ajatuksia · lifestyle · oma elämä · onnellisuus · Uncategorized

Sun lempparitunne?

Tykkään ihan hirveästi kysellä ihmisiltä aina yhtä asiaa. Se asia on sellainen, että kaikki eivät välttämättä tule ajatelleeksi sitä prosessoitavana asiana – vaan ennemminkin vain koettavana tunteena. Ja sitähän se alkujaan ja yksinkertaisuudessaan on. Mutta minä pyörittelen suhteellisen usein kyseistä asiaa myös ajatuksissani. Kai sen vuoksi, että pidän kovasti tunteiden luokittelusta ja niiden voimakkuuksien analysoinnista; oikeasti on tosi nastaa esimerkiksi vertailla, kuinka onnellinen kussakin tilanteessa on ollut.

Tykkään kysellä, että mikä sun mielestä on kaikkein paras tunne. Entä toka. Kolmas?

blogi644blogi643(c)Marissa L.

Yksi ihan parhaista on tulla yöllä kotiin ja vetäistä juustoruisleipä maidolla. Mutta jopa sen ja väsyneenä sänkyyn heittäytymisen voittaa kyllä yksi tunne: kun aamulla hörppii kahvia muistellen onnistuneen edellisillan onnellisuutta. Siten mietipä seuraavaa lausahdusta. Ylipäätään onnellisten asioiden ajattelemisesta onnelliseksi tuleminen voi olla jotakin vielä vahvempaa kuin itse onnellinen asia. Saitko ajatuksesta kiinni? Omalla kohdallani olen miettinyt kahta selitystä sille. Ensiksikin, onni on jo takataskussa, muistoissa, sen puolesta ei tarvitse jännittää, onnistumisesta ei tarvitse enää huolehtia, vaan voi vain jälkikäteen nautiskella tapahtuneesta. Toisaalta toiseksi, samalla onnentunnetta sävyttää pikkuruinen haikeus, joka syntyy ihan aina lämpimistä, jo ohi menneistä onnellisuusasioista ja osaltaan luo onnen kokemiseen syvyyttä. Enkä tällä tarkoita menneessä elämisen olevan mikään itseisarvo, sillä preesenssissähän elämä kaikesta huolimatta tapahtuu. Tarkoitan, että elämän onnellisista asioista nauttimista ei tarvitse kiinnittää niiden tapahtumahetkiin, sillä haikeuteen voi suhtautua myös myönteisesti onnen sävyttäjänä. Toisille ajatus on itsestäänselvyys, minulle se ei aina ole ollut.

Tosiaan. Sellaisen kysymyksen tykkään esittää ihmisille. Välillä on nimittäin kiva sovittaa toisten tunteita ja löytää itselle uusia lemppareita.

Uncategorized

Että tällainen nainen.

Nainen, joka pitää vaaleanpunaisesta.
Kukkakuosia löytyy sen hameesta. 
Nainen, joka saattaa kikattaa.
Se höpöttääkin.
Nainen, joka arvostaa takin ylle auttamista.
Kiskaisee se tarvittaessa oven itse auki helposti. 
Nainen, joka vähän aina kiirehtii.
Violetteja lenkkareita se puhki kuluttaa.
Nainen, joka kaveeraa peilin kanssa.
Vatsamakkarakin on sen ystävä. 
Nainen, joka on pieni poikkeus.
Se on mieluummin upea persoona kuin vetävä mimmi.
Nainen, joka on Hermanni huulipunaa sudittuaan.
Se tuntee olonsa luolamieheksi tekoturkis yllään.
Nainen, joka on pullantuoksuinen vain halutessaan.
Kodinherngetärtä siitä ei saisi kai tekemälläkään.
Nainen, joka on oikein rempseä.
Kehityskelvoton kanaemo siltikin.
Nainen, joka on sellainen minä itte.
Haaveilee se kanssa kirkkohäistä.  
Nainen, jonka naiseus silloin sairastutti.
Sellaiseksi kasvamisesta meni sotkuun koko tyttönen.
Nainen, jota pelottaa.
Vähän väliä edelleenkin sana naisellinen.
Nainen, joka suihkauttaa Dioria.
Se kulkee ihan aina kotona pieruverkkareissa.
Nainen sopivan pienellä, mutta ihan sievällä ännällä.
Ruusuntuoksuista naistenpäivää!
Uncategorized

Mitä ihminen voikaan itselleen tehdä.

