Onni lennähti kämmenelle.
Sanoi ota kiinni
mutta älä kädellä.
Sulje visusti,
kiedo tiukasti,
purista hellästi
sormin sörkkimättä
niin liimautuu
pieni onnilennokki
sinuun iäksi.
Ja jälleen lentoon lehahti
kun vieno onnenvire
sen siipiä pyyhkäisi.
Oi onni, kuinka sinua oikein käsitellä?
Piipahdin peikolla,
päästin kaikenmoisia luokseni.
Vaelsin unohdettujen metsässä
etsimässä peilikuvaani.
Nielin kaikenlaista,
omena oli niistä vähäisin.
Mikään ei myrkyttänyt riittämiin,
pakenin onnellisia loppuja edelleen.
Kävin kaikkialla.
Kunnes päätin uskoa satuun
sateenkaaren päästä.
Ökyrikas sydän minulla nykyisin,
olenhan aarteen äiti.
Siis olipa kerran oma satuni.
Kuis nyt yhtäkkiä näin.
Toinenkin kainalo käytössä,
kaikessa yksi aina keskellä,
kolmas kulho puuroa odottamassa,
pikkusukat kuin aina olleet kuivumassa,
tumput hukassa yhä todennäköisemmin.
Maitoviiksiä yhdet lisätty,
takapenkin paikka täytetty,
suppusuu vasten poskea,
yötuhina tuplana,
pöydän päässä kunkkupaikka,
perheen pää hurmattu.
Paljon on ihmeteltävää, kun kolmistaan aloitellaan elämää.
Kuka sinut luoksemme lähetti?
Tämän päivän toivo vai
huomisen maailmanrauha.
Hetken huolettomuus vaiko
seisahtumisen taito.
Levollisuuden suoja vai
valonpilkahduksen tuoja.
Haikaraparvi vai
kahden yhteinen pilvilinna.
Sinut lähetti Rakkaus,
joka kahden välistä yletti kokonaisen kolmannen.
Pieni aarre
ei sateenkaaren päästä,
vaan äidin ja isin välistä.
Vihdoin kotona kolmistaan.
Sinä päivänä länsituuli kääntyi itään.
Ukonilma murjoi muita paitsi minua.
Sinä päivänä sade ei kastellut.
Pisarat kiersivät onnellisia.
Sinä päivänä aurinko ei malttanut painua.
Valo valvoi yön kanssani.
Sinä päivänä lainattiin tunteja.
Huomisen kustannuksella elettiin loputonta onnen tunnetta.
Tunnistatko sen päivän elämässäsi?
Ehkä et ole huiputtaja.
Olethan onnenkukkulalta keikahtaja.
Kenties taannoin olit onneen luottaja.
Siten ainoastaan itsesi huiputtaja.
Onnenkukkulan huiputtaja ei kai keikahda.
Valehteli kerran tämän kaiken korkealla keikkuja.
Ei kai se korkeus, vaan keikahtamismahdollisuus. Pelottaa onnessa ihmistä eniten.
Vallankumous meneillänsä, hän viereiselle ohimennen totesi.
Ensilumihan suli ennen satamista.
Ja uskotkos, marraskuuta seuraa joulu vuoden verran jäljessä.
Sormi ikkunassa hän jatkoi: katso, askeleita otetaan jo ennen astumista.
Käsillä kävely alkaa olla jalkojen käyttöä suositumpaa.
Sen voi havaita ainoastaan siitä, ettei siihen kiinnitä lainkaan huomiota.
Hän kohensi hattuaan. Toista vilkaisematta sanoi:
tällä lähikaupalla, joka juuri ohi vilahti, niin silläpä oli aivan erikoinen tarjous.
Sai käydä jokainen maksamassa rahaa kauppaan ilman vastineita. Satuin paikalle. Ihmiset olivat silminnähden iloisia.
Niin tottakai, toinen havahtui nyökkäämään. Olen nyt riittävän kaukana kotoa kävelläkseni sinne, joten pysäkkini on tämä. Kiitän teitä vielä matkaseurasta.
Ihminen ei ehkä saisi pelätä sellaisia ajatuksia, jotka synnyttävät pään sisällä väliaikaisen vallankumouksen. Oikeastaan parasta vapautta lienee jatkuva vallankumousten aalto mielessä. Uskallus ajatella uudella ja omalla tavalla.
Etenee ja eessä ehkä siintää
ikiomat haaveet,
joita pikkutyttönä sormien välistä katseltiin ja
liian monta kertaa lähijorpakossa uitettiin ja
myöhemmin uskonpuutteessa rikki revittiin ja
kauas, kauas lähetettiin.
Etenee ja tässä käsissä ehkä lepää
ikioma tulevaisuus,
jonka päällä pörhistellä sulkia ja
levitellä lentokuntoon siipiä.
Tuntuu hyvältä uskaltaa vihdoin uskoa kulkusuuntaansa.
Saman auringon alla, taivaankannen suojassa. Vaikka eri veden äärellä. Niin miksi ihmismieli päästää irti vasta omista järvimaisemista irti pääsemällä. Siis miksi niin usein muutos mielessä vaatii ensin muutosta ympäröivässä. Miksi siis matka alkaa vasta toisella lautalla matkaamalla, tuntuu matkalta vasta vieraan veneen kannella.
Kun saman mollukan paisteessa, sama mieli kyydissä ja saman mielen kyydissä. Vain eri aukeaa silmien edessä. Matka ei kestä paluuta, miksi niin. Ei kestä välimatkan kutistumista. Miksi niin usein kuljetut ajatukset palavat karrelle paluussa. Miksi on oltava niin, ettei takaisinpaluu lisää reissukilometreihin metriäkään.
Vakaasti päätän jatkaa häämatkaa seuraavan kymmenen vuoden verran.
Oman elämän keskeisin ihminen. Alkuun pääsin sillä.
Olla onnellinen. Uskaltaa olla onnellinen ihminen. Hoksasin, että vaikka olen ollut onnellinen, en välttämättä ole uskaltanut olla onnellinen ihminen. Onnellisesta ihmisestä nimittäin tietävät muutkin; onnellinen ihminen sopivalla tavalla näkyy ja kuuluu.
Onnellinen ihminen on aika hyvä osanen. Moneen paikkaan.
Koska onnellinen ihminen ei vain ole eikä onnellinen ihminen vain selviydy. Onnellinen ihminen motivoituu, pyrkii, nauttii, etsii mielekkyyttä. Onnellisella ihmisellä on haaveita, tavoitteita, visioita, ideoita, ajatuksia, mielipiteitä. Onnellinen ihminen on tehokas ja innokas. Onnellinen ihminen etsii elämältä merkityksellisyyttä.
Koska onnellinen ihminen osaa olla olematta muu kuin oma itsensä. Onnellisen ihmisen ei tarvitse luoda itseään kenenkään kustannuksella. Onnellisen ihmisen ei tarvitse puristaa, riippua tai roikkua kiinni; onnellinen ihminen herkästi antaa ja tarjoaa. Onnellisella ihmisellä on voimavaroja. Ei onnellinen ihminen ole ehtymätön, mutta onnellinen ihminen ymmärtää asettaa itsensä sopivan keskelle omaa elämäänsä.
Onnellinen ihminen ei useinkaan ole vain osanen. Onnellinen ihminen olemuksellaan täydentää.
Siksi mikään, joka johtaa onnellisiin ihmisiin tuskin on turhaa.
Elina Heidi Rinkeli 