ajatuksia · itsetutkiskelu · NLP · opiskelu · True Hearts

Peruskurssi elämään.

Niin siis mistä Elina valmistui?

No ei vielä yliopistosta. Tää oli tällainen toinen juttu. Sä voit vaikka googlettaa NLP.

Tai mitä jos mä vain kertoisin jotakin siitä.

Ensiksikin, luulin aluksi koko hommaa sellaiseksi vähän-liian-hihhuliksi itselleni. Olen aina ollut hyvin tunneherkkä ja koen kokemusmaailmani olevan aika rikas. Samaa aikaa rationaalinen ja tosiasioihin perustuva puoleni on kuitenkin kulkenut aina rinnalla hyvin vahvasti – ehkä tehnyt musta joskus turhan kyseenalaistavankin. Saatoin myös pelätä joutuvani törmäyskurssille ideologioiden ja uskomusten kanssa; arvostan ja ymmärrän tiedettä ja tutkimustietoa liian paljon pystyäkseni uskomaan mutuiluun. Paljastan: ihan oikeasti pelkäsin jopa kuulevani sentyyppisiä tuntein ja mielipitein virittyneitä väitteitä kuin teollisuuden värjätty maito tappaa. Ja mitä vielä!

Onneksi löysin itsestäni kuitenkin avoimuuden uudelle. Myös rohkeus oli suuresti mukana, kun aloitin True Heartsin NLP Practitioner -koulutuksen viime elokuussa. Aika nopeasti nimittäin hoksasin yhden koulutuksen hienoimmista puolista: vastakkainasettelu – saati todistaminen tai todistelu – ei kuulu koulutuspäivinä, ei kuulu koko hommaan. Kaiken, siis aivan kaiken, on tarkoitus tukea jo elämän aikana opittua – oli se sitten peräisin yliopistolta tai omista kokemuksista. Esimerkiksi psykologian kanssa NLP kulkee rinta rinnan, ei sotien, välillä ehkä samoista asioista hieman eri käsitteillä puhuen. Ja kai oli NLP:n perimmäisen ajatuksen lisäksi suuresti kouluttajan erinomaisuutta osata vain tarjoilla asiat ihmisille; asioita saa lähestyä omista lähtökohdista ja niistä itselle parhaimmat voi poimia mukaan.

blogi142.jpg

Itse asiassa totuuksien ja ajatuksien sijaan ihmisiä ohjattiin ainoastaan konkreettisesti harjoituksissa. Itse koin NLP:n ehkä hienoimmaksi puoleksi juuri sen tuoman konkretian hyvin abstrakteille, mielen sisäisille asioille. Käytännön harjoitusten avulla on toki mahdollista opetella esimerkiksi selviytymään esiintymisjännityksen kanssa paremmin, mutta toisaalta ne voivat tähdätä pitkälti vain itselle syystä tai toisesta merkittävien asioiden tarkasteluun. Toki harjoitukset ja eritoten niistä hyödyn saaminen vaativat tietynlaista avoimuutta ja heittäytymistä, muuta kuin faktojen tiskiin heittämistä. Mutta ei, ei taikatemppuja tai transsitiloja.

Monesti koulutuspäivien aikana mietin paljon tällaista kuin täähän on kuin peruskurssi elämään. Sellainen ihan jokaiselle ihmiselle sopiva ja suositeltava koulutus riippumatta siitä, oletko johtoportaassa työelämässä vai kotiäiti rivarinpätkässä, siten olen monelle taitanut kurssia kuvata. Kurssin viimeisenä päivänä kerroin, kuinka mukanaolo on alkanut murentamaan määrättyjä käsityksiä itsestäni ja elämästä – myös kanssaeläjistä. Että tämän rupeaman jälkeen en ole enää yhtä arka eläjä, vaan rohkeampi mahdollisuuksille ja elämään. Kaiken sen lisääntyneen tiedon ja ymmärryksen lisäksi. Ja näin muutama päivä päätöspäivän jälkeen olen edelleen samaa mieltä: jotain itsessäni on auennut.

Kiitos True Hearts ja Reetta siitä, että elämääni syntyi rohkeampi perspektiivi.

aamuajatukset · hetkessä · muistoja · oma elämä

Vaaleanpunaisesta valkoiseen.