Mä en koskaan voisi sairastua syömishäiriöön.
Täysin terve kasiluokkalainen. Muistan nuo sanat. Sen pienen naurahduksen. Koska mä pidän liian paljon suklaasta ja äidin jauhelihakastikkeesta. Hollolanpolun päässä loskaisella kadulla – oikeastaan edes ymmärtämättä, mistä puhuin. Joo, se joku tyttö koulussa, miksi se ei vaan syö. Sitäkin varmempana kuitenkin tulevaisuudesta. Että se tulee. Että elämä etenee, kuten oli neljätoista vuotta tehnytkin.
Nyt kyseinen päivä on jo kaukana takana. Lausahdusta muistellessani en koe enää ivaa itseäni kohtaan. Kuten joitakin vuosia sitten vielä. Ei sitä silloin nuorena pyöreäposkisena osannut kyseenalaistaa elämää tai epäillä jatkoa. Oli vielä liian kulmaton ja kokematon. Elämän vastoinkäymisten saralla. Ja onneksi olikin. Elämä on sen sisältämistä satunnaisista ongelmista huolimatta rakennettu järkevästi; vasta vastoinkäymisistä selvittyään ihminen todella ymmärtää, miten paljon se on häneltä itseltään vaatinut. Luulen, että muuten kovin moni ei uskaltaisi lähteä taistoon, jos tietäisi edessä odottavan.
Nykyään muistan olla varma tästä hetkestä. Sillä jo huominenkin voi olla muutos vastakkaiseen suuntaan. Ei tulevaisuutta sovi pelätä, mutta jatkuvasti askelta edellä ei siltikään kannata elellä. Siten yritän miettiä, jos on kovin kuoppaista menoa.

Koska olen joskus lausunut harkitsemattomia sanoja, jotka ovatkin käyneet myöhemmin toteen, olen toisinaan jopa liian varovainen siitä, mitä ajattelen, sanon tai toivon. En usko ennen kuin koen. Ihmisen mieli on ihmeellinen mekanismi. Sitä luulee pystyvänsä itse hallitsemaan – vaikka tosiasiassa se taitaa elellä aika vapaasti. Alitajunnan tasolla ainakin. Se, mihin ihmismieli pystyy, on uskomatonta. Se, mitä ihminen itselleen pystyy tekemään, on jopa pelottavaa.
Oma mieli voi sekoittaa pään. Mutta se voi saada aikaan myös konkreettisia, täysin fyysisiä oireita. Muutenki kuin välillisesti. Anoreksiaa sairastaessani ymmärsin, että olin sairastunut omista ajatuksistani. En koskaan osannut pelätä itseni puolesta, sillä toisaalta myös tiesin muutoksen parempaan olevan omissa käsissäni. Kun ensimmäisenä ylioppilaskeväänäni silmäni alkoi oireilla ja kohtasin MS-tautiepäilyn, olin aivan uudessa tilanteessa; yhtäkkiä en voinutkaan kertoa alkavani parantamaan itse itseäni. Elämän rajallisuus konkretisoitui lääkärin lausumissa sanoissa. Se on ainoa kerta elämässäni, kun en ole nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin alistua.
Se, että epäily osoittautui vääräksi, ei poistanut noina päivinä koettuja tuntemuksia; elämä annetaan vain kerran. Ja se, että luultavasti jollain tapaa itse järjettömällä stressillä yhdistettynä riittämättömään syömiseen aiheutin nuo oireet, oli ravistelevaa. Ihminen todellakin kykenee monella tapaa tuhoamaan itseään. Ihan vahigossakin.

Arvostus usein syntyy vaikeuksista. Sekin on aika ivallista. Että ensin on ehkä vähän kärsittävä, jotta ymmärtää, miten olla kiitollinen. Mistä olla kiitollinen. Elämäni ja arkeni valinnat eivät ole sattumaa tai virran mukana menemistä. Joku ehkä kyseenalaistaa vaikkapa ruokavalioni tai tapani elää. Itse kuitenkin tiedän, mihin valintani pohjautuvat. Esimerkiksi jokainen salitreenini on tarkoituksenmukainen; olen ikikiitollinen pystyessäni käyttämään tervettä kehoani ja toisaalta haluan pitää siitä myös huolta. 

Tänään. Minulla on suuri tarve sisälläni. Ei julistaa ja kertoa kovaan ääneen, mutta jollain tapaa rivien välissä osoittaa ihmisen pystyvän kapuamaan kuopasta ylös. Korkeammallekin, kokonaiseen elämään. Ihmismieli pystyy moneen. Eikä vain satuttamaan itseään. Vaan eheytymään ja eheyttämään. Pyrkimään onnellisuuteen, saavuttamaan sen ja riittävän pitkälle päästyään myös jakamaan sitä ympärilleen.

Periksiantamattomuus todellakin on elämän arvoista.

Uncategorized

"Tähän talouteen riittää yksi E" eli Elinan tortilloista.

