aamuajatukset · itsetutkiskelu · vähän runoo

Jospa en tilkitsisi.

Jos tilkitsen,
hän jo totesi.
Oliko millaista
aukottomuutta elämässä,
hän vielä varmisti.

Kas näin,
muodoltaan menevä
ja aukkokorjailtu.
Kyllä vain,
epäilemättä yhtä sopiva.

Sopeudun kraatereita
paikkaamalla,
hän selvensi.
Ja usein on kaikkea liikaa,
niin silloin koverran,
hän lisäsi.

blogi138

Monien vuosien jälkeen minä sitä kuuntelin itselleni ääneti toistellen: kunpa kukaan ei samaa virhettä toistaisi. Olisinpa osannut aikanaan kertoa, että vielä tulee päivä, kun on aika ympäristön sopeutua. Kuoppiini ja kraatereihini, asettua ympärilleni. Että minä tarjoan uudenlaisia ulottuvuuksia näin – geometriaa, jota on löydettävissä täältä minusta vain.

Niin kivasti sen taannoin hoksasin, että varmuus alkaa epävarmuuden esiintymisen sallimisesta itsessä ja elämässä ylipäätään.

ajatuksia · oma elämä · hetkessä

Kuluva hetki.

Ainakin meillä on kuluva hetki.

Mä elän helposti yksi jalka jatkuvasti ulkona itsestäni; hetken verran tai enemmän jo edellä kuluvaa. Mä elän helposti odottaen, vielä helpommin kai etukäteen peläten. Peläten mahdollisia ja ahdistellen kohdattavia. Ja joskus mä odotan niin, että päivät välissä ovat vain rukseja kalenterissa. Mä kyllä etenen päivä päivältä, mutta voin elää päivästä toiseen loikkien – yksi loikka voi helposti jättää väliin viikonkin.

Mä elän helposti myös mitäjossitellen. Yhtä aikaa mielessäni mitäjossitellen ja toisen kanssa jakaen kuluvan hetken rikkauden. Enkä mä silloin tunne olevani rikas kuluvasta hetkestä; mitäjossittelu kertoo mielessäni kaikesta menetettävästä.

Siksi, että mä olen helposti kuvatunlainen, mä olen alkanut opetella uskomaan mun mantraa meillä on kuluva hetki. Ja vaikka ohimenevä ja vaihtelevanlainen, niin arvoltaan kuin odotettavan hetken kaltainen.

26972844_1763808166964982_229263353_o.jpg

ajatuksia

Valmis.

Kunpa kohtaisin aina näin.

Olen keskeneräinen,
en valmis ihminen.
Silti olen valmis
vaikka ja mille, monelle.

Olisinpa aina
innostuneella hymyllä valmisteltu.
Uskaltaisinpa olla
keskeneräisenäkin valmis.

blogi137

Mun haaste on aina ollut, etten mä anna itseni olla keskeneräinen. Kun jokin alkaa, sen täytyy nopeasti myös järjestäytyä ja loppuun saattamisella päättyä mun ajatuksissani. Toisinaan loppuun saattaminen päättyy ilman järjestäytymistä toteamukseen omasta kyvyttömyydestä. Mä esimerkiksi annan itselleni liian vähän aikaa oppia, sillä aika usein mä vielä ajattelen, että on itseisarvo osoittaa olevansa mahdollisimman nopeasti keskeneräisen sijaan valmis. Ja valmis mä ajattelin pitkään olevani vasta ollessani valmis; valmis ihmisille tai haasteille vasta, kun en enää ole keskeneräinen.

Vaikka mä sisälläni tahtoisin jokainen kerta innostuneena huutaa: hei mä olen täysin valmis tälle, vaikka olen näin keskeneräisenä kaukana valmiista.

aamuajatukset · itsetutkiskelu · oma elämä · tulevaisuus

Ihan aikeissa.

Aie on ihana.

Aikeissa on kiva olla, kun niin kutkututtaa mielessä. Aie on kauhean mahdollinen, mutta ei aseta vielä rohkeudelle vaatimusta. Siksi kai niin ihana. Aiehan on se kaikkein lähin ennen todellisuutta. Lisäksi aikeissa elämä tuntuu laveimmalta, sillä vaihtoehtojen viuhkasta on jo viehätytty – ja valittu joukosta ikioma aie.

Ei aie ole vain ihana. Ajan mittaa sen voi kokea ankaraksi. Aie kun elää mahdollisuudesta pyrkien todellisuuden pinnalle. Liian pitkään uppeluksissa, vain mielen sopukoissa, se todennäköisesti tukahtuu. Siksi aie on myös haaste; aie tähtää aina ensimmäisen askeleen ottamiseen.

