Uncategorized

#monday

Maanantai on jännä päivä. Monituinen. Maanantai on subjektiivinen kokemus ennemmin kuin yksi seitsemästä. Monia mielikuvia ja mielleyhtymiä. Maanantai on lisäksi suhtautumiskysymys. Oman elämänasenteen mittari. 
Mietitkö maanantaita.
Mörkönä. Mielettömänä möykkynä. Möhkäleenä masussa. Pelkkänä mössönä. Masentavana. Itsesi maanitteluna. Mahdottomana. Melkein merkityksettömänä. Mokomana. Mitättömänä. Ihan mämminä. Ja yhtään liioittelematta musertavana.

Vai. Kerrotko sen olevan.
Mukiinmenevä. Myönteinen. Miltei mahtava. Mieletön! Mahdollinen ja suoranainen mahdollisuus. Maksimaalisen merkittävä. Hyvin mieleinen. Mielihyvää. Makeaa ja mureaa – mmmh maukasta. Jotain mullistavaa. Kuin mummin marjapiirakkaa.
Hei, oikeesti. Maksimaalinen maanantai. Heh.
Tai. On vielä eräs vaihtoehto.
Voit elää maanantaita. Täysillä. Aivan kuten muitakin päiviä. Ja olla odottamatta koko viikkoa sitä perjantaita.

Ohje maanantain varalle:
Älä ole myrtsi.
  
Syö suklaakaurapuuroa.
Ja painu salille. 
Tänään, minulle mainiona maanantaina, innostun kovasti ainakin:
1. Kunnon treenin jälkeisestä kunnon lounaasta, joka maistuu aina ehdottomasti parhaimmalta kaikista – lautasen sisällöstä riippumatta. 
2.  Iltapäivän luennosta yhdessä minttusuklaaprotskupatukan kanssa.
3. Toivottavasti viikonloppuun jääneestä flunssasta ja terveestä olosta; tuplavitamiinit ja tyrnishotit tekivät tehtävänsä. Maanantai ON mieletön!
4. Auringosta ja ihanista ihmisistä.
Millaisen maanantain tarjoilet itsellesi?
Toivottavasti ainakin mielekkään.
Uncategorized

Se oli valintojen perjantai.

Kello kuusi ja nollakuusi. Puuro pyörii mikrossa. Pakastemansikat ovat vielä jäisinä odottamassa kulhossa. Päivän ensimmäiset valinnat edessä.
Valitsen punaraidallisen kulhon vihreäreunaisen sijaan – on sellainen fiilis.
Valitsen poikkeuksetta minilusikan pikkulusikan sijaan.
Kello kuusi ja kakskymmentä. Tai jotain sentapaista ainakin. Olen hetken selaillut uutta FODMAP-kirjaani ja odotellut jäähtymistä. Nappaan kulhon pakastimesta. Syön puuron aina kylmänä liisterinä. Kahvin toki lämpimänä, mutta en koskaan höyryävän kuumana.
Valitsen puuron päälle pakon edessä kaapista halpisraejuustoa.
Valitsen olla surematta. Keson puuttumisesta huolimatta.
Koen itse, että toisinaan tunnekin voi olla tietoinen valinta. Valinnan kautta tunteen sisälle päästyäni se muuttuu täysin aidoksi tuntemukseksi. Syntyä se voi siis spontaanisti tai tarkoituksella – aitouteen sillä ei ole vaikutusta.

Kello seitsemän ja kymmenen. Olen juonut aamupalan päälle kolme kuppia murukahvia. Suhteellisen laihana Elinan tapaan. Kirjoitan. Kirjoitan. Kirjoitan. Ja epäröin perään saman ajan. Kunnes on pakko tehdä päätös.
Valitsen julkaista tekstin. Lopulta.
Valitsen olla tyytyväinen.
Ihmiselle, joka on kova pohtimaan asioiden eri näkökulmia, toisinaan ehkä hiukan liiankin perusteellisesti, on haastavaa suora ja yksioikoinen toiminta. Joskus on vain pakko lopettaa kesken ja alkaa olla esimerkiksi tyytyväinen. Tai onnellinen.

