ajatuksia · itsetutkiskelu · oivallukset · oma elämä · vähän runoo

Oi täytä omia.

Oi täytä omia.

Ohje täysin omiaan
tähän elämään.
Anna omien täyttyä.
Älä täydellistä,
tavoittelekin täysinäistä
oloa omista.
Toisten toisia vain
omia täydentämällä.

Keskity täyttämään omia
odotuksia.

blogi165

Elämä kai on aika raskasta, kun keskittyy ulkopuolisiin odotuksiin: hän yrittää ensin arvuutella toisten odotuksia itseä kohtaan, epävarmuuksissaan täyttää niitä ja lopulta arvailla täyttymisen onnistumista. Ehkä siksi voisi ajatella, että odotukset ovat aina omia – omia odotuksia täytetään. Ja että ulkopuolelta tulevat ovat ennemminkin tavoitteita, jotka arvuuttelematta – parhaimmassa tapauksessa yhdessä tuumin – asetetaan. Koska ainakin mielestäni toisin kuin odotukset, tavoitteet pitävät tai ainakin niillä on mahdollisuus pitää sisällään selkeys ja avoimuus.

Tavoitteet voi pukea sanoiksi ja tavoitteiden täyttäjä edelleen ne konkreettisiksi teoiksi, kun odotukset usein vain hämmentyneenä (hämmentäen) leijailevat.

aamuajatukset · elämänasenne · oma elämä · onnellisuus · tavoitteet

Intohimosta ja mielekkäästä elämästä.

Hittolainen soikoon, all-in elämälle.

Voi olla, että mielekkään ja intohimoisen elämän esteenä on monesti turvaratkaisut; ihan kiva taitaa olla helpommin tavoitettavissa kuin aidosti mielekäs. Päteehän se monessakin: helpompi jäädä, helpompi olla kuin ennen, helpompi olla hakematta uutta. Kai mielekkyys on jollakin tapaa aina uskalluksen seurausta – intohimo ehkä sitten jopa uhkarohkeuden. Mulle on kerrottu, että päätöksen tekeminen on itse asiassa tärkeämpää kuin oikean vaihtoehdon valitseminen. Eikä kyse ole lopputuleman jälkeisestä tokaisusta paska reissu mutta tulipahan tehtyä, vaan aidosti siitä, että yleisesti ottaen päätöksentekokyvyttömyys on ihmistä vahvemmin alhoon vetävä kuin vääräksi todettu päätös ja sen mahdolliset seuraukset. Ehkä tätä mukaillen voisi ajatella, että intohimon perässä juokseva uhkarohkeus riskeineen kaikkineen on elämän mielekkyyden kannalta kuitenkin mielettömästi messevämpää kuin turvallisen tuntuinen ihan okei.

IMG_20180620_081204_498.jpg

Pidän ajatuksestani, että intohimoisilla ihmisillä ei ole aikaa ajatella järkeä kuin välttämättömyyden verran. Mä luulen, että hyvän ihmiselämän on pidettävä sisällään standardimäärä järkeä – ensiksikin jo siksi, ettei yhteiskunnassa vain pärjää ilman järjenhaiventakaan. Mutta että sen standardimäärän jälkeen järjen lisäämisestä saatu hyöty elämälle todellakin heikkenee – ja johtaa pitkällä tähtäimellä ihan kivaan. Kuten todettu, intohimoisen elämän eläneet ovat usein varmasti – ainakin jossakin kohtaa eloaan – ottaneet uhkarohkeitakin askelia.

Enkä tarkoita muuta kuin yksilöllistä uhkarohkeutta, oli se sitten ajatus, sen mukaan toimiminen, konkreettinen teko tai tunne. Yhteistä niille kai kuitenkin on kyseisessä hetkessä askeleen radikaalisuus.

Jos jokaisen ihmisen tulisi saada seurata vierestä edes hetken aikaa onnellista ihmistä, niin yhtä lailla ihmisen tulisi saada nähdä rohkean askeleen johtavan intohimon toteuttamiseen ja mielekkyyden toteutumiseen. Mä olen saanut läheltä seurata, kuinka ohjaksien välissä pidetty (uhka)rohkeus on johtanut mielettömään mielekkyyteen. Ja on myönnettävä, että ensin se laittoi mun ajatuksissa kaiken mullinmallin – mieletön kävi mielessä ensin – ja vain ensin – sanan varsinaisessa merkityksessä. Mahdollisuuksia on niin paljon kuin niitä jaksaa nähdä. Ja toisaalta tyytyminen on se, joka tosiasiassa uuvuttaa.