Molekyyli sitoutuu makureseptoriin ja syntyy aistimus. Okei. Aika johdonmukaista. Mutta aistimukset. Ne ovat erilaisia, vaikka söisikin samaa ruokaa. Makuasiat ja mieltymykset. Eli ne, joista ei voi kiistellä. Toinen kokee yökkäysrefleksin ja toinen taas – no, maiskuttelee tyytyväisenä. Sieniä suussaan. Opittua vai puhtaasti fysiologista, geneettistä vai ympäristön muokkaamaa? Aihe on aina ollut mielestäni kovin kiehtova. Ehkä jo senkin vuoksi, että minä olen aika kaikkiruokainen ja kaukana nirsosta. 
Ainoastaan oliivit ja maca saavat niskavillani pystyyn. Ja juu, haukikeitto myös.
Mikä sun lemppariherkku on?
Kasvu ihmisenä. Kuulostaa ihan hirveän hienolta. Ja vaikealta. Yllättäen olen huomannut, että kasvu herkuttelijana on myös mahdollista. Päivittäiset ruokavalintani ovat toki vaikuttaneet siihen – tosin ei niinkään tarkoituksenmukaisesti. Enemmänkin vahingossa.
Oma herkutteluhistoriani on nopeasti tiivistettynä ja kronologisesti; suklaa ynnä hedelmäkarkit ynnä oikeastaan kaikki makea, vuosien tauko, keinomakeutushöpöt, Quest barit, kunnon ruoka. Ja kehityssuunta näyttää jatkuvan kohti raakakakkuja. Kenties. Heh.
Toisin sanoen. Nykyään nautin eniten kunnon ruoasta. Minulle herkkua on ravitseva ja maukas päivällinen. Tai suoraan uunista tulleet karjalanpiirakat. Kyllä, silloin tällöin myös rivi suklaata tai perinteinen pulla, mutta en niitä oikeastaan himoitse, kuten joskus ennen. Quest bareja syön, kun raaskin – usein pikaeväänä nälkääni. Herkku tai ei, keinomakeutushöpöjä en järjestelmällisesti suuhuni laita. Ehdottomuussääntöni rajoissa kylläkin, eli ei ole ehdottomuutta. Voin, jos haluan. Mikä onkin kovin mielenkiintoinen seikka.
Terveyden näkökulmasta en ole halunnut pitkään aikaan. Nykyään en kuitenkaan hedonistisistakaan syistä.
Nimittäin luulen, että kasvu herkuttelijana on ennemminkin ollut herkistymistä. Luonnollista makuaistin parantumista, kun jättää isolta osin epäaidon kaupan hyllylle. Nykyään maitorahka pelkällä kanelilla höystettynä maistuu erinomaisesti. Hyvinä päivinä syön jopa kidneypapupaistoksen ilman ketsuppia.

”Mua aina naurattaa yliopistolla ruokavaihtoehdot maukkaasti tai edullisesti. Entäs maukkaasti ja edullisesti? Vähän samaan tapaan meillä oli perjantai-iltana testiasetelma maukkaasti tai e-koodittomasti. Omasta mielestäni maukkaasti ja e-koodittomasti.”
 
Yhden E:n lätyt, eli tortillat Elinan tapaan.
(1 kpl)
1 kananmuna
vajaa 1 rkl jauhoja (ruis/täysjyvä/kaura/speltti…)
(nestettä muutama rkl)

+ hyvä paistinpannu

Ostin jokin aika sitten Skyr Uuniomenan kokeilumielessä kaupasta. Tai ajattelin, että kai sitä vois hemmotella vähän vanhalla herkulla – ja toteuttaa ehdottomuussääntöä.  Mutta ei se ollut vanha herkku, paremminkin edesmennyt herkku. Eli ei ollut herkullista enää lainkaan. Sillä en maistanut kuin läpitunkevan sukraloosin. Mikä hivenen harmitti. Olisin halunnut nauttia. 
Itse asiassa ja rehellisyyden nimissä. Olen pienen Quest-tauon jälkeen huomannut patukoiden kanssa saman ilmiön. Hivenen lievempänä vain. Ovat edelleen hyviä, mutta eivät ehkä kaiken sen hehkutuksen arvoisia. Jep, enää. Kirpaisee myöntää.
Herkistyminen sinänsä on aika hienoa hommaa. Tietoisuuteen tupsahtaa iso joukko uusia vivahteita. Tarttumapinta kasvaa. Lisäksi luulen vahvasti, että samaan tapaan myös  itse elämiselle voi herkistyä. Ensin pitää vain ehkäpä raivata liian isot ja vallitsevat asiat tieltä pois.

Uncategorized

Mitä kuuluu? Arkea! Osa 4.