Kello yhdeksän ja nollayksi. Huomaan olevani keskellä hyvin väsynyttä aamua, jota varjostaa tuloillaan oleva flunssa. Ei ole minun tapaistani istua vapaana aamuna vielä yhdeksän aikaan sohvalla. Tänään kuitenkin;
valitsen juuri sen vaihtoehdon.

Valitsen jättää lenkin väliin.
Valitse sen sijaan fysiikan laskut. Jotka jo valmiiksi inhottavat.
Jo yhdenkin päivän valinnoilla on vaikutusta omaan hyvinvointiin. Parhaimmillaan valinnat tuottavat mielihyvää ja onnistumisen tunteita. Vaikka oikeita valintoja tuskin on olemassa. On vain vaihtoehtoja, joita on puntaroitava. Itse koin ylpeyttä valinnoistani; onnistuin kuuntelemaan itseäni ja toisaalta myös tarttumaan vaikealta tuntuvaan asiaan.

Kello kaksitoista ja kolkytyksi. Olen kahden vaiheilla. Karhea kurkku tuntuu ikävältä ja olo hyvin nuutuneelta. Pää on kuin painava puuhalko. Kaadan tyrnishotin ja kulautan sen yhdellä huikalla alas.
Valitsen kemian luennon yliopistolla.
Valitsen positiivisemman lähestymistavan; olo on oikeastaan ihan okei.
Aina valinnat eivät mene ihan nappiin. Vaikka päätöksen tekoa lähes poikkeuksetta ohjaakin tunne siitä, että on tekemässä oikein. Mutta toisaalta. Elämästä ei tule mitään, jos pelkää – koko ajan – omia valintojaan ja niiden seurauksia. Hivenen huonommatkin valinnat kuuluvat systeemiin. Minun valintani lähteä yliopistolle yhden luennon vuoksi oli vähän turha. Ei lopulta kuitenkaan huono; näinhän kurssikavereitani.

Vihdoin kello seitsemäntoista ja viiskytviisi. Maha kurni jo iltapäivän luennolla niin kovaa, että ihan nolotti. Katan äidin luona pöytää ja kaivan raclettelaitteistoa kaapista. Meidän perheen nostalgiailta on alkamassa; raclettea, Aliasta, fondueta. Kuten pienempänä oli tapana. Ja muistoja tietenkin myös. Veikan tähtitieteen sepustuksia unohtamatta – maailmankaikkeuden yleisin aineen olomuoto on muuten plasma. Arvasin neljännellä.
Valitsen olla kuin pikkuRinkeli.
Valitsen olla maailman onnellisin Rinkeli.
Yleensä valitaan vaihtoehdoista. Otan poropullia tai kanapalleroita. Joissakin tapauksia on mahdollista valita useampiakin. Söin palleroita ja pullia ja pötköjä. Elämä ei aina ole onneksi kuin joko-tai. Aivan erityisen ihanalta elämä tuntuu kuitenkin silloin, kun huomaa edessä olevan oikeastaan vain yksi mahdollinen vaihtoehto; en mä voi olla tässä perheen kanssa pöydän ääressä kuin mielettömän onnellinen.

Vaikka vaihtoehtoja olisikin edessä vain yksi, sekin on valittava. Siihen on itse tartuttava. Onnellisuus ei kävele elämään omin jaloin ilman apuja, kuten ei moni muukaan asia. Elämässä pitää ensin itse ottaa, jotta se sitten antaa. Yrittää, tehdä vähän töitä ja sitten vasta nauttia. Luulisin.

Valitsen päivän pienetkin hetket.
Valitsen tarttua vaihtoehtoon.

Kello kakskytyksi ja nollaviisi. Päämäärä saavutettu. Siis päivä koettu, ei vain läpi selvitty. Valintoja ohjaa päämäärä – päämäärät. Luulen, että tiedostamattaankin ihminen pyrkii koko ajan jollekin päätepysäkille. Tai ehkä paremminkin välistopille. Josta voi jatkaa taas uusiin kohteisiin. Tavoitteita on erilaisia, monia, joskus päällekkäisiäkin. Minulle päämäärät ja tavoitteet luovat elämän mielekkyyttä. Itsensä kehittäminen – etenkin henkisiltä ominaisuuksilta – on ihan kiva päämäärä. Sellainen, jossa ei ihan heti saavuta maalia.

Valitsen nukahtaa.
Ainoastaan olen. 