Äiti jo varhain opetti, että maksava asiakas saa vaatia uutta – hiusvapaata – lihapulla-annosta. Mutta mä taisin äidin sanoista oppia, että aivan vähintään oikeudenmukaisuus on riittävä peruste vaatia ja olla tyytymättä. Ehkä mä senkin voisin muistaa oman elämän mielekkyyttä ja sitä tukevia ratkaisuja miettiessäni.

aamuajatukset · itsetutkiskelu · oma elämä

Näe mun perustukset.

Aika tarkka, millaiselle pohjalle mä perustan toimintani, olenhan mä.

Olisipa oletus aina päällä siitä, että kerran toimintani perustuksen luotuani tarkoitusperien kyseenalaistaminen on ajanhukkaa; on ja pysyy se sama toimintaani määrittävä arvo. Toki sellainen voi loppua ja alkaa uudenlaisena alusta, mutta ei siltikään vaihdella päivästä, edes toiminnasta, toiseen. Oi, kun olisikin ihanaa luottaa myös toisten luottavan kerran luomaani linjaan, toimintani perusarvoon. Kai se helpottaisi kertomista siitä, että perustuksilla en ole lähimainkaan ailahtelevainen, vaan tässä ja nyt tämä, huomenna ja muuttujista riippumatta myös sama. Vaikkapa parhaansa asioiden eteen tekevä kunnes toisin kerron.

Ailahtelevat arvot eivät ole mun juttu, mutta ehdottomuuden ympärillä hääriminen on joskus pulmallista, on mun todettava.

Tie ailahtelevuudesta ehdottomuuteen ei ole suora eikä sen keskivaiheille asettuminen aina ihan ongelmatonta. Sillä kai tarkoitan, että oman arvon mukaan toimiminen voi ajaa oman minän yli, esimerkiksi ahkeruuden arvona ei pitäisi sisältää mahdollisuutta oman hyvinvoinnin unohtamisesta. Siten perustuksien luominen omalle toiminnalle ei sitten kuitenkaan ole aivan yksinkertaista, vaikka itse arvo olisikin itsestäänselvyys. Kai tähän läheisesti liittyy terveen itsekkyyden säilyttäminen omien arvojen mukaan toimimisessa.

IMG_20180430_060929_825.jpg

Oikeusturva kai lähinnä omia ajatuksiani vastaan nämä toimintani perustukset, olen mä niinkin ajatellut.

Loppukädessä, jälkeen sen, mitä toiset ovat ajatelleet tai sanoneet, on itseni pystyttävä perustelemaan ainoastaan itselleni syyt toimintani takana. Voin ne kertoa ääneen, mutta vastuu perustuksien näkemisestä ei silloin ole itselläni – kuulija uskoo haluamansa, ääneen lausutut sanat ovat suhteellisen kädettömiä. Sen vuoksi koen kuin oikeusturvaksi itselleni selkeät oman toimintani perusteet. Oman mielen sisäiset varmuus ja rauha ovat kultaakin kalliimpia.

Näe mun toiminnan perustukset, sillä niille myös mut on perustettu.

ajatuksia · oma elämä

Pakkolepoajatuksia.

Väkisin mä joudun istuttamaan itseni aurinkoon.

Ja vaikka aurinko paistaa eikä myrskypilviä näy horisontissa, mun onneni ei ole koskaan tullut istuen. Mieluummin mä tunnen auringonsäteet yhtä aikaa tuulenvireen kanssa kasvoillani painellessani menemään – eteenpäin. En mä ole koskaan omassa tohinassani pelännyt kohkaavani onneni ohi. Päinvastoin. Onni on aina tullut luokseni yhä voimakkaampana uskaltaessani harppoa uudenlaisia askelia.