On sitä aikamoinen pino jo päälle kasautunut.

Mä pohdin pinoutuneita muistoja ja alta löytyvää päivää, kun katselin pyörähteleviä paljettiunelmia kavaljeereineen. Vuosi vuodelta mä keikun kasan päällä korkeammalla ja kauempana siitä ajasta, kun päivä oli omalla kohdallani. On korkeus kerros kerrokselta kivunnut ylöspäin – lukiolaisesta ja ylioppilasjuhlista pullien pyörittämisen kautta toivottavasti kohtuullisen pian valmistuvaksi maisteriksi. Välissä on tapahtunut aika kauheasti, kuten kasvua ihan jokaiseen keksimääni suuntaan. Vaikka kaiken sen kahdeksaan vuoteen mahtuvan varttumisen ja muutoksen ymmärtää vasta näin tämän hetken sitä hetkeä sivusta seuraamalla.

Musta melkein tuntuu, että olen ihan höpsähtää pohtiessani tätä tällaista ”jos mä vain tuolloin olisin tiennyt, missä ja mitä mä vajaan kymmenen vuoden päästä touhuan”. Tuolloin – kai vähän nykyisinkin – elin aikalailla päivä kerrallaan; en oikeastaan uskaltanut ajatella edes ylioppilaskirjoituksia, niistä kunnialla selviämistä ainakaan. Olisinpa silloin osannut itselleni kertoa, että älä nyt niin hirveästi huolestu. Että en mä sulle ainoastaan helppoja vuosia lupaa, mutta mahdollisuuden kohdata ne kyllä. Huomisesta ei voi koskaan tietää, mutta tähän asti kaikki tämä on ollut perin opettavaista ja eittämättä elämää rikastavaa.

28117400_1796477333698065_2039924522_n

Vaaleanpunaisen valkoiseen mä ylleni vaihdan.

Kahdeksan vuotta sitten kimaltelevassa vaaleanpunaisessa Kuumaa huumaa tanssiessani mä tietämättäni olin aloittelemassa myös elämäni ehkä merkittävintä matkaa. Siis kahdeksan vuoden matkaa aviovaimoksi. Ehkä se oli se yksi hetki, kohtalo tai joku aivan muu, joka saattoi meidät vanhojentanssien parketilta aina tänne asti valitsemaan valssia häihimme. Alle puolen vuoden päästä vaaleanpunainen vaihtuu valkoiseksi, mutta Kuumaa huumaa jorataan toivottavasti vieläkin.

On hetkiä, kun elämä tuntuu niin, niin, niin ihmeelliseltä. Tänään eilistä – ja kahdeksan vuoden takaista kuin eilistä – ajatellessani tämä hetki on juuri sellainen.

aamuajatukset · vähän runoo

Näin kyhätyn.

Moni olisi
valinnut valmiin
ja vähemmän kyhätyn.
Oli tukevat jalat
vähän vinksalleen itse ruuvatut.

Sojotti suunnista
kaikkialle paitsi oikealle.
Jatkuvasti hellällä otteella
oikealle paikalle korjasit.

Ei ollut valmis malli mielessä.
Vain helpompi huominen yhdessä.
Kaikki väärällään kenottava
oli sinulle vain korjausta odottava.

Ja alusta asti aina näin:
ainoastaan yhdessä
huojumme tässä pystypäin.

blogi141

 

ajatuksia · erityisherkkyys · itsetutkiskelu · syvällistä

Herkkä, kysy mitä muuta.

Suorinta, mitä mä tämänpäiväisen jälkeen voin sanoa:

kello kuusitoista mä päätin alkaa elää tämän kanssa, mitä mä olen koko elämäni ajan yrittänyt itsestäni matkan varrelle hukata.

Kymmenvuotiaana itseäni lohdutin, että kymmenen vuoden jälkeen on jo varmasti helpottanut. Kaksikymppisenä mä vielä mietin, että viiden vuoden sisään asia on luultavimmin korjautunut – aikuisiällä kun vuodet ovat sellaisessa niin valtavan merkitseviä. Tänään mä totesin, että olen taitanut tulla tien päähän. Vaikka en olekaan saavuttanut sitä, mitä jo alta kymmenvuotiaana niin tavoittelin.