Toisinaan tarvitaan kuitenkin myös hetkiä ilman minkäänlaisia valintoja.

Uncategorized

Huuda fuksiii!!! Ja pohdintoja.

Mitä minä olen tekemässä?
Siitä on hyvä lähteä. Kuoria aina kerros pois. Vähitellen. Jotta löytää sen olennaisen. Oleellisimman. Monesti asiat kääritään erilaisiin sivuseikkoihin. Eikä siinä mitään. Ei-niin-hirveän-tärkeä voi olla aivan mahdottoman hupaisa. Toisinaan ne tahtovat kuitenkin vain viedä huomion täysin siitä tärkeästä. Joka kuitenkin on. No, se kaikista tärkein. Jutun juju. Asian ydin. The thing.
Eli se, joka on itseisarvo.
Vai paremminkin itseisarvo minulle.
Onko se yksilösidonnaista?
Ainakin se on asia, jota ei tarvitse perustella muilla arvoilla. Mutta joskus kylläkin kenties muille. Asia, jota sivuseikat vain mahdollisesti värittävät. Mutta joka on ihan itsessään jo enemmän kuin kokemisen arvoinen. Asia, joka helposti hukataan. Vaikka siihen lopulta aina päädytään.
Toisille sivuseikka on kaverit ympärillä – ja alkoholi taas illan ydin. Tai sitten se ydin vain vahingossa katoaa huuruiseen olotilaan ja sivuseikkojen syövereihin. Voi tietenkin olla, että jossakin on heitä, joille itseisarvo on ihmiset. Ihan raakana ilman kostukkeita. Vielä yön pikkutunneillakin.
Eilen fuksiaisissa toisia hetken sivusta* seuratessani mietin, voinko olla mukana porukassa reilusti tasajaloin ja ainoastaan pepsimaxisuin. Voinko minä todella pitää itseisarvona kurssikaverien seuraa? Tietysti voin, mutta uskallanko ja kehtaanko? Olla edes marinoimatta valitsemaani itseisarvoa alkoholilla?

Miten sinä juhlit ja humputtelet?

Tapoja on monia, jotka ovat varmasti kaikki aivan yhtä hyviä; oma tyyli tulee vain löytää. Tiedän, että minä osaan pitää hauskaa ilmankin juomia. ** Suuni kuivuu ainoastaan nauramisesta. Humallun hyvästä olosta ja ihmisten hauskanpidosta. Olen tyytyväinen halatessani kamua ja tanssiessani ysikytluvun hittien tahtiin. En koe kieltäytyväni mistään tai pitäväni jollain tapaa vähemmän kivaa. Mielestäni elämästä kaiken irtiottaminen ei edellytä humalatilaa. Voi tietenkin olla ihmisestäkin kiinni, en tiedä. Lähimmät ystäväni ovat samanmoisia ja se on ehdottomasti yhdistävä tekijä. Mutta toisille se on ongelma. Olen joskus todennut. Juominen fuksiaisissakin oli totta kai ennakko-oletus ja lähtöasetelma. Ymmärrän sen hyvinkin – tunnelmannostattaja parhaasta päästä. Fuksiryhmäämme mahtuu siltikin kaikenlaisia juhlijoita ja se on mielestäni hienoa.

#Tää ei niin ole mun hommaa #Team Jyväskylä #Joku julkkia ja fuksit #Parasta! #Kahvin keitossa rastilla #Haalariselfie #Fysiikan luento fuksiaisten jälkeisenä aamuna klo 8.15… Piece of cake.

Mietin myös, miksi mä en hei ryyppää ja dokaa. Samalla tavoin ainakaan kuin osa. Koska en sitä kuitenkaan millään tavoin paheksu.  Eilenkin olisi ollut hyvin helppoa. Kontata puskissa perässä. Konttailin  vain nurmella, heh. Onko itseisarvo minulle ihmisten seura, vai onko se kuitenkin suuntautunut itseeni; en vain halua sellaisia määriä myrkkyä sisääni, kärsiä vatsakivuista ja huonosta olosta. Molemmat kun voisin raksittaa oikeiksi. Toisaalta en voi asettaa muiden mielipidettäkään kaiken ytimeksi – juoda, koska muutkin. Pitäisikö?

