aamuajatukset · itsetutkiskelu · oma elämä

Näe mun perustukset.

Aika tarkka, millaiselle pohjalle mä perustan toimintani, olenhan mä.

Olisipa oletus aina päällä siitä, että kerran toimintani perustuksen luotuani tarkoitusperien kyseenalaistaminen on ajanhukkaa; on ja pysyy se sama toimintaani määrittävä arvo. Toki sellainen voi loppua ja alkaa uudenlaisena alusta, mutta ei siltikään vaihdella päivästä, edes toiminnasta, toiseen. Oi, kun olisikin ihanaa luottaa myös toisten luottavan kerran luomaani linjaan, toimintani perusarvoon. Kai se helpottaisi kertomista siitä, että perustuksilla en ole lähimainkaan ailahtelevainen, vaan tässä ja nyt tämä, huomenna ja muuttujista riippumatta myös sama. Vaikkapa parhaansa asioiden eteen tekevä kunnes toisin kerron.

Ailahtelevat arvot eivät ole mun juttu, mutta ehdottomuuden ympärillä hääriminen on joskus pulmallista, on mun todettava.

Tie ailahtelevuudesta ehdottomuuteen ei ole suora eikä sen keskivaiheille asettuminen aina ihan ongelmatonta. Sillä kai tarkoitan, että oman arvon mukaan toimiminen voi ajaa oman minän yli, esimerkiksi ahkeruuden arvona ei pitäisi sisältää mahdollisuutta oman hyvinvoinnin unohtamisesta. Siten perustuksien luominen omalle toiminnalle ei sitten kuitenkaan ole aivan yksinkertaista, vaikka itse arvo olisikin itsestäänselvyys. Kai tähän läheisesti liittyy terveen itsekkyyden säilyttäminen omien arvojen mukaan toimimisessa.

IMG_20180430_060929_825.jpg

Oikeusturva kai lähinnä omia ajatuksiani vastaan nämä toimintani perustukset, olen mä niinkin ajatellut.

Loppukädessä, jälkeen sen, mitä toiset ovat ajatelleet tai sanoneet, on itseni pystyttävä perustelemaan ainoastaan itselleni syyt toimintani takana. Voin ne kertoa ääneen, mutta vastuu perustuksien näkemisestä ei silloin ole itselläni – kuulija uskoo haluamansa, ääneen lausutut sanat ovat suhteellisen kädettömiä. Sen vuoksi koen kuin oikeusturvaksi itselleni selkeät oman toimintani perusteet. Oman mielen sisäiset varmuus ja rauha ovat kultaakin kalliimpia.

Näe mun toiminnan perustukset, sillä niille myös mut on perustettu.

ajatuksia · oma elämä

Pakkolepoajatuksia.

Väkisin mä joudun istuttamaan itseni aurinkoon.

Ja vaikka aurinko paistaa eikä myrskypilviä näy horisontissa, mun onneni ei ole koskaan tullut istuen. Mieluummin mä tunnen auringonsäteet yhtä aikaa tuulenvireen kanssa kasvoillani painellessani menemään – eteenpäin. En mä ole koskaan omassa tohinassani pelännyt kohkaavani onneni ohi. Päinvastoin. Onni on aina tullut luokseni yhä voimakkaampana uskaltaessani harppoa uudenlaisia askelia.

Helpointa mun on ollut olla tyytyväinen itseeni 30 juostun kilometrin jälkeen. Liikkeessä mä en joudu koskaan vakuuttelemaan; hyvät ajatukset itsestäni palaavat mieleeni aivan yrittämättä. Liikkeessä mä olen aikoinani myös opetellut näkemään itsessäni puolia, joista tuntea hyväksyntää. Jännä juttu. Tuolilla istuva Elina on omissa silmissäni vähän erilainen kuin liikunnan hyvästä olosta virnistävä Elina. Omaa kyvykkyyttään ainakin enemmän epäilevämpi, ehkä varautuneempikin.

blogi153

Ja kai sen vuoksi väkisin paikoilleen istuttaminen on mulle tuskaa –  olkoonkin aurinkoon. Osaltaan kuin oman identiteetin hapuilua. Näin pakkolevon saattelemana mä olen joutunut miettimään, miten sitä taas oltiinkaan aloillaan. Ja mistä kaikesta muusta kuin hikiurheilusta hyvää oloa ja itsensä hyväksymisen tunnetta pystyikään hakea. Koska toisaalta mun mielestä on vähän vaarallista rakentaa aivan huipulle yltäviä tunteita vain hyvin kapean elämän osa-alueen varaan.