Helpointa mun on ollut olla tyytyväinen itseeni 30 juostun kilometrin jälkeen. Liikkeessä mä en joudu koskaan vakuuttelemaan; hyvät ajatukset itsestäni palaavat mieleeni aivan yrittämättä. Liikkeessä mä olen aikoinani myös opetellut näkemään itsessäni puolia, joista tuntea hyväksyntää. Jännä juttu. Tuolilla istuva Elina on omissa silmissäni vähän erilainen kuin liikunnan hyvästä olosta virnistävä Elina. Omaa kyvykkyyttään ainakin enemmän epäilevämpi, ehkä varautuneempikin.

blogi153

Ja kai sen vuoksi väkisin paikoilleen istuttaminen on mulle tuskaa –  olkoonkin aurinkoon. Osaltaan kuin oman identiteetin hapuilua. Näin pakkolevon saattelemana mä olen joutunut miettimään, miten sitä taas oltiinkaan aloillaan. Ja mistä kaikesta muusta kuin hikiurheilusta hyvää oloa ja itsensä hyväksymisen tunnetta pystyikään hakea. Koska toisaalta mun mielestä on vähän vaarallista rakentaa aivan huipulle yltäviä tunteita vain hyvin kapean elämän osa-alueen varaan.

Ihan kauhea funtsiminen, mutta kaipa kannattaa.

aamuajatukset · oma elämä · syvällistä · vähän runoo

Suoraan luotijunaan.

Kuka
saattaisi suojaan.
Laittaisin suoraan
luotijunaan.

Ken
kietoisi huopaan.
Jättäisin ilman
vettä ja muonaa.

Hänkö
ottaisi huomaan.
Kaihtaisin kamalasti
hellää ja turvaa.

Ilman minä sopertaisin itselleni loppuelämän rankkaa sanaa.

blogi152.jpg

Myönnän. Olen liian suurella pakolla koettanut opetella viskaamaan itseni päälle lämmikkeeksi vilttiä tai heittämään itselleni ehdotuksia kyhätystä katoksesta. Jotta saisin itseni näyttämään omissa silmissäni vähän enemmän itseäni kohtaan hellemmältä, virheitä sallivalta, teoiltaan täysin inhimilliseltä. Vaikka luontaista itselleni olisikin passittaa kauas paluumatkaan ilman edes evääntynkää.

Muistan. On sitä jopa suoraan sanottu, että ilman sellaisen toiminnan opettelua itseni kohtaan tuskin tulen pärjäämään. Olen sitä sittemmin itsellenikin kertonut. Että virheen jälkeen vilttiä päälle ja inhimillisyyden mantraa. En ole paljoakaan kuullut hyvää vaativaa puoltani kohtaan, arvostanut sitä en ole itse koskaan. Olen aina ajatellut, että on olemassa sitä paljon parempaa. Tositilanteessa lepsumpaa ja lupsakampaa.

Mutta sitten. Olen sitäkin pohtinut, onko tosiaan aina tarkoitus osata itse luodeilta turvaan. Että osaavatko kaikki todella itselleen kertoa, että älä nyt itseäsi rökitä, sinussa on tätä enemmän hyvää. Että isokin juttu voi olla huikkaus ”pikkujuttu”, vaikka itselle pikkujuttukin on sen hetken isoin juttu.

Kyllä toivon, että jokaiselle jokaisessa ympäristössä hoidettaisiin huopaankietoja ja huomaanottaja omista taidoista riippumatta. Sillä muussa tarkoituksessa täällä kai yksin elettäisiin.

aamuajatukset · itsetutkiskelu · oivallukset · oma elämä · tavoitteet

Jos suorittaja ei olisi kirosana.

Ai ettien että Elina. Sä olet niin suorittaja. Mä niin näen; suorittajahan sä olet päästä varpaisiin ja vaikka pyykkikoneessa pesisi. Ihan henkeen ja vereen ja viimeiseen hengenvetoon, kuuletko, suorittaja.

Mitään muuta en sitten ole asiasta kuullutkaan koko ikänäni. Enkä mitään muuta ole enää edes yrittänyt itselleni kertoa. Pesunkestävä suorittaja – lisäksi pahimmillaan vain carpe diem -pyrkyri – on kai muotoutunut merkittäväksi osaksi identiteettiäni siten, etten ole kokenut tarpeelliseksi tutkiskella nivaskaa mallikelpoisesta suorittajasta sen enempää. Eli aikamoisen vakuuttavasti. Ja ei, enhän minä totuutta ihmettele. Totta nimittäin on tämä: lähtökohtani on paras ja lopputuleman tulisi mieluiten olla korkeampi. Tosin paras ei tapauksessani ole tarkoittanut korkeampaa palkintopallia suhteessa toisiin, vaan parasta niistä vaihtoehdoista, joihin minulla on mahdollisuus. Ja visaisintahan on, että pienenä jo opin mahdollisuuden olevan aina olemassa. Lisäksi suorittaminen ja erityisesti siitä paineiden saaminen voi myös olla asioiden loppuunviemistä erittäin täsmällisesti.