Olenko kakkoskastia?
Vai rohkeasti arvoistani perillä oleva oma itseni.
Just siistiä eilen kaikesta pohdinnastani huolimatta oli. Ikimuistoista! Rankkaa, mutta hirveän hauskaa. Kerran elämässä -touhua. Jessus. Ylpeästi turkoosit haalarit päällä Helsingin keskustassa. Ne todellakin antavat paljon anteeksi, heh. Vielä joku aika sitten en uskaltanut edes haaveilla moisesta. Ja edelleen kun mietin matkaani kakskytyksvuotiaaksi Elinaksi, silmäni ovat kostua. Hei huikeeta

Pidän pohtimisesta. Avoimin mielin, monesta eri näkökulmasta. Mikä on sinun omasi?


* Tosiaan vain hetken  ehdin seurata sivusta – ennen kuin sai ryhtyä pomppimaan citykanina.
** Toisaalta osaan myös nauttia alkoholista erittäin hyvän drinkin eteen sattuessa. Snickers-drinkille, anyone?. ❤

Uncategorized

Hyvää huomenta – hyvin pyyhkii.

Miten on alkanut yliopisto, Rinkeli?
Hämmennyin. Hetkeksi. Junassa istuessani. Niin juu. Kysymyksen esittäjä. Rinkelin rouskuttaja tietysti. Joku ehkä kutsuisi lukijaksi. Terkkuja Sinulle. Vastaus sujahti huulien välistä. Vähän automaattisesti. Hyyyvin.
Nyt on noin viikko takana. Ja pohdin uudemman kerran tuota kysymystä.
Vastaisin varmasti vieläkin hyyyvin. Mutta lisäisin sivulauseella muutakin. Mä olen muistanut taas itsestäni sellaisia asioita, joiden tajuaminen on tärkeää pyöreän ja kokonaisen Rinkelin kannalta.
Ensiksikin olen havainnoinut taas koura-efektin. Koura on vähän katala. Se iskee useimmiten uusissa tilanteissa, suurien muutosten myllerryksessä. Siis silloin, kun tulisi pitää pää viileänä. Yliopiston aloitus on ollut kouralle otollista aikaa; uuden omaksumista on paljon, kysymyksiä sitäkin enemmän. Haluaisin kahmaista kaiken sen uuden kourallani itselleni; ymmärtää fysiikan asiat ensimmäisellä lukukerralla ja nähdä opintopolkuni selkeästi edessäni heti ensimmäisenä päivänä. Eikä suinkaan riitä, että tunnen piteleväni kaikkia naruja hyppysissäni – minä todella haluan rohmuta kaiken selkeässä muodossa syliini. On toisinaan hankala ymmärtää, etten voi saada kaikkeen vastausta heti, enkä voi hallita kaikkea heti. En ehkä vähän pidemmänkään hetken kuluttua. Vastauksia joutuu elämässä joskus odottamaan. Äkkipikaiset joutuvat usein hivenen kärvistelemään.

Sellainen toinen tärkeä juttu, jonka olen palauttanut kaiken kiiruhtamisen keskellä mieleeni. Minä olen minä. En muuksi muutu. Korkeintaan vain hioudun. Sen vuoksi on syytä kuunnella itseäni. Kun halu ei oikeastaan aina kulje käsi kädessä jaksamisen kanssa. Eikä aina hyvän olonkaan kanssa. Minä nyt satun olemaan ihmispaljoudessa helposti väsähtävä ja ylivirittyvä. Vaikka kuinka haluaisin mennä jokaiseen tapahtumaan ja fuksi-iltamaan, henkinen hyvinvointini ei sitä oikeastaan kannata – sallii toki, jos oikein itsepäiseksi alan. Minun on maltettava ottaa aikaa ollakseni ihan vain itseni kanssa. Miettiä ja rauhoittua. Jotta jaksan taas hymyillä ja katsella maailmaa mukavasta vinkkelistä.

Kourasta ja pienoisesta oman ajan puutteesta huolimatta yliopiston alku on ollut hurjan inspiroivaa. Innostusta kasvattavaa. Aina saatuani hiljennettyä suorittajan sisälläni olen valtavan tohkeissani itseni sivistämisestä. Itseni luomisesta ja toteuttamisesta. Kasvamisesta – hivenen suuremmaksi ja varmemmaksi. Olin aivan ensimmäisellä luennollani maanantaina – organisaatiokäyttäytymisen. Ja jo luennon aikana uskalsin alkaa nähdä itseni tulevaisuudessa. Kuvittelin, kuinka Rinkeli johti omalla tyylillään alaisiaan. Maasta se erityisherkkäkin ponnistaa.

