Piipahdin peikolla,
päästin kaikenmoisia luokseni.
Vaelsin unohdettujen metsässä
etsimässä peilikuvaani.
Nielin kaikenlaista,
omena oli niistä vähäisin.
Mikään ei myrkyttänyt riittämiin,
pakenin onnellisia loppuja edelleen.
Kävin kaikkialla.
Kunnes päätin uskoa satuun
sateenkaaren päästä.
Ökyrikas sydän minulla nykyisin,
olenhan aarteen äiti.
Siis olipa kerran oma satuni.
Musti istui ja oppi
oma paikka.
Oli isännällä se kaiken päässä.
Lauantaisin osoitettiin
lusikalle lokeronsa.
Keskikentällä viheriköllä,
lähetillä ja sotilaalla,
maailman makeimmilla mansikoilla
omansa.
Jaettu toisen vierellä.
Etsin erämökiltä Äkäslompololta,
mahdollisimman syvältä
ja Pohjantähden alta.
Vierasmajasta käsin kyselin,
missä oma paikkani.
Etsivä löytää mutkankin takaa, kuulin kerran.
Etenee ja eessä ehkä siintää
ikiomat haaveet,
joita pikkutyttönä sormien välistä katseltiin ja
liian monta kertaa lähijorpakossa uitettiin ja
myöhemmin uskonpuutteessa rikki revittiin ja
kauas, kauas lähetettiin.
Etenee ja tässä käsissä ehkä lepää
ikioma tulevaisuus,
jonka päällä pörhistellä sulkia ja
levitellä lentokuntoon siipiä.
Tuntuu hyvältä uskaltaa vihdoin uskoa kulkusuuntaansa.
Kerttu jätti jälkeensä piparkakun murusia. Mukana oleva hupeni, jotta joskus löytäisi takaisin.
Minä jätän jälkeeni jokainen hetki minuutteja. Yhtä lailla vanan huvennutta varastoani, jota olen mukana kantanut, ehkä jopa vaalinut. Minä en palaa koskaan samaa reittiä takaisin; taskusta tippunut on ainoastaan miinusmerkki elämässäni. Ja kuljin minä missä vain, jää jono minuutteja matkastani aina vain – sydämen rytmistä riippumatta jätän jälkeeni hetkiä, olivat ne sitten koskemattomia tai puhki käytettyjä.
En jätä, jotta palaisin. Jätän, koska aika joka tapauksessa kuluu. Siksi en tahdo murtaa käyttämättömästä, ehjästä, vasta mukaan pakatusta. Tahdon jättää matkastani minuutteja, jotka olen kuiviin ryystänyt, joista olen suuresti haukannut. Joissa olen tuntenut ja elänyt. Ja joista olen kaiken irti lähtevän tarkoin kalunnut.
Sen sijaan, että jatkuvasti toteaisin elämän olevan liian lyhyt jonkinmoiseen turhuuteen, voisin kysellä itseltäni, mihin kaikenlaiseen elämä on riittävän pitkä.
Saman auringon alla, taivaankannen suojassa. Vaikka eri veden äärellä. Niin miksi ihmismieli päästää irti vasta omista järvimaisemista irti pääsemällä. Siis miksi niin usein muutos mielessä vaatii ensin muutosta ympäröivässä. Miksi siis matka alkaa vasta toisella lautalla matkaamalla, tuntuu matkalta vasta vieraan veneen kannella.
Kun saman mollukan paisteessa, sama mieli kyydissä ja saman mielen kyydissä. Vain eri aukeaa silmien edessä. Matka ei kestä paluuta, miksi niin. Ei kestä välimatkan kutistumista. Miksi niin usein kuljetut ajatukset palavat karrelle paluussa. Miksi on oltava niin, ettei takaisinpaluu lisää reissukilometreihin metriäkään.
Vakaasti päätän jatkaa häämatkaa seuraavan kymmenen vuoden verran.
Elä ihme nyt elä peläten.
Elä, elä, elä. Helppo se on kieltää ja kertoa, miten elää.
Mutta elää tahdon eläen, en hilliten. Selättää haluan eniten.
Ihmehän olet, eläkin siten. En muuta neuvo kuin elä tee sitä peläten.
Elän, elän, ihan eniten. Tästä lähtien ja kaikkea muuta kuin hilliten.
