aamuajatukset · elämänasenne · onnellisuus · vähän runoo

Anna elämän tuntua hyvältä.

Anna elämän tuntua hyvältä.

Salli vaikeus, salli haikeus.
Salli jättää joskus urheus.
Sallit pysyvyyden.
Salli jälkeen kaiken muutos.
Salli itsesi kulkea edes ja takas.

Salli enemmän.
Salli välillä vähemmän kuin riittävästi.
Salli antaa, salli luovuttaa.
Salli välillä suurella kädellä ottaa.

Salli aurinko käsivarsilla.
Salli lämmön hikipisara otsalla.
Salli jäätelö ja jäätelötön päivä.
Salli valinta;
anna sen aina olla puolesta parhaan,
ei vastaan.

33074615_1899381743407623_5845710859363418112_n.jpg

Anna elämän tuntua hyvältä. Antamatta jättäminen on kai suurin syy keskivertokaameaan eloon. Siinä ehkä yksi suurimmista oivalluksista, jossa voin mennä elämisessä vikaan. Vaikka puitteet olisivat kohdillaan ja itse asiassa elämä onnellista oikeasti, itse on annettava myös elämän tuntua hyvältä – muutoin selittämätön kaipaus johonkin – kenties onnellisempaan, parempaan – ei tunnu hellittävän. Näin mä luulen.

ajatuksia · vähän runoo

Olen oma puuskasi.

Minä.
Tuulen tuiverrus sinun kasvoilla.

Lehtien pyörre jalan alla.
Leikki hiuksissa.
Eteen lennähtävä yllätys.
Lempeä vire poskella.
Paidanhelman lepattaja.
Viima suoraan sisälle.
Ravistava, kolistava.
Pyörremyrskyä lähentelevä.
Tuulahdus seesteisyydessä.
Viipyilevä tunne iholla.

Olenko ilmavirta keuhkoissasi.
Olen oma puuskasi.

32440532_1893679170644547_792163987117572096_n

aamuajatukset · itsetutkiskelu · oma elämä

Näe mun perustukset.

Aika tarkka, millaiselle pohjalle mä perustan toimintani, olenhan mä.

Olisipa oletus aina päällä siitä, että kerran toimintani perustuksen luotuani tarkoitusperien kyseenalaistaminen on ajanhukkaa; on ja pysyy se sama toimintaani määrittävä arvo. Toki sellainen voi loppua ja alkaa uudenlaisena alusta, mutta ei siltikään vaihdella päivästä, edes toiminnasta, toiseen. Oi, kun olisikin ihanaa luottaa myös toisten luottavan kerran luomaani linjaan, toimintani perusarvoon. Kai se helpottaisi kertomista siitä, että perustuksilla en ole lähimainkaan ailahtelevainen, vaan tässä ja nyt tämä, huomenna ja muuttujista riippumatta myös sama. Vaikkapa parhaansa asioiden eteen tekevä kunnes toisin kerron.

Ailahtelevat arvot eivät ole mun juttu, mutta ehdottomuuden ympärillä hääriminen on joskus pulmallista, on mun todettava.

Tie ailahtelevuudesta ehdottomuuteen ei ole suora eikä sen keskivaiheille asettuminen aina ihan ongelmatonta. Sillä kai tarkoitan, että oman arvon mukaan toimiminen voi ajaa oman minän yli, esimerkiksi ahkeruuden arvona ei pitäisi sisältää mahdollisuutta oman hyvinvoinnin unohtamisesta. Siten perustuksien luominen omalle toiminnalle ei sitten kuitenkaan ole aivan yksinkertaista, vaikka itse arvo olisikin itsestäänselvyys. Kai tähän läheisesti liittyy terveen itsekkyyden säilyttäminen omien arvojen mukaan toimimisessa.

IMG_20180430_060929_825.jpg

Oikeusturva kai lähinnä omia ajatuksiani vastaan nämä toimintani perustukset, olen mä niinkin ajatellut.

Loppukädessä, jälkeen sen, mitä toiset ovat ajatelleet tai sanoneet, on itseni pystyttävä perustelemaan ainoastaan itselleni syyt toimintani takana. Voin ne kertoa ääneen, mutta vastuu perustuksien näkemisestä ei silloin ole itselläni – kuulija uskoo haluamansa, ääneen lausutut sanat ovat suhteellisen kädettömiä. Sen vuoksi koen kuin oikeusturvaksi itselleni selkeät oman toimintani perusteet. Oman mielen sisäiset varmuus ja rauha ovat kultaakin kalliimpia.