”Täysin uudessa ympäristössä tuntee aluksi  lähes poikkeuksetta olevansa eksyksissä – helposti pidemmänkin ajan kuluttua. Itse koen kyseisenlaisessa tilanteissa usein olevani ns. väärässä paikassa. Kaikki on vierasta, eikä mistään saa oikein kiinni. Yrittämisestä huolimatta. Orientoivalla jaksolla on siten mielestäni yliopisto-opintojen aloittamisessa suuri merkitys. Ja kovin haastava sellainen. Se luo pohjan alkavalle taipaleelle. –”
Ei se ole vielä ihan valmis. Raporttini yliopisto-opintojen alkamisesta. Aion tottakai sen yhdenkin opintopisteen tehtävästä napsaista ja palauttaa ajallaan. Mutta vielä ei ole kiire. Eihän? Yksi. Kaksi. Kolme. No, jokunen päivä vielä aikaa. Viime tinkaan. Jää, jos oikein keskityn. 
Olen yrittänyt lähestyä opiskeluitani uudesta näkökulmasta. Okei. Ei se suoranaisesti tarkoita asioiden tekemättä jättämistä, edes viime tinkaan. Lähempää se liippaa kuitenkin niitä kuin vanhaa suhtautumistapaani, PSV:tä eli pingotusta, stressaamista ja vaikertamista. Toivon  pystyväni kanavoimaan vapautuvan energian motivaatioon, innostukseen ja aitoon kiinnostukseen. Kunhan vain saan pakolliset fysiikan kurssit ensin alta pois..
Matkaan luennoille Viikkiin junalla sekä bussilla. Ja vaikka lähiaikoina on tuntunutkin monesti jaa taas täällä sitä körötellään, suhteellisen kivuttomasti matka aina kuitenkin taittuu. Reitin rutinoituminen laskee matkustamisen väsyttävyyttä – ja oikeastaan jo nautin bussilla kolistellessani pitkin Helsinkiä. Etenkin, jos vuoroon sattuu se tietty, jossa on tosi pehmeät penkit. Heh.

#Voimaa päivään! 
#Viimeviikonperjantaifiilis
 #Ootamäoonmelkeinkartallataisittenen 
#Tääonseparasvessaviikissä 
#Ilmaiseksikunsai

Elämän fokus oli pari ensimmäistä viikkoa vahvasti Viikissä. Kursseissa ja luennoissa. Nyt sitä uskaltaa jo irroittaa katsettaan kampuskartasta ja pohtia vaihteeksi yliopisto-opintojen ulkopuolista elämää. Kesä on vaihtunut syksyyn, mutta tunne elämän ihanuudesta ei ole lakastunut onneksi lehtien mukana; on paljon kivoja juttuja tuloillaan. Kuten blogin ja ystävien saralla.
Olen aina ajatellut, ettei edes lähitulevaisuuden asioita kannata joka päivä odottaa kuin kuuta nousevaa. Jää muuten niin monta päivää välistä elämättä. On siltikin myönnettävä, että pohdin jo marraskuuta, erityisesti kuukauden loppua. Olen jo valmiiksi innoissani, että saan luultavasti viettää syntymäpäiviäni ihan parhaiden ihmisten seurassa. 
Mitä muuta kuuluu Rinkelin arkeen? Olen iloinen pystyessäni vastaamaan, että ihan tavallista. Leffailua, ystävien kanssa kahvittelua, vapaita viikonloppuja, satunnaisia suunnitelmia, sunnuntaiaterioita ja kemian laskuja. Sopivan kovia salitreenejä, aamu kuuden HIIT-vetoja ja Tuusulan järven ympäri pyöräilemistä. Paljon hymyä. Jos nyt vielä syysauringon helliessä saa oikein hyvän positiivisuusboostin päälle, sillä jaksaa varmasti hienosti läpi pimeän talven.
”– On ollut helpottavaa huomata, että lähes jokainen kysymys ja mieltä painanut asia on selkeytynyt. Jakson edetessä. Kysymään on kannustettu, mikä on mielestäni hyvä asia. Se on osaltaan ollut luomassa tunnetta, että todella olen tervetullut tähän tiedeyhteisöön. Ja mitä enemmän olen esimerkiksi kurssilaisteni kanssa vaihtanut ajatuksia, sitä varmemmaksi olen tullut siitä, että jokaiselle löytyy oma paikkansa. Olemme erilaisia ja tulemme erilaisista lähtökodista, vaikka elintarviketieteitä pääaineena kaikki luemmekin.”
Uncategorized

Raaka elämä.