Mä olen näinä vuosina vähän liian innokkaasti nyökkäillyt tokaisuille ’kuule se tulee iän mittaa’. Sitten mä olen aina kotona vuosi toisensa jälkeen miettinyt, miksi iän mitta on niin pitkä. Mä olen koettanut kovettaa betonilla ja toisenkaltaisten ihmisten ohjenuorilla. Olen mä tarttunut kaikenlaisiin vippaskonsteihin ja ajatusleikkeihin vielä koittavasta. Välillä mä olen jopa hallitsemattomissa ja läpinäkyvissä tilanteissa sitä häpeillyt. Kirosanaksi se on melkein jo mielessäni muodostunut – ja sellaisena sitä on joskus mua vastaan käytetty.

blogi139.jpg

Ehkä mä ensi kertaa elämässäni totaalisesti luovutin, kun kaikkien poskille valuneiden jälkeen totesin: ei onnistunut olla vähemmän tämänkaltainen tänäänkään. Mä olen koko elämäni ollut kulkemassa poispäin tästä tämänkaltaisuudesta kohti kaikkea sitä, missä mä olen vähemmän sitä nähnyt. Mutta toisin tänään ja tästä lähtien. Irtipäästämisen myötä mulla taitaa olla uusi, elämäni selkein suunta: eläminen tällaisena. Ja tämän lisätäkseni: pois siitä pyristelemättä. 

Sillä kyllä, mä voin mennä elämässä kaikkiin tilanteisiin tämä yllä. 

ajatuksia · opiskelu

Mun tieteellinen puoli.

Opiskelu on ihanaa. Monet niin kertovat – ja minustakin. Maailma sisältää niin paljon opittavaa aina oman mielen koukeroista viljasadon sakoluvun suuruuden merkitsevyyteen. On ihana ihmetellä, miksi valkoista jauhetta lisäämällä makkaran kiinteys kohentuu tai miksi siideri maistuu makeammalta kuin viimeviikonloppuinen (ei, sokeria ei ole kaadettu suoraan pussista). Samalla, kun sitä oppii ensin lausumaan ääneen proteiini-glutamiini γ -glutamyyli-transferaasi ja ymmärtämään sen aikaansaamia ε -( γ -glutamyyli)lysiini-peptidisidoksia, tutkimustieto myös rauhoittaa mieltä. Vaikka sellaisen tiedon lukemaan opettelu onkin aluksi viedä hermot. Ihan yhtä kivaa on silti oppia, että luovimmillani ja tehoikkammillani olen itse aamulla kello kuuden ja yhdeksän välillä.

Toisaalta näinkin: oppiminen on suoraan sanottuna osin myös nöyryyttävää. Mitä enemmän oppii, sitä paremmin tajuaa, kuinka tietämätön onkaan ollut – tai sinisilmäinen tai pikkuisesti tyhmä. Ainakin maailma – sen sisään mahtuva toiminta, ilmiöt ja niiden vaikutukset – näyttää aivan erilaiselta kuin ennen. Ei enää ehkä yhtä yksinkertaiselta, mutta rationaalisemmalta kyllä. Joskus sitä saattaa jälkeenpäin nauraa omalle tietämättömyydelle, jopa hävetä sitä. Usein kai vain tajuaa, että onneksi tietämättömänä harvoin tunnistaa omaa tietämättömyyttään. Oleellista oppimisessa kai juuri on aiemman tietämättömyyden tunnustaminen. Siis ylpeyden lisäksi aika monen vanhan ajatuksen alas nieleminen.

27661411_1782342325111566_23899235_n.jpg

En mä ole varma, onko maailmassa olemassa kuinka absoluuttista faktaa. Ei kai ainakaan sellaista, jota uusi puolueeton tieteellinen tieto ei voisi kumota. Kun opin itsestäni jotakin, esimerkiksi sen, että kananmunat eivät sovi hiukopalaksi ennen lenkkiä, asia oman pääni rajoissa on hyvin faktan kaltainen; toteutuu testatusti viikosta toiseen minun vatsassani. Kuitenkin muulle maailmalle se minulle hyvin faktan kaltainen on vain yksilön omaa kokemusta. Yhtään sitä vähättelemättä.