Näe mun toiminnan perustukset, sillä niille myös mut on perustettu.

ajatuksia · oma elämä

Pakkolepoajatuksia.

Väkisin mä joudun istuttamaan itseni aurinkoon.

Ja vaikka aurinko paistaa eikä myrskypilviä näy horisontissa, mun onneni ei ole koskaan tullut istuen. Mieluummin mä tunnen auringonsäteet yhtä aikaa tuulenvireen kanssa kasvoillani painellessani menemään – eteenpäin. En mä ole koskaan omassa tohinassani pelännyt kohkaavani onneni ohi. Päinvastoin. Onni on aina tullut luokseni yhä voimakkaampana uskaltaessani harppoa uudenlaisia askelia.

Helpointa mun on ollut olla tyytyväinen itseeni 30 juostun kilometrin jälkeen. Liikkeessä mä en joudu koskaan vakuuttelemaan; hyvät ajatukset itsestäni palaavat mieleeni aivan yrittämättä. Liikkeessä mä olen aikoinani myös opetellut näkemään itsessäni puolia, joista tuntea hyväksyntää. Jännä juttu. Tuolilla istuva Elina on omissa silmissäni vähän erilainen kuin liikunnan hyvästä olosta virnistävä Elina. Omaa kyvykkyyttään ainakin enemmän epäilevämpi, ehkä varautuneempikin.

blogi153

Ja kai sen vuoksi väkisin paikoilleen istuttaminen on mulle tuskaa –  olkoonkin aurinkoon. Osaltaan kuin oman identiteetin hapuilua. Näin pakkolevon saattelemana mä olen joutunut miettimään, miten sitä taas oltiinkaan aloillaan. Ja mistä kaikesta muusta kuin hikiurheilusta hyvää oloa ja itsensä hyväksymisen tunnetta pystyikään hakea. Koska toisaalta mun mielestä on vähän vaarallista rakentaa aivan huipulle yltäviä tunteita vain hyvin kapean elämän osa-alueen varaan.

Ihan kauhea funtsiminen, mutta kaipa kannattaa.

aamuajatukset · oma elämä · syvällistä · vähän runoo

Suoraan luotijunaan.

Kuka
saattaisi suojaan.
Laittaisin suoraan
luotijunaan.

Ken
kietoisi huopaan.
Jättäisin ilman
vettä ja muonaa.

Hänkö
ottaisi huomaan.
Kaihtaisin kamalasti
hellää ja turvaa.

Ilman minä sopertaisin itselleni loppuelämän rankkaa sanaa.

blogi152.jpg

Myönnän. Olen liian suurella pakolla koettanut opetella viskaamaan itseni päälle lämmikkeeksi vilttiä tai heittämään itselleni ehdotuksia kyhätystä katoksesta. Jotta saisin itseni näyttämään omissa silmissäni vähän enemmän itseäni kohtaan hellemmältä, virheitä sallivalta, teoiltaan täysin inhimilliseltä. Vaikka luontaista itselleni olisikin passittaa kauas paluumatkaan ilman edes evääntynkää.

Muistan. On sitä jopa suoraan sanottu, että ilman sellaisen toiminnan opettelua itseni kohtaan tuskin tulen pärjäämään. Olen sitä sittemmin itsellenikin kertonut. Että virheen jälkeen vilttiä päälle ja inhimillisyyden mantraa. En ole paljoakaan kuullut hyvää vaativaa puoltani kohtaan, arvostanut sitä en ole itse koskaan. Olen aina ajatellut, että on olemassa sitä paljon parempaa. Tositilanteessa lepsumpaa ja lupsakampaa.

Mutta sitten. Olen sitäkin pohtinut, onko tosiaan aina tarkoitus osata itse luodeilta turvaan. Että osaavatko kaikki todella itselleen kertoa, että älä nyt itseäsi rökitä, sinussa on tätä enemmän hyvää. Että isokin juttu voi olla huikkaus ”pikkujuttu”, vaikka itselle pikkujuttukin on sen hetken isoin juttu.

Kyllä toivon, että jokaiselle jokaisessa ympäristössä hoidettaisiin huopaankietoja ja huomaanottaja omista taidoista riippumatta. Sillä muussa tarkoituksessa täällä kai yksin elettäisiin.