Siltikin välillä mietin, mitä olisin ilman suorittajuuteen taipuvaista luonnettani. Ensiksikin siksi, koska tavoittelu ja kovan työn tekeminen saavat minussa aikaan mielettömiä hyvänolontunteita. Ihan jokaisen tekemäni tentin jälkeen olo on kuin voittajalla, kun kova työ on saatu päätökseen. Eikä tunteella sinänsä ole mitään tekemistä arvosanan kanssa. Joten ehkä ilman suorittajuutta ainakin tuntisin vähemmän mielihyvää elämästä. Toiseksi, joskus tavoittelu ja kova työ myös johtavat johonkin eikä käy kiistäminen, etteikö saavutettu rikastaisi elämän sisältöä, veisi eteenpäin ja kasvattaisi mielekkyyttä. On sanottava ääneen, että rajoittavuudesta huolimatta ilman suorittajaluonnettani elämässäni olisi aika paljon vähemmän. Mutta kuka hullu sellaista myöntää nykypäivän carpe diemien keskellä.

Voisinko alkaa olla suorittaja itseni kanssa vilpittömästi hyvässä hengessä? Niin ja suorittaja positiivisessa valossa myös muiden silmissä? Jos olisinkin suorittajan sijaan kohtimenijä. Elämässä kaikenlaista tavoitteleva kohtimenijä, jonka määritelmään automaattisesti kuuluisi myös tarpeen tullen vain olija.

Koska edes halu olla täydellinen ei sinänsä ole pahe, vaikka aivan kaikkialla tänäpäivänä toisin toitotetaankin (aika usein teen sitä minäkin). Jokainen onnistuu joskus jossakin täydellisesti eikä kai ole väärin sanoa sen tuntuvan mielettömän hyvältä ja sellaiselta, jota kaipaa aina vain lisää. Oleellisinta on kai tajuta, ettei täydellisyys ole muuta kuin tilannesidonnaista ja usein joiltain osin sattumaakin. Lisäksi ymmärtää, ettei se ole identiteetin suhteellisen pysyväkään muoto.

blogi148

Että jos suorittaja ei itselleni merkitsisikään enää kirosanaa. Vaan jos se enneminkin olisi kohtimenijyyttä, joka auttaisi viimeisetkin kilometrit maaliin saakka.

ajatuksia · oma elämä

Vähemmän vakava maailma.

Maailmanrauhaa ei saisi toivoa. Toivoisin vähemmän vakavaa maailmaa.
Heurekan huutelua kadunkulmissa.
En tiedä omastasi. Minun syystä tai toisesta kasvoi aika vakavaksi.
Kunnollisuutta ilmennetään siellä vakavuudella.
Vähemmän vakavassa maailmassa olisin joitakin asioita enemmän.
Luovaa riemua ja heurekan intoa vähintääkin.
Maailman parhaita paikkoja omassani olisi runsaammin.
Ei reunalla, elettäisiin kaiteiden tuntumassa kuitenkin.

IMG_20180222_131543_443.jpg

Välillä mä mietin, että elämässäni suuri osa olisi maailman parasta, jos se sama suuri osa osaisi olla ensin vähemmän vakavaa. Jos opiskelu ei olisi yhtä vakava juttu kuin miltä se on aina tuntunut, elintarviketieteiden opiskelu olisi heittämällä vaihtoehdoista maailman paras. Siis esimerkiksi, jos tentit eivät olisi niin vakava arvostelun paikka, intohimoissani ahmisin kaiken tiedon ja vähän vielä päälle. Tai jos laboratoriotöiden ekspansiolaskut eivät aiheuttaisi kaikkien otsille niin syviä uurteita, en muuta kuin nauttisi polenta-quinoa-naksujen puffautumisen tutkimisesta.

Visaisinta kai itselleni, etteivät maailman parhaat paikat sijaitse koskaan vakavan kunnollisesti ja tunnollisesti täysin keskellä, vaan enemmenkin reunan kaiteiden tuntumassa. Mikä kuitenkaan ei tarkoita aivan reunalla elämistä, sen kun ymmärtäisi.