Okei. Ei ehkä koskaan mitään johtamista. Tai välttämättä mitään suuren suurta. Kuitenkin se, mitä tarkoitin; tavoittele toisinaan tähtiä. Ihan oikeasti! Maailma on avoin. Kaikelle.

Minulle itselleni on tärkeää opetella rohkeutta nähdä itseni – jossain tuolla – tulevaisuudessa. 

Uncategorized

Mä olen osa tätä.

I feel you, sis.
Kiteyttää aika hyvin sen, mitä koin lauantaina. Yhteenkuuluvuutta. Täysvaltaista ymmärrystä. Ja lämpöä. On uskomatonta, kuinka elämään saattaa tupsahtaa – uskon, että tarkoituksella kylläkin – ihmisiä, joiden vieressä ei voi kuin nyökytellä. Niin yksiin ajatukset, mietteet ja arvot menevät. Tai toisaalta. Voi vain olla hiljaa tekemättä mitään – ja silti tuntea olevansa täysin oikeassa paikassa. Sanoille ei aina ole tarvetta, kun on riittävän hyvä olla. Samankaltaisten ihmisten seurassa.

Ihmisten samankaltaisuus. Se on oikeastaan kovin monimutkainen asia paperilla, mutta hyvin helppo käytännössä. Sen tuntee. Samankaltainen voi olla monella eri tasolla – joskus harvoin osuu elämään ihminen, jonka kanssa kohtaa aivan täysin jokainen niistä. Toisaalta samankaltaisuus voi perustua myös jollain tapaa erilaisuuteen; silloin tasot ehkä asettuvat hivenen lomittain. Te täydennätte minua.

Aitous. Yhteenliittävä tekijä, joka merkitsee minulle paljon. Ja olisi voinut olla myös lauantain teema.

Bloggaajien kesäjuhlat. Se ei oikeastaan kuvaa laisinkaan iltaamme. Joka ei sisältänyt yhtään teennäisyyttä tai yritystä olla vähän jotain parempaa. Kumpaakin inhoan hirveästi. Ennemminkin juhlat olivat sielunsiskojen illanistujaiset – muutamalla miehellä terästettynä. Joissa toki syötiin hyvin ja puitteetkin olivat aivan erinomaiset. Ensisijaisesti nautimme kuitenkin toistemme seurasta. Aidosti ja antaumuksella. Ihanaan lopputulokseen olisimme varmasti päässeet missä vain. Ruokalautasellakin olisi varmasti voinut olla mitä vain. Sillä minä ainakin olin täysin tyytyväinen ja kylläinen ihan jo onnestakin.

Vaikka Marikan rakkaudella tekemät karjalanpiirakat kyllä maistuivat. Ainon tyrnikakusta nyt puhumattakaan. Unohtamatta yhteistyöllä syntyneitä fetapullia ja (hyvin harjattuja) perunoita.

Ja siis. Mikä oli lopputulema? Onnellisen kylläinen. Niin onnellinen, että Petra paljasti hymyilleensä yksinään bussissa kotimatkalla. Onneksi tällaista herkkua ei voi koskaan saada liikaa. 
Vaan kyllä se Rinkeli edelleen pohtii, kuinka ihmeessä elämä tuo näin ihanaa. Kiitos. Tytöt.
Uncategorized

#kutsumua

Muistan tarkasti.

Sen ainokaisenkin sanan.
Kerran vain lausutun.
Vuosia sitten kuullun.
Edelleen sisällä silpovan.
Kiusaaminen voi olla konkreettinen teko. Yhä useammin kuitenkin myös henkistä. Yksinjättämistä tai toiseen alentavasti suhtautumista. Ehkä niinkin näkymätöntä, että kiusattu itsekin jo ehtii epäillä.
Koska siinähän se määrittelyn vaikeus piilee. Kiusatuksi tuleminen on myös kokemus. Ihmiset kokevat asioita eri tavalla; toiset eivät ole moksiskaan, toiset muistavat sanat ikuisesti. Kukaan ei voi sanoa toisen puolesta, sattuiko vai ei. Ja kuinka pahasti. Vähättelykin satuttaa – melkein yhtä paljon. Ei kukaan voi tuntea väärin. On olemassa herkkiä, muttei liian herkkiä.