Eläköön peloton eläminen. Levoton olen enää hitusen.
Kuin minä sinä päivänä katsoin sinua;
niin katsoin, koska tahdoin – tahdoin kaiken, mitä sinussa katsoin.
Vaikka kuinka elämässä kuuntelisi tunnetta, intuitiota tai järkeä, on valintoja tehtävä. Ja vaikka kuinka me ja tämä meidän olisi ydin, elämään mahtuu useampia satelliitteja. Ja vaikka ydin olisi yhteenynnättynä enemmän kuin kaikki satelliitit yhteensä, lähettävät satelliitit silti signaaleja ytimeen.
Siksi ohjenuora ei ole vain sinulle ja meille, ytimelle, vaan myös kaikille niille valinnoille, jotka satelliittien tavoin vaikuttavat tärkeimpään. Jospa vain tämän meidän kokonaisuutemme ja kaikkeutemme voisi satelliitteja myöden rakentaa ajatukselle niin katsoin, koska tahdoin – tahdoin kaiken, mitä katsoin. Perustui tahto sitten tilanteesta ja vallinnan luonteesta riippuen järkeen, tunteeseen tai intuitioon. Kunpa pystyisin, kunpa löytäisin rohkeutta, tehdä valinnat tuo ohjenuora kainalossa.
Sillä jos merkityksellistä, onnellistakin, elämää hamuaa, on kai jokaista valintaa pystyttävä tahtoa ja katsoa kuin minä sinä päivänä sinua. En ole tyytynyt sinuun, olen tahtonut sinut. Miksi tyytyisin satelliitteihin, jotka signaaleiltaan ovat vain keskinkertaisia, vain puoliksi tahdottuja ja katsottuja.
Kasvua mulle on rohkaistua tekemään päätöksiä, jotka tuovat hyvää oloa. Sellaisiakin, joissa tuon hyvän olon hinta on samalla jonkin sellaisen menettäminen, josta ei tohtisi luopua. Uskallus luottaa siihen, että oma kokemus hyvästä olosta on riittävä perustelu itselleni tehdä valinta, ei ole ollut mulle itsestäänselvyys – ei ole sitä vieläkään. Mutta sellaisella ajatuksella edes leikittely saa aina aikaan päällimmäisenä yhden tunteen: hei tervetuloa sun hyvään elämään, Elina.
Kasvu merkitsee mulle siten myös vapautta. Kuin mä olisin juuri siipensä hoksannut lintunen. Oman elämän avautuminen kasvun myötä tapahtuu kai sitä hanakammin, mitä rohkeammin teen just mulle hyvältä tuntuvia päätöksiä. Kuin uusia ilmansuuntia, jonne liidellä, ilmaantuisi aina päätöksien seurauksena – saan suunnan per päätös. Vaikka lähteminen on usein vaikeinta ja vaatii rohkeaa asennetta, harvoin ilman jollakin tasolla tapahtuvaa lähtöä uutta, vapaata hyvää oloa voi saavuttaa.
Ehkä mä olen aiemmin lähestynyt päätöksen tekoa näkökulmasta ”kunpa voisin tämän jälkeen huokaista paras päätös pitkään aikaan”. Ikävästihän se jättää paineen päätöksen onnistumisesta ja vastaavasti tuo pelon väärän tekemisestä. Lähiaikoina mä olen kuitenkin tutustunut uudenlaiseen näkökantaan: se oli parhaalta tuntuva päätös juuri sillä hetkellä. Eli oikea, joku uskalias voisi ajatusta jatkaa.
Mun lopputulema on viime päivinä ollut yksi ja sama. Elämä on liian lyhyt säästelläkseni päätöksien tekemistä. Ja koska elämän huipulle ei pääse kiipeämättä, mä tarvitsen päätöksistä sinne portaita.
Oi täytä omia.
Ohje täysin omiaan
tähän elämään.
Anna omien täyttyä.
Älä täydellistä,
tavoittelekin täysinäistä
oloa omista.
Toisten toisia vain
omia täydentämällä.
Keskity täyttämään omia
odotuksia.