Mahdollisimman raakana, kiitos. 
Tarkoitan siis myös puhtaana, pelkistettynä, prosessoimattomana. Ja jos ei täysin alkuperäisenä, niin vähintäänkin sen vivahteella. Ilman kääreitä ja pakkauksia ja kaikkea ylimääräistä. En välitä turhista lisukkeista – saatika litkuista. Pakollisen ketsupinkin opettelen pian tekemään itse. Varmasti. Haen ehkä jonkinasteista askeettisuutta. Riisuttua versiota. Todella yksinkertaista. Sillä olen hyvä lisäämään pippuria. Sekaan sitä särmää. Jonka tulee syntyä oman käden kautta. Haluan itse maustaa.
Elämäni. 
Toki myös usein ruokani. Erityisesti raakakakkuni.
Raakaelämä. Siinä on vähän sama idea kuin raakaruoassa. Tai no. Puhtaassa ruoassa yleisesti. Kaalisuikale maistuu kaalilta riippumatta siitä, onko se pilkottu suikaleiksi vai hakkelukseksi – tai onko siinä pieni ruususuolanvivahde vai ei. Itse pilkottu ja maustettu. Parasta. Samoin haluan tunnistaa joka ikisen tunteen itsessäni; erottaa kiukun surusta, väsymyksen masentuneisuudesta ja jännityksen innostuksesta. Turha niitä on piilotella ja sotkea soossin joukkoon. Muuten kaikki maistuu vain samalta mössöltä – siis elämä tuntuu tasaisen harmaalta. Kun elämän eri vivahteet, ne syntyvät puhtaista tuntemuksista sisälläni. Tietäessäni, että olen kateellisuuden sijaan vai hivenen pettynyt, voin halutessani yrittää kahta kovemmin ja onnistua. Ymmärtäessäni, että todellisuuden sijaan oloni on vain tunteiden synnyttämää, voin opetella vapauttamaan itseni ja siten  avaamaan silmäni – elämän mahdollisuuksille ja kaikelle sille kauniille ympärillä.
Raakaelämä opettaa tutustumaan minuuteen. Puhtaasta ruoasta on usein erotettavissa sen komponentit. Porkkana näyttää aikalailla porkkanalta, vaikka se olisi käynyt uunissa ja höyrykattilassa. Muussattunakin sen värin tunnistaa. Raakakakuissa ainakin maistaa hyvin sen ainekset; onko pohjassa mulperimarjoja vai taatelia. Ja jos jatkaa ajattelua samaan tapaan. Raakaelämässä, itsetutkiskeluksikin sitä kai kutsutaan, oppii erottamaan omia henkisiä komponenttejaan, myöhemmin kenties ulkoisia ääriviivojaankin. 

Raakakakkujen leipomista on vähän kuitenkin harjoiteltava. Olisitte nähneet ensimmäiseni. Ei oikein pysynyt kasassa koko torttu. Raakaelämääkin on opeteltava. Eihän sitä tosiaan muuten pysy kasassa. Lähtötilanne. Ensin sitä on hyvin riisuttu versio, oikeastaan tuntuu kuin olisi ilkosen alasti. Pelkistettyä versiota kakustakin on kannattavaa ensin kokeilla ihan varmuuden vuoksi. Ja kun on riisuutunut, kuorinut itsestään kaiken turhan pois, voi alkaa yksitellen, harkiten kokeilemaan sopivia vaatteita ylleen; lämpöä kaulahuivista, omaperäisyyttä ruutuhousuista, suvaitsevaisuutta turbaanista. Aina siihen asti kunnes on tyytyväinen. Kokonaisuuteen. Niin kai ne kakkureseptitkin syntyvät. Monien aineskokeiluiden tuloksena aluksi tyhjään torttuvuokaan. 
Ihminen haluaa hyötyä. Mikä puhtaassa ruoassa motivoi?
Siitä tulee hyvä olo. Mieli kiittää, maha kiittää. Kumpainenkin usein olemalla vain hiljakseen. Olo tuntuu tyyneltä. Juuri oikealta. Yksikertaisen rauhalliselta. Kyllä, juuri sellaiselta kliseiseltä, että tekisi mieli ottaa oma pää käsien väliin, silittää poskea ja sanoa ole vain raaka itsesi
Niin siis. Puhdas ja aito itsesi. Sellainen olo raakaelämästä tulee.
Uncategorized

Mä pyrin ymmärtämään sun valintoja.