Läskiksi sanominen loukkaa ja siitä saa loukkaantua. Ei huumorin häiventäkään. Entäs. Lihapulla. Saako siitä tulla paha mieli? Voiko se tuntua pahemmalta kuin läski? Jos se tuleekin oman ystävän suusta? Entä. Mykkä. Sössöttäjä. Vähentääkö loukkaavuutta se, että ne on sanottu monia, monia vuosia sitten? Jos ne edelleen muistaa sanatarkasti?

Omasta mielestäni kenties pahinta on toisen läpi katsominen. Täydellisesti omaan arvoonsa jättäminen. Sitä kun helposti alkaa miettimään omaa olemassaoloaan, epäilemään omaa arvoaan ja paikkaansa maailmassa.

Ei kiusaaminen ole tarkkarajaista. Eikä sitä tarvitse kovin hyvin pystyä määrittelemäänkään mielestäni. Riittää, että tulee paha mieli. Ja sen saa sanoa ääneen. Riittää, että toinen ymmärtää tekonsa ja pyytää ehkä anteeksi.

 

#kutsumua #Elinaksi
sössöttäjä    lihapulla     mykkä

Mulle on tullut paha mieli. Vaikka ei mua ole pahasti, pitkäaikaisesti koskaan kiusattu. Enkä ole tahallisesti ketään satuttanutkaan.
Kampanja #kutsumua on tärkeä ja valitettavan ajankohtainen. Varmasti tosi monelle.

Uncategorized

Käväise, mutta älä jää.

Äärirajoille. Vuoren huipulle. Kielekkeen reunalle. Mutta ei koskaan yli. Ole tarkoituskaan. Varpaillaan varovasti. Aivan äärimmäisyyden edessä. Kuitenkin omien rajojen sisällä.
Oletko koskaan kokeillut?
Suosittelen. Itselleni ainakin. Vähissä määrin.
Koska.
Äärirajalla on epämukavaa. Eli juurikin tarkoituksenmukaista. Tuntuu hitusen nihkeältä. Kuin nahkatakki ihoa vasten ukkosella. Pahemmassa tapauksessa kuin hiertävä tennari Suomenlinnassa. Joskus ehkä vielä hirveämpää. Naama rutussa, otsa rypyssä. Hikikarpalot ohimolla. Henkisestä paineesta tai fyysisestä ponnistuksesta. Äärirajoille kulkee monia eri reittejä. Joista jokainen on enemmän kuin haastava. Oikeasti vaikea. Omille reunuksille ei tupsahda vahingossa. Se on enemmän tai hivenen vähemmän suunnitelmallista – aina aktiivista pyrkimistä.
Äärirajalla on pääosin kyse henkisestä taistelusta. Kestääkö kantti kuinka. Pään sisällä. Luovuttaako. Kuinka pian. Koska jossain vaiheessa se on tehtävä. Omassa äärimmäisyydessä ei ole tarkoitus elää tai olla. Se olisi liian kuormittavaa. Siellä vain käväistään. Toisinaan. Muistuttamassa mukavuusalueen ulkopuolella olevista tunteista ja tuntemuksista – omista, ehkä yllättävistäkin, voimavaroista.
Kielekkeen reunalla varpaillaan. Tuntee elämän rosoisemmat reunat. Silloin on eri tavalla kiinni elämässä. Kokonaisella kouralla. Ronskilla otteella. Mikä on jollain tapaa hyvin terapeuttista. Koen itse ainakin siten.
Sen vuoksi säännöllisin väliajoin omilla rajoillani varmaan vierailenkin. Teen vaikeita asioita. Tiristän viimeisetkin pisarat itsestäni. Tai. Suoranaisesti elän hetken hyvin epämukavassa olotilassa. Opettelen sietämään pienen hetken. Jonka jälkeen palaan aina hyvään oloon. Hyvä olo, joka tuntuu sitten paremmalta ololta.
Ja siihen parempaan oloon liittyy sellaiset sanat kuin voimaantunut, vahva ja vapaa. Komparatiivissa ehkä jopa.