Elämä kai on aika raskasta, kun keskittyy ulkopuolisiin odotuksiin: hän yrittää ensin arvuutella toisten odotuksia itseä kohtaan, epävarmuuksissaan täyttää niitä ja lopulta arvailla täyttymisen onnistumista. Ehkä siksi voisi ajatella, että odotukset ovat aina omia – omia odotuksia täytetään. Ja että ulkopuolelta tulevat ovat ennemminkin tavoitteita, jotka arvuuttelematta – parhaimmassa tapauksessa yhdessä tuumin – asetetaan. Koska ainakin mielestäni toisin kuin odotukset, tavoitteet pitävät tai ainakin niillä on mahdollisuus pitää sisällään selkeys ja avoimuus.
Tavoitteet voi pukea sanoiksi ja tavoitteiden täyttäjä edelleen ne konkreettisiksi teoiksi, kun odotukset usein vain hämmentyneenä (hämmentäen) leijailevat.
Hittolainen soikoon, all-in elämälle.
Voi olla, että mielekkään ja intohimoisen elämän esteenä on monesti turvaratkaisut; ihan kiva taitaa olla helpommin tavoitettavissa kuin aidosti mielekäs. Päteehän se monessakin: helpompi jäädä, helpompi olla kuin ennen, helpompi olla hakematta uutta. Kai mielekkyys on jollakin tapaa aina uskalluksen seurausta – intohimo ehkä sitten jopa uhkarohkeuden. Mulle on kerrottu, että päätöksen tekeminen on itse asiassa tärkeämpää kuin oikean vaihtoehdon valitseminen. Eikä kyse ole lopputuleman jälkeisestä tokaisusta paska reissu mutta tulipahan tehtyä, vaan aidosti siitä, että yleisesti ottaen päätöksentekokyvyttömyys on ihmistä vahvemmin alhoon vetävä kuin vääräksi todettu päätös ja sen mahdolliset seuraukset. Ehkä tätä mukaillen voisi ajatella, että intohimon perässä juokseva uhkarohkeus riskeineen kaikkineen on elämän mielekkyyden kannalta kuitenkin mielettömästi messevämpää kuin turvallisen tuntuinen ihan okei.
Pidän ajatuksestani, että intohimoisilla ihmisillä ei ole aikaa ajatella järkeä kuin välttämättömyyden verran. Mä luulen, että hyvän ihmiselämän on pidettävä sisällään standardimäärä järkeä – ensiksikin jo siksi, ettei yhteiskunnassa vain pärjää ilman järjenhaiventakaan. Mutta että sen standardimäärän jälkeen järjen lisäämisestä saatu hyöty elämälle todellakin heikkenee – ja johtaa pitkällä tähtäimellä ihan kivaan. Kuten todettu, intohimoisen elämän eläneet ovat usein varmasti – ainakin jossakin kohtaa eloaan – ottaneet uhkarohkeitakin askelia.
Enkä tarkoita muuta kuin yksilöllistä uhkarohkeutta, oli se sitten ajatus, sen mukaan toimiminen, konkreettinen teko tai tunne. Yhteistä niille kai kuitenkin on kyseisessä hetkessä askeleen radikaalisuus.
Jos jokaisen ihmisen tulisi saada seurata vierestä edes hetken aikaa onnellista ihmistä, niin yhtä lailla ihmisen tulisi saada nähdä rohkean askeleen johtavan intohimon toteuttamiseen ja mielekkyyden toteutumiseen. Mä olen saanut läheltä seurata, kuinka ohjaksien välissä pidetty (uhka)rohkeus on johtanut mielettömään mielekkyyteen. Ja on myönnettävä, että ensin se laittoi mun ajatuksissa kaiken mullinmallin – mieletön kävi mielessä ensin – ja vain ensin – sanan varsinaisessa merkityksessä. Mahdollisuuksia on niin paljon kuin niitä jaksaa nähdä. Ja toisaalta tyytyminen on se, joka tosiasiassa uuvuttaa.
Äiti jo varhain opetti, että maksava asiakas saa vaatia uutta – hiusvapaata – lihapulla-annosta. Mutta mä taisin äidin sanoista oppia, että aivan vähintään oikeudenmukaisuus on riittävä peruste vaatia ja olla tyytymättä. Ehkä mä senkin voisin muistaa oman elämän mielekkyyttä ja sitä tukevia ratkaisuja miettiessäni.
Elina Heidi Rinkeli 