotonta. Hehe.
Tykkää tästä:
Tykkää Lataa...
Aiheeseen liittyy
Elina Heidi Rinkeli 
Kirjoitat ihanan rehellisesti, puhtaalla kirkkaudella ja kauniilla sanoilla. Tykkään tosi paljon teksteistäsi ja tunnekuvauksistasi, vaikken uutena lukijana sinua juuri ”tunnekaan”. Näissä teksteissä on jotain voimaannuttavaa, kuten kertoessasi vastoinkäymisistä huolimatta noususta ja positiivisesta ajattelusta + Hittovie, kyllä minä vielä näytän.
Sun pitäisi ehkä olla hiukan armollisempi itsellesi, hokea itsesuggestiota että olet riittävän hyvä tekisitpä mitä tahansa. Arvosanojen tai liikuntasuoritusten syynäämisestä huolimatta olet tärkeä rakkaillesi, eikä noin valoisaan ihmiseen voi pettyä. Ja entä sitten? Aina elämä ei ole ”aahan tyytymistä”, sillä olosuhteiden varjossa kaikessa ei voi olla aina täydellinen paperilla. En usko että vaadit tai arvotat muitakaan b-a-c asteikolla? Ehkä on lähempänä itsensä hyväksymistä ja onnea että päästää irti pakonomaisesta omien vaatimusten (epäinhimillisten=täydellisten) täyttämistä – se ei ole sama kuin ettei asioihin voisi ryhtyä koko sydämmellään.
Kivaa syksyn loppua ❤
TykkääTykkää
Oot upea tyyppi! Ja kirjoitat myös tosi hyvin, näitä sun tekstejäsi on joka kerta ilo lukea. 🙂 Kivaa alkavaa viikkoa siulle!
TykkääTykkää
Loistoteksti, jälleen kerran!
TykkääTykkää
Sinun pohdintojasi on kiva lukea, Elina. Muistan itsekin, kuinka torjunnat ja vastoinkäymiset vielä jokin aika sitten saattoivat lannistaa minut täysin. Reagoin epäonnistumisiin (lue ei täydellisiin suorituksiin) paljon vahvemmin kuin onnistumisiin, mikä oli kyllä katastrofaalista psykeelle. Joskus tuntui, että olin maailman suurin luuseri.
Yläpuolella joku kommentoikin itsesuggestioiden hokemisesta, mikä saattaa tuntua hölmöltä, mutta oikeasti toimii. Toinen juttu itselleni oli nähdä se ”bigger picture” eli todella miettiä, että mitkä jutut elämässä ovat oikeasti tärkeitä ja millainen ihminen itse haluat olla. Onko tärkeää olla virheetön suorittaja (ihan kuin niitä olisi olemassa!) ja mitä ne ”täyden kympin” suoritukset sinulle antavat? Itseni piti lähteä maailmalle pidemmäksi aikaa ennen kuin koin sen ahaa-elämyksen.
Kirjoitustesi perusteella vaikutat valoisalta ihmiseltä, ja veikkaanpa, että tämä kirjoittaminen on sinulle erittäinkin oivallinen tapa käsitellä näitä ihmismielen suuria kysymyksiä 🙂 Suosittelen lukemaan arkistosta omia tekstejäsi ja palaamaan tähänkin kirjoitukseen myöhemmin. Ne sinun omat ahaa-elämyksesi kun todennäköisesti löytyvät sieltä, rivien välistä.
t. keittiöpsykologi-Ninni
TykkääTykkää
Olet todellakin oikeassa, kirjoittamalla käsittelen omia tunteita ja ajatuksiani, selvittelen itselleni, kuka oikeasti olen. Todella hyvä neuvo, että lueskelisin itse aiempia tekstejäni – ei ole tullut mieleen! Muutenkin kiitos kommentistasi, täyttä asiaa, joka laittoi miettimään:)
Ja kiva, jos viihdyt tekstieni parissa!
TykkääTykkää
Voi kiitos! (:
TykkääTykkää
Hitsi, kiitos tosi paljon:)
Ja samoin sinulle iloista ja elämäntäyteistä viikkoa kaimani!!
TykkääTykkää
Osuit aivan naulan kantaan, minun pitäisi olla armollisempi itselleni ja itse asiassa olen koko ajan sitä harjoittelemassa:) Kiitos viisaista (ja kauniista) sanoistasi, jotka luin useampaan kertaan.
Loistavaa alkutalvea myös sinulle! Tule ihmeessä toistekin vierailulle:)
TykkääTykkää