Cooper täysin kylmiltään oli aika äärirajahommaa – ainakin keuhkojen osalta.

Pohdin näitä asioita siksi, että olen pitkään kannustanut itseäni hyvään oloon; mikä tuottaa minulle mielihyvää, mikä tuntuu kivalta ja luonnolliselta. Pyri siihen. Oikeammin siihenkin. Sillä oivalsin, että hyvinvointini perustuu lisäksi muuhunkin; satunnaisesti äärirajalla käväisemiseen. Itseni haastamiseen, ongelmien ratkomiseen ja vaikeisiin asioihin ryhtymiseen. Tietenkin itseni voittamiseen. Kyse saattaa olla pelkästä mielihyvästä tai ehkä koko repertuaariini tutustumisesta. Molemmista? Siitä, että tarvittaessa osaan jo ennalta kertoa omat, uloimmat rajani.
Tällaisia pieniä äärimmäisyysannoksia naukkailen esimerkiksi kuntosalilla. Se minua urheilussa osin kai viehättääkin. Ja vähissä määrin se on enemmän kuin okei. Minä tarvitsen sitä. Mutta on monia muitakin tapoja tutustua äärirajoihin – konkreettisia tai täysin henkisiä.

Tiedättekö. Kuulostaa ehkä aivan pöljältä. Oma henkinen äärimmäisyyksien äärimmäisyyteni on asia, jonka kuulin odottavan minua lähitulevaisuudessa; esitelmän pitäminen. Englanniksi. Yksin. Usealle ihmiselle. Enkä todellakaan osaa liittää – vielä ainakaan – siihen millään tapaa sanaa voimaannuttava. Heh.

Siltikin.

Kannattaa toisinaan koettaa. Koskettaa eri tavalla elämää. Äärirajoilla.

Uncategorized

Thankful.

It’s not all about how many friends you have, it’s all about how many of them are true.

Kiitollinen. Tulee ensimmäisenä mieleen tällä hetkellä. Olen suunnattoman kiitollinen kaikista ihmisistä ympärilläni. Ehdin elää vuosia, jolloin olin kovin yksinäinen. Kerron sen yhden jutun taas, vain koska tiedän joidenkin miettivän, onko yksinäisyys toivottoman pysyvää; minulla ei silloin ollut yhtäkään ystävää. Ei kai kaveriakaan. Muutama tuttu. Ehkä. Toisille se on okei. Eivät he kaipaakaan. Viihtyvät vallan mainiosti hieman yksinäisinä. Tai no. Omassa seurassaan.
Mutta kun. Minulla oli aina ennen ollut ystäviä. Pienestä Rinkelistä asti. Koska pidän siitä, että ympärilläni on ihmisiä. Pidän ystäville höpöttämisestä ja limulasillisen ehdottamista. Pidän välittömyydestä oikean ystävän seurassa. Pidän siitä, että saan kuunnella ystävää. Pidän lohduttamisesta. Pidän ystävän kanssa nauramisesta. Ihan hillittömästi. Pidän kaverille moikkaamisesta ja kuulumisten vaihtamisesta. Pidän kalenterin selaamisesta ja yhteisen ajan löytämisestä. Pidän todella ystävän kanssa puhumisesta ja silmiin katsomisesta.
Ja ihmiselle, joka pitää kaikista senkaltaisista asioista, on suunnattoman suuri suru ja taakka istua yksin neljän seinän sisällä. Sellaiselle ihmisille, joka joskus on tuntenut tulleensa hylätyksi tai ainakin tärkeän ystävän toimesta onnettomaksi, on hirvittävän suuri ponnistus yrittää solmia uusia ystävyyssuhteita. Puuttuvan itseluottamuksen ja arvottomuuden tunteen vuoksi.
Onneksi ei häpeän takia. Enää.
Yhäkin joka kerta tajutessani, että tämä ihminen kenties haluaa tutustua minuun, olen hämmentynyt. Häkeltynyt. Minä olen kiitollinen. Ja se on sellainen tunne, jonka yksinäiset vuodet minulle opettivat.