Tieteen maailmaan astuttuani nelisen vuotta sitten aloin ymmärtämään, miksi asioiden totena esittäminen on tuntunut aina nihkeältä, jos olen yhtään kokenut olevani epävarma aihealueella. Totena esitetty asia toden totta sisältää aina vastuun aspektin – vähintääkin vastuun väitteen perustamisesta johonkin muuhun kuin omaan kokemukseen tai mielipiteeseen. Meitä kun on täällä niin monenlaisia, ettei vastuu voi vain olla kuulijalla.

Ja kaikki tämä, vaikka välillä olisi niin paljon helpompi lukea ja uskoa iltalehden kikkakonsteja kuin pienellä printattuja tiedepränttejä.

aamuajatukset · itsetutkiskelu · oma elämä · vähän runoo

Tehdäänkö täällä paljonkin.

Tehdäänkö täällä paljonkin.

Napsahdukseen,
murtorajaa myötäillen.
Nauretaan varvas varjon puolella.
Kaikkeen, mitä voisi jättää tekemättä,
kaksin käsin tartutaan.

Vai paljoakaan.
Koettelematta kokeillaan,
jolloin kaikki on vain puolet
itsestään.
Kulmat venymisen pelossa
ohitetaan.

27659029_1780020312010434_1625677874_n (1)

Toisinaan iltaisin, kun elämän valinnanvapaus kauhistuttaa, itseäni rauhoitellakseni mä kyselen paljon kaikenlaista. Aika usein sellaista kuin ’aionko tehdä täällä paljonkin’. Toiset eivät tahdo venyä ja tulevat onnellisiksi ilman kuminauhan koetteluakin. Ja vaikka ei aivan napsahdukseen, niin lähemmäs sitä toiset taas todella tahtovat. Mä en ole adrenaliinifriikki tai järin rohkea, mutta sitäkin enemmän utelias ja innostuvaa sorttia. Sen jälkeen, kun hoksasin tekemisen ja aikaansaamisen välillä olevan hiuksen hieno, mutta aivan valtavan merkittävä ero, mä olen alkanut ajattelemaan vanhaan nähden nurinkurisesti: kaikenlaisen tekemistä elämässä voi toteuttaa muullakin tavoin kuin arvottamalla aikaansaannoksia.

ajatuksia

Kerro kaikki.

Hurjasti totta, mä nyökkäsin.

Niin vähän niitä heitä, jotka tahtovat kuulla. Eivät vain sivulauseessa huolimattomasti viskattavia mitä-kuuluu-misia. Vaan ennemminkin he sellaiset tahtovat kuulla elämän ohella toisen onnen ja innostuksen – aivan taitavimmat jopa haluavat haaveilla puolesta tai ainakin toisen omaa yhdessä. Ajatella; ovat valmiita laveeraamaan kaikkein kauneimmalla toisen paperille. He ottavat jokaisen lauseen loppupätkänkin käsiinsä, pitelevät hellän tiukasti tarinan loppuun asti. Eikä vastavuoroisuus ole muu kuin luonnollinen kulku hetkeksi toisaalle, sillä vilpittömyys ei istu vaihtokauppaan.

Lähiaikoina olen pelästynyt kaipaustani. Niin monesti olisin tahtonut kuulla omin korvin huokaisun kerro kaikki. Tai edes jotakin. Kai olen toivonut jonkun haluavan kuulla loppuun saakka. Ja moni ihminen kyllä jonkin verran kuulisi, jos heille tarjoilisi arvaa-mitä-llä. Mutta joskus – ihan vain joskus – sitä taitaa kaivata omiksi ensimmäisiksi sanoiksi kiitti kysymystä, paljon kaikenlaista.

27398526_1776842485661550_1718398956_o.jpg

Ja kun mä mietin tätä näin, en tiedä kummasta syystä oikeastaan tulenkaan surullisen kaltaiseksi. Siitäkö, että asia on ehkä siten, vai siitäkö, että mietin asia siltä kannalta. Varma olen siltikin tästä, että tahdon itse kiinnittää huomiota ollakseni riittävästi kuulevan korvan lisäksi myös kiinnostunut mieli.

Sillä oma lähielämä vie ihmistä – ja vieköön. Kuuluukin. En mä sillä.