Mä olin katsonut niitä koko aamun. Pikkuisia bikineitä ja vielä pienempiä naisia.
Nousin sohvalta ja kävelin peilin eteen. En nähnyt enää itseäni. Näin vain  liian ison, pehmeän ja löysän vartalon. Totesin ääneen mä näytän lihavalta. Ja silloin pelästyin oikeasti. Eilen silmiin katsovat tyttö oli vielä ok.
Ymmärrän tavoitteellisuuden. Ymmärrän siitä saadun nautinnon. Ymmärrän toisten inhoavan tavoitehakuisuutta ja toisten taas nauttivan. Ymmärrän päämäärät. Ymmärrän intohimon. Ymmärrän suuren työmäärän ja omistautumisen. Ymmärrän ylpeyden saavutetusta. Ymmärrän itsensä voittamisen ja sen ilmentymisen eri muodot. Ymmärrän erilaiset kiinnostuksen kohteet. Ymmärrän poikkeavat elämäntavat. Pystyn ymmärtämään erilaisia ihmisiä ja heidän päätöksiään. Ymmärrän kunnioittaa toisia. Myös sellaisia asioita, joita itse en täysin ymmärrä.
Ymmärrän. Silloin kun päätökset ja valinnat rajautuvat koskemaan vain niiden tekijää. Ymmärrän yksittäisen ihmisen ajatukset.
Voisin tarkoittaa ymmärtäväni uskontoa. On hienoa, että on erilaisia uskontoja – niin kauan kuin jokainen saa itse päättää omastaan. Karkeasti sanottuna. Kuitenkin. Kirjoitan tämän lähinnä viikonlopun fitnesstouhotuksen näkökulmasta.
Fitnessbuumin hyödyt: Finnkinosta saa Quest bareja. Hah.
Kun oma ymmärrykseni loppuu, minua alkaa pelottaa. Tiedän, että vaikutteita – niin hyviä kuin huonojakin – voi imeä melkein kuka vain ja melkein mistä vain. Eivät kaikki suinkaan ole yhtä alttiita ulkopuolelta tuleville viesteille. Ja hekin, jotka ovat. Eivät hekään useinkaan tahallisesti sitä kaikkea ime, peilaa tieten tahtoen itseensä. Alitajuisesti asioiden juurtuminen mieleen. Se on kovin kieroa ja huomaamatonta.
Minä osaan aika hyvin jo loikata kuplasta ulos, jos sinne joudun. Pitää oman alueeni ihan vain omanani. Kaikki eivät kuitenkaan. Esimerkiksi nuoret tytöt. Tiedän, sillä itsekin olin sellainen. He menevät virran mukana. Suodatusjärjesjelmä on vielä puutteellinen, oman identiteetin rajat ovat kovin häilyvät, esikuviin tarraudutaan kuin hengenpitimiin.
Fitnesskilpailut, kisadietit, rasvattomuus ja ulkonäkökeskeisyys. Ymmärryksen ja erinäisten faktojen sekä suvaitsevaisuuden valossakin. Olen huolestunut. Yhtä lailla faktaa on vaikutusherkät, vasta kasvuiässä olevat nuoret naiset ja syömishäiriöihin sairastuneiden suuret lukumäärät.

Jokainen tekee valintansa itse. Se on totta. Eikä pumpulissakaan kasvaminen kannata. Okei, totta tuokin. Kaikelta ei voi suojautua. Ei valitettavasti. Eikä kaikkea voida kieltää mahdollisten kärsijöiden vuoksi. Niin. Ehkä olisikin kritisoinnin ja kieltämisen sijaan hyödyllisempää korostaa –  vähintäänkin yhtä hyviä – vaihtoehtoja?
Että sä voit sanoa olevasi mieluummin vaikka ihan hitusen pyöreämpi, jos oot silloin onnellisempi.
Että sä voit kyllä keskittyä mieluummin elämään, vaikka toisten oma pyörisikin vartalonmuokkauksen ympärillä.



Minusta ei ole tuomitsijaksi. Olen parempi pieni pohtija.  

Uncategorized

Vapaaehtoista tukea ja apua.

Mitä tekisit, jos aikaa olisi enemmän? Mihin ryhtyisit, jos ehtisit?
Älä odota,
mutta ole varma.
Koittaa päivä,
jolloin tarvitsee jokainen.
Minäkin. 
Samaan tapaan kuin kadunvarren
Marja,
tänäänkin.
Ja silloin mielellään 
on kiitollinen
saadessaan,
ei
vaatiessaan.
Ennen auringon painumista
taivaanrannan taa.
Ennen kokonaisia päiviä
pitkällään.
Voi tarve saapua
ennen aikojaan.
Keppi on apu,
mutta ihmisen tulisi olla toiselle
tuki. 
Kävin eilen ensimmäistä kertaa tutustumassa vapaaehtoistyöhön. Tai oikeastaan. Luovan välittämisen yhteisöön. Siskoihin ja Simoihin, Järvenpäässä toimivaan matalan kynnyksen vapaaehtoistyöhön perustuvaan järjestöön.

Kuulostaa varmasti tutulta; olen monesti miettinyt – koskaan kuitenkaan saamatta mitään aikaiseksi. Eilenkin olin vain mukana nuuskimassa, nostelemassa tuoleja ja pikkuisen auttelemassa. Siltikin siitä syntyi hyvä mieli sisälle. Kai pienestäkin saa tulla?
Mutta tärkeintä kuitenkin oli syttynyt kipinä – ja se ensimmäinen askel.
Aika taas. Se toivottavasti on ainoastaan järjestelykysymys.
Uncategorized

Ilon maksimointi. Muffineilla.