Nyt miettiessäni omaa elämääni en ole aina uskoa sitä todeksi. Elämäni ei olisi näin kiva ilman kaikkia uskomattomia ihmisiä ympärilläni. On tajutonta, miten itseni kaltaisia kerääntyy eri tahoilta kuin huomaamatta lähelleni; aikoinaan lukiosta, kuluneena vuonna töistä ja täältä blogimaailmastakin. Toivottavasti tulevaisuudessa yliopistoltakin. Ja aina vain kyselen, kuinka ihmeessä? Olen pohtinut paljon, olenko todella tarpeeksi hyvä ansaitakseni nämä kaikki ihmiset ystävikseni ja kavereikseni. Ja toisaalta välillä on iskeä paniikki siitä, etten pysty pitämään kaikkia tarpeeksi lähellä. Antamaan heille ansaitsemaansa arvostusta.
Haluaisin vain sanoa. Sinä olet tärkeä. Sinä olet tärkeä. Sinäkin olet tärkeä. Kuten myös sinä ja sinä. Jokaiselle. Ystävälle, kaverille ja tutulle. Henkilöille, joilta olen joskus saanut iloa ja muutaman kivan sanan. 
Koska itsestäänselvänä pitäminen on maailman rumin asia.
Kuinka kavereita sitten tehdään?
Taistellessani mitättömyyden tunteen kanssa ja yrittäessäni sen vuoksi väkisin lähteä kaverin kanssa ulos äiti antoi aina yhden neuvon; ole vain oma itsesi. Luonnollisesti se oli silloin haastavaa. Kun en minä itse edes tiennyt, kuka olen! Enkä oikein osannut ottaa koko vinkkiä kuuleviin korviini – äiti oli liian lähellä neuvoakseen. Vaikka oli ihan koko ajan täysin oikeassa. Minun tuli vain ensin löytää itseni kaiken moskan keskeltä.
Inhoan kehujen kalastelua. Senkin vuoksi, että minun on vaikea uskoa niiden todenperäisyyttä. Teennäisyys on inhaa. Muistan kuitenkin kaiken minulle sanotun. Jotkin asiat erityisen hyvin. Spontaanit ja aidot. Tykkään sun seurastasi, kun olet niin aito oma itsesi. Yksi mieltälämmittävimmistä kohteliaisuuksista.
Minä todellakin riitän ihan vain näin. Omana itsenäni. Ystävillenikin.

Uncategorized

Salilla syntyneitä ajatuksia.

Kiva elämä?

Yksi. Kiitos.
Tuleeko tässä maailmassa joku ilmaiseksi?
Harva asia.
Valmiiksi pureskeltu – ei kai se kuitenkaan parhaimmalta maistu?
Suoraan tarjottimella. Maha aina täynnä.
Entä itse kasattu – ja jopa ansaittu?
Sellaisesta elämän pannaripinosta saa eniten makuja irti. 

Elämä annetaan. Mutta sitä on itse elettävä.

Mahdollisuuksia on. Ne on vain itse käytettävä.
Muutoksiakin. Joille on toisinaan itse rohkeasti antauduttava.
Ongelmat. Ainoastaan yksitellen itse selvitettävä.
Hyvä olo tulee. Kun antaa itselleen luvan.

Hups. Mulla onkin hirveän kiva – itsetehty – elämä.

Rinkeli ja Petra

Eilen illalla minulla oli vaikeuksia nukahtaa. Olin niin innoissani. Ja onnellinen. Tuntuu kuin olisin utelias oravanpoikanen omassa kotimetsässä, jota ei ole vielä – lähellekään – koluttu läpi. Tein yhden illan aikana kaksi aivan uutta asiaa; kävin iltapuntilla ja treenasin ystävän kanssa. Hei, sika siistiä! Vedin kolme aika puhdasta leukaa – varmaan vain silkasta ilosta! Olen aina luullut, että olen ehdoton aamutreenaaja. Ja yksin puurtaja. Kunnes tartuin mahdollisuuksiin ja annoin uusille kokemuksille tilaa. Mitä vielä! Löysin itsestäni uusia puolia. Mikä on sanoinkuvaamattoman mahtavaa. Vapauttavaa! Ja sitten. Se tärkein. Mikä mimmi vieressäni hymyileekään!
Silmät ja korvat auki. Elämä on tässä ja nyt.