Miten on alkanut yliopisto, Rinkeli?
Hämmennyin. Hetkeksi. Junassa istuessani. Niin juu. Kysymyksen esittäjä. Rinkelin rouskuttaja tietysti. Joku ehkä kutsuisi lukijaksi. Terkkuja Sinulle. Vastaus sujahti huulien välistä. Vähän automaattisesti. Hyyyvin.
Nyt on noin viikko takana. Ja pohdin uudemman kerran tuota kysymystä.
Vastaisin varmasti vieläkin hyyyvin. Mutta lisäisin sivulauseella muutakin. Mä olen muistanut taas itsestäni sellaisia asioita, joiden tajuaminen on tärkeää pyöreän ja kokonaisen Rinkelin kannalta.
Ensiksikin olen havainnoinut taas koura-efektin. Koura on vähän katala. Se iskee useimmiten uusissa tilanteissa, suurien muutosten myllerryksessä. Siis silloin, kun tulisi pitää pää viileänä. Yliopiston aloitus on ollut kouralle otollista aikaa; uuden omaksumista on paljon, kysymyksiä sitäkin enemmän. Haluaisin kahmaista kaiken sen uuden kourallani itselleni; ymmärtää fysiikan asiat ensimmäisellä lukukerralla ja nähdä opintopolkuni selkeästi edessäni heti ensimmäisenä päivänä. Eikä suinkaan riitä, että tunnen piteleväni kaikkia naruja hyppysissäni – minä todella haluan rohmuta kaiken selkeässä muodossa syliini. On toisinaan hankala ymmärtää, etten voi saada kaikkeen vastausta heti, enkä voi hallita kaikkea heti. En ehkä vähän pidemmänkään hetken kuluttua. Vastauksia joutuu elämässä joskus odottamaan. Äkkipikaiset joutuvat usein hivenen kärvistelemään.
Sellainen toinen tärkeä juttu, jonka olen palauttanut kaiken kiiruhtamisen keskellä mieleeni. Minä olen minä. En muuksi muutu. Korkeintaan vain hioudun. Sen vuoksi on syytä kuunnella itseäni. Kun halu ei oikeastaan aina kulje käsi kädessä jaksamisen kanssa. Eikä aina hyvän olonkaan kanssa. Minä nyt satun olemaan ihmispaljoudessa helposti väsähtävä ja ylivirittyvä. Vaikka kuinka haluaisin mennä jokaiseen tapahtumaan ja fuksi-iltamaan, henkinen hyvinvointini ei sitä oikeastaan kannata – sallii toki, jos oikein itsepäiseksi alan. Minun on maltettava ottaa aikaa ollakseni ihan vain itseni kanssa. Miettiä ja rauhoittua. Jotta jaksan taas hymyillä ja katsella maailmaa mukavasta vinkkelistä.
Kourasta ja pienoisesta oman ajan puutteesta huolimatta yliopiston alku on ollut hurjan inspiroivaa. Innostusta kasvattavaa. Aina saatuani hiljennettyä suorittajan sisälläni olen valtavan tohkeissani itseni sivistämisestä. Itseni luomisesta ja toteuttamisesta. Kasvamisesta – hivenen suuremmaksi ja varmemmaksi. Olin aivan ensimmäisellä luennollani maanantaina – organisaatiokäyttäytymisen. Ja jo luennon aikana uskalsin alkaa nähdä itseni tulevaisuudessa. Kuvittelin, kuinka Rinkeli johti omalla tyylillään alaisiaan. Maasta se erityisherkkäkin ponnistaa.
Okei. Ei ehkä koskaan mitään johtamista. Tai välttämättä mitään suuren suurta. Kuitenkin se, mitä tarkoitin; tavoittele toisinaan tähtiä. Ihan oikeasti! Maailma on avoin. Kaikelle.
Minulle itselleni on tärkeää opetella rohkeutta nähdä itseni – jossain tuolla – tulevaisuudessa.
Elina Heidi Rinkeli 
Muista tosiaan pitää huolta siitä, että et hukkaa itseäsi yliopistossa yrittäessäsi miellyttää muita. Minä vedin itseni ihan piippuun fuksivuoden syksynä, kun yritin olla aina reipas, oppia ja tajuta kaiken heti ja käydä kaikissa opiskelijatapahtumissa. Vaikka minäkin tarvitsen omaa aikaa. Mutta koska kaveriporukka ei tarvinnut, ajattelin, että enhän nyt minäkään, kerrankos on vaan fuksisyksy… Joululoman tullessa olin ihan superuupunut. Opin kantapään kautta kuuntelemaan omaa itseäni ja sitä, että milloin tekee mieli jättää bileet väliin ja mennä vain salille tai poikaystävän kainaloon. Nyt olen ekhä jäänyt tietyistä porukoista vähän ulkopuolelle, mutta tosikaverit säilyy (ja järki, ja terveys :D). Toivottavasti säkin löydät tasapainon näiden välillä! 🙂
TykkääTykkää
Aivan mahtava kommentti. Siis todella hyvä, järkevä ja ennen kaikkea hyödyllinen. Olen pohtinut paljon juuri näitä juttuja – kuin suoraan omista ajatuksistani. Sillä erotuksella, etten ole ajatellut oppia kantapään kautta, vaan ottaa opiksi esimerkiksi tästä, mitä sinä kirjoitit. Heh. Kiitos siis. Elina. :') Varmasti löydän ajanmittaan tasapainon!
TykkääTykkää