Pienet, iloiset asiat tulevat päivään vähän kuin itsestään. Tupsahtavat eteen. Ai vitsit, että mulla on kivaa, sitä vain yhtäkkiä huomaa. Kun vaikkapa löytää sattumalta vanhan valokuvalaatikon vaatehuoneen kätköistä tai hörppii aamupäivän kahvikupillista kaikessa – ja omassa – rauhassa. Hiukan isommat hymyn aiheuttajat ovat taas usein enemmän tai vähemmän pitkäjänteisen suunnittelun tulosta; reissut, illanistujaiset, juhlat ja sen sellaiset. Niissä kulminoituu toki kaikki tärkeä – alkaen mahtavasta seurasta aina korkealla keikkuvaan tunnelmaan saakka.
Toisinaan on päiviä, kun kaipaa piristystä. Ihan todella. Mutta vaikka kuinka keskittyneesti odottaisi niitä elämän special minimomentteja, missään suunnassa ei näy hymyn häivähdystäkään. Sen enempää kuin isoja eventtejäkään. Ja jostain pitäisi saada. Ilonläikähdyksiä elämään.
Jos kokeilisikin. Suunnitella pikkuruisia ja kivoja juttuja päiviin. Eikä vain odottaa niitä – tai haaveilla suuresti ja suuresta. On enemmän kuin okei haluta piristystä. Ja sen ilon voi luoda ihan itse – maistuu se sellaisessakin muodossa. Maanantaina voisi keräytyä sohvannurkkaan maapähkinävoipurkin kanssa. Tiistaina ehkä istahtaa puistonpenkille ja nauttia kiireettömyydestä minuutin jos toisenkin. Keskiviikkona, silloin voisi kipaista lähikaupasta neljän euron Quest barin – keskiviikko on kumminkin vain kerran viikossa. Tai voi tehdä kuten minä. Kruunata keskiviikkoillan muffineilla.

Omenamuffinit Keso-kuorrutteella  (6-7 kpl)
(sokeriton, vehnäjauhoton, kananmunaton)
Kulho 1:
2dl spelttijauhoja
1 rkl kanelia
1 tl piparkakkumaustetta
1 tl leivinjauhetta
1 tl ruokasoodaa

Kulho 2:
1 omena raastettuna
1dl maitoa
½ hunajaa
½ (rypsi-, kookos)öljyä
1 tl vaniljajauhetta

Kuorrutus: 

1 dl Kesoa
50g maustamatonta tuorejuustoa (ei 5%)
½ tl vaniljajauhetta
1 tl hunajaa

Sekoita kulhon 1 ja 2 ainekset keskenään. Nostele muffinivuokiin. Paista uunissa (200 astetta) noin 12-15 minuuttia. Anna jäähtyä. Kuorrutteen tehdäksesi kaiva sauvasekoitin; surauta Keso ja tuorejuusto sileäksi massaksi. Lisää vanilja ja hunaja. Pursota täyte. Koristele kuten haluat.

Alkuperäinen (porkkanamuffini)ohje ihanan Pipsan.

Sitten. Toinen askel. Kun ilo on käsissä. Miksi ei kuorruttaisi sitä ennen haukkaamista vielä vähän? Ilon maksimointi. Vähän kuin purkkihernekeiton tuunaus; hyvää, mutta pienellä vaivalla vieläkin parempaa. Maksimaalinen ilo pienestä. Ihan hirveän yksinkertaista. Ja ihan hirveän kivaa.
Kas näin tuunataan pientä iloa.
Leipominen. Se on aika hauskaa puuhaa. Saa luoda itse, kuitenkin tarvittaessa uppoutua ohjeisiin. Saa suun makeaksi – tai täyteen tuoreita sämpylöitä. Onnistumisella ei niinkään ole väliä, mutta toisaalta onnistuminen tuo iloa niin päästessä käymään.
Millä tavoin ilosta ottaisi kaiken irti? Vaivaa taikinaa yhdessä. Ei välttämättä tarvitse puhua, kunhan vatkaa vaahdot yhdessä tuumin ja lukee reseptit nelin silmin. Tuplasti käsiä ja tuplasti iloa. Väitän. Ja kokeilin.

Vieläkö voisi nyhtää irti lisää iloa? Maistele mahdollisimman monin suin. Muffineja tai muita tuotoksia. Heitä naapurustossa lenkki ja levitä iloa leivoksien muodossa. Maksimaalinen ilo. Varmasti monelle. Hyvin makeaa, mutta ei todellakaan liian imelää. 

Uncategorized

Kovin intohimostuttaa.