Eikä ilman ensimmäistä askelta ole asiaa uudelle matkalle – ei edes paluuta vanhalle. Harvoin aie vielä kysyy rohkeutta, aina ensimmäinen askel kuitenkin rutkasti enemmän.  Aie kai lupailee, että askel askeleelta matka taittuu helpommin. Tottahan se on.

Eikö aie ole kuin simpukassa syntyvä helmi? Olemattomasta sopivan ajan saatossa hioutuva arvokas kokonaisuus. Kai hautuvia aikeita on olemassa, jotta ensimmäisiä askeleita otettaisiin; riittävän pitkään kutkuttanut on valmis todellisuudelle.

26696594_1758097704202695_417079806_n.jpg

Mä olen aika aikeissa.

aamuajatukset · itsetutkiskelu · oivallukset · syvällistä

Hui (h)aave.

Harvemmin mä uskallan sanoa mä haaveilen. Kai vain koska olen aina ollut huono haavemaalari. Ehkä mä olen joskus huomannut haaveilun voivan satuttaa, ehkä hyvinkin maltillinen haaveilu on vaikuttanut jossakin elämän vaiheessa täysin utopistiselta tai ehkä höpöhöpö ratkaisevalla hetkellä on tehnyt tehtävänsä. Kun mä eilen istuin pöydän ääressä illallisella dippaamassa haarukallista ketsuppiin, mulle kuitenkin sanottiin kutakuinkin näin: haaveilun ei tarvitse olla tavoitteiden asettamista – haaveilu voi olla hellää.

Voiko ihminen olla liian realistinen? Jos voi, niin mua voisi tutkia ensimmäisten joukossa. Toisinaan kun mä olen yrittänyt opetella haaveilua, ne sellaiset yritykset ovat olleet hyvinkin arkisia haaveita – mikä sinänsä on vain kiva. Siis käyskennellä kaukana suuruudenhulluudesta. Haavekyhäelmiini on aina vain liittynyt niin valtavan voimakas tunnelataus, että itse haave on lähinnä ollut ulkoasultaan jo liian tavoitteellinen. Hellä haaveilu, harmiton ajatustenvaihto omien halujen kanssa on silloin jätetty jo monia askelia sitten taakse.

Ehkä mä olen vain herkempi imemään itseeni realismia. Kuullut puheet siitä, että no jaa aina on sellaisia ja tällaisia, aina on sitä ja tätä, ovat jyskyttäneet tasaisesti takaraivossani esimerkiksi silloin, kun olen koettanut haaveilla mielekkäästä duunista, jonne tuntuu hyvältä jokainen aamu ajaa ja jossa yhteisön ilmapiiri on innostava ja arvostava ja lisäksi tilanteesta riippumatta terve. Tai silloin, kun olen koettanut kyhätä haaveilutyyppisesti lähivuosien suunnitelmaa oman elämäni etenemisestä.

Ja lopulta haaveiksi asti ne sellaiset ovat rohjenneet vasta, kun olen vierestä todistanut todeksi.

blogi136

Kai hellä haaveilu on mielelle kuin suklaan syöttämistä itselle: ei niin hirvittävän ravitsevaa, mutta sitäkin suuremmin rikastavaa.

ajatuksia

Lämpö harakoille.

Muuan mietteliäs
istui ikkunan edessä,
silmälasit nenällä,
takapihan harakat seurana.

Pikkuikkuna auki,
josta pyyhälsi sisään
välinpitämättömyyden tuuli,
hyytävämpi kuin pohjoisnapa itse.

Nokka kohmeessa
ja lämpö harakoille,
takapihan kavereille.
Tässä elämässä pätee:
lämpöön ei vastata aina lämmöllä.

blogi135.jpg

ajatuksia · onnellisuus · vähän runoo

Ja sinä niin minua.

Aina ensin itseä.

Todeksi uskoisin,
jos en toisin tietäisi.

Sinä minua
ja minä sinua
aiemmin kuin minä minua.

Kun minä sinua
ja sinä niin minua,
eräs päivä minäkin minua.

Nyt me meitä.

IMG_20171231_070036_894.jpg

Ihmisellä oli päiviä peräkkäin kokonaisten vuosien verran, kun ajatteli maailman olevan liian valtava hänen elää. Velloi ajatuksessa valtavuudesta yhtä aikaa vähätellessään omaa olemistaan. Vaikka visioita vielä suuremmista kuin valtavat ihminen mielessään veisteli, vuoden kuin juuri kuluneen vannoi silloin utukuvaksi.