Sisäistä paloa. Suloisen polttavaa. Ei missään nimessä korventavaa. Vaikkakin hyvin kuumaa.
Intohimo on yksi elämän kauneimmista asioista. Se sytyttää sekunnissa ihmisen. Jo pelkkä maininta saa kipinöimään. Olen aiemminkin kertonut, millainen ihminen on mielestäni kaunis ja kiehtova; intohimoinen, sopivasti omistautunut, kuitenkin ulkomaailmaa unohtamatta. Mikä ei ole aina helpoin yhtälö. Virtauksessa sitä usein tiedostaa ainoastaan kaiken sisältä tulevan ja blokkaa tahattomasti ulkomaailman. Intohimon vallassa olen kuin kapeassa putkessa; en oikeastaan näe kuin edessä häämöttävän valon. Päämäärän pilkahduksen. Sillä intohimoon liittyy usein läheisesti tavoite, jota kohti edetä – vaikka sen kokeminen ei vaadikaan selkeää päätepistettä. Intohimoa ei motivoi päämäärä, vaan itse halu, palo, toteuttaa, tehdä, tuntea. Parhaimmillaan intohimo kuitenkin kaiken nautinnon sivussa avittaa lopputulemaan. Saa aikaan huomaamatta useampiakin positiivisia vaikutuksia.
Toisaalta. Koen intohimon myös kovin moniulotteisena asiana. Sitä on yksinkertaista tuntea; intohimoa ei tarvitse koskaan kyseenalaistaa, se ei jätä arvailujen varaa. Sen suhde ulkomaailmaan on kuitenkin monimutkaisempi; se kun sulkee ihmisen aina omaan minimaailmaansa. Toiset ehkä tulkitsevat virheellisesti välinpitämättömyytenä, eristäytymisenä tai töykeytenä. Mutta kaikkein haastavinta mielestäni on siltikin intohimon ja oman järjen vuoropuhelu
Intohimo haluaisi, haluaisi, haluaisi niin kovasti. Tehdä, toteuttaa, pyrkiä ja joissakin tapauksissa varmasti saavuttaakin. Entä itseluottamus? Jos se ei kuljekaan käsi kädessä. Jos nuo kaksi joutuvat törmäyskurssille. Pystyykö intohimo riittävästi patistamaan ja avittamaan? Entäs järjen realismi? Jos se toteaakin, ettei intohimosta huolimatta minusta ole johonkin. Silloin korventaa. Kivuliaasti. Kuinka intohimo sammutetaan? Voiko se itsekseen sammua? Jos sitä jääkin kaipaamaan. Täytyykö intohimon menettämistä siis pelätä?
Intohimo yksi. Juu, Anna. Ja sitten myös bloggaaminen.
Minä ainakin käyn toisinaan kamppailua juurikin järjen ja intohimoni välillä. Olen suhteellisen impulsiivinen ihminen. Intohimoni ovat selkeitä ja ne totta vie halutessaan ottavat vallan. Kirjoittaessa, urheillessa, esimerkiksi. Mutta ei järki siitäkään huolimatta kovin kaukana takana koskaan tule. Intohimonkin keskellä saatan yhtäkkisesti alkaa epäröidä; onko minusta tähän? Niin. Kirjoittaminen on minulle hyvin herkkä asia – itseluottamukseni kirjoittajana on heikohko. Tai oikeammin ehkä pelko epäonnistumisesta – huonosta tuotoksesta – on suuri. Salilla tykkään treenata useimmiten yksin – sillä muuten helposti hairahdun miettimään, olenko riittävä. Siis. Riittävän uskottava salimimmi. Kai.
Toisinaan kokemieni tunnetilojen kirjoittaminen saattaa ne hupaisaan valoon. Uskottava salimimmi ja riittävän lihaksikas – et ole tosissasi, Rinkeli. On myönnettävä. Joskus intohimokin vaatii ihan hivenen kannustusta. Sanasen tai kahden verran.
Mutta intohimon sammumisen ja menettämisen pelkääminen. En tiedä, mistä ne kumpuavat. Ehkä liian makeasta olosta; virheellisestä ajatuksesta, että menetän oikein ihanan ennen pitkää. Koska kaiken järkeilynkin vastaista se on. Kun ei intohimo tule käskystä. Ei sitä voi pakottaa, ohjailla tai sitoa liekaan. Intohimon yksi elinehdoista on ehdottomasti vapaus. Tulee ja menee kuten haluaa. Ja oikeastaan. Luulen sen itse asiassa olevan yksi niistä tekijöistä, joka pitää järjen päässäni; kaiken elämän pakollisen organisoimisen ja välttämättömän päivien suunnittelun keskellä intohimo edustaa spontaanisuutta. Joka on Rinkelin elinehto. 
 Intohimo kaksi. Irvistely. Mieluiten salilla.
Intohimon repertuaari on laaja. Sen voima on helposti niin valtava, että tuntuu miltei mahdottomalta pitää sitä ainoastaan omana tietona. Ulospäästäminen on tiettyyn pisteeseen asti suositeltavaa – siitä eteenpäin välttämätöntä. Joissakin tilanteissa intohimon jakaminen tulee ajakohtaiseksi. Kun riittävästi on pyörinyt sen kanssa itsekseen. Mutta koska intohimolle ei voi olla isäntä, toista ei voi käskeä innostumaan omasta. Intohimoistumaan – eikö sua jo intohimota? Olen todennut, että sen vuoksi onkin etsittävä ympärille jo ennestään saman intohimon jakavia ihmisiä. 
Sellaisia, joiden kanssa voit jakaa yhteisiä tuntemuksia tunnista toisen perään.
Minä voisin puhua ja pälättää vuorokauden putkeen salihommista. Tai bloggaamisesta. Kirjoitusjutuistakin. Itsetutkiskelusta. Ravintoasioista. 
Intohimon jakaminen ehdottomasti vain täydentää tunnetta.