Ihan kauhea funtsiminen, mutta kaipa kannattaa.

aamuajatukset · oma elämä · syvällistä · vähän runoo

Suoraan luotijunaan.

Kuka
saattaisi suojaan.
Laittaisin suoraan
luotijunaan.

Ken
kietoisi huopaan.
Jättäisin ilman
vettä ja muonaa.

Hänkö
ottaisi huomaan.
Kaihtaisin kamalasti
hellää ja turvaa.

Ilman minä sopertaisin itselleni loppuelämän rankkaa sanaa.

blogi152.jpg

Myönnän. Olen liian suurella pakolla koettanut opetella viskaamaan itseni päälle lämmikkeeksi vilttiä tai heittämään itselleni ehdotuksia kyhätystä katoksesta. Jotta saisin itseni näyttämään omissa silmissäni vähän enemmän itseäni kohtaan hellemmältä, virheitä sallivalta, teoiltaan täysin inhimilliseltä. Vaikka luontaista itselleni olisikin passittaa kauas paluumatkaan ilman edes evääntynkää.

Muistan. On sitä jopa suoraan sanottu, että ilman sellaisen toiminnan opettelua itseni kohtaan tuskin tulen pärjäämään. Olen sitä sittemmin itsellenikin kertonut. Että virheen jälkeen vilttiä päälle ja inhimillisyyden mantraa. En ole paljoakaan kuullut hyvää vaativaa puoltani kohtaan, arvostanut sitä en ole itse koskaan. Olen aina ajatellut, että on olemassa sitä paljon parempaa. Tositilanteessa lepsumpaa ja lupsakampaa.

Mutta sitten. Olen sitäkin pohtinut, onko tosiaan aina tarkoitus osata itse luodeilta turvaan. Että osaavatko kaikki todella itselleen kertoa, että älä nyt itseäsi rökitä, sinussa on tätä enemmän hyvää. Että isokin juttu voi olla huikkaus ”pikkujuttu”, vaikka itselle pikkujuttukin on sen hetken isoin juttu.

Kyllä toivon, että jokaiselle jokaisessa ympäristössä hoidettaisiin huopaankietoja ja huomaanottaja omista taidoista riippumatta. Sillä muussa tarkoituksessa täällä kai yksin elettäisiin.

aamuajatukset · itsetutkiskelu · oivallukset · oma elämä · tavoitteet

Jos suorittaja ei olisi kirosana.

Ai ettien että Elina. Sä olet niin suorittaja. Mä niin näen; suorittajahan sä olet päästä varpaisiin ja vaikka pyykkikoneessa pesisi. Ihan henkeen ja vereen ja viimeiseen hengenvetoon, kuuletko, suorittaja.

Mitään muuta en sitten ole asiasta kuullutkaan koko ikänäni. Enkä mitään muuta ole enää edes yrittänyt itselleni kertoa. Pesunkestävä suorittaja – lisäksi pahimmillaan vain carpe diem -pyrkyri – on kai muotoutunut merkittäväksi osaksi identiteettiäni siten, etten ole kokenut tarpeelliseksi tutkiskella nivaskaa mallikelpoisesta suorittajasta sen enempää. Eli aikamoisen vakuuttavasti. Ja ei, enhän minä totuutta ihmettele. Totta nimittäin on tämä: lähtökohtani on paras ja lopputuleman tulisi mieluiten olla korkeampi. Tosin paras ei tapauksessani ole tarkoittanut korkeampaa palkintopallia suhteessa toisiin, vaan parasta niistä vaihtoehdoista, joihin minulla on mahdollisuus. Ja visaisintahan on, että pienenä jo opin mahdollisuuden olevan aina olemassa. Lisäksi suorittaminen ja erityisesti siitä paineiden saaminen voi myös olla asioiden loppuunviemistä erittäin täsmällisesti.

Siltikin välillä mietin, mitä olisin ilman suorittajuuteen taipuvaista luonnettani. Ensiksikin siksi, koska tavoittelu ja kovan työn tekeminen saavat minussa aikaan mielettömiä hyvänolontunteita. Ihan jokaisen tekemäni tentin jälkeen olo on kuin voittajalla, kun kova työ on saatu päätökseen. Eikä tunteella sinänsä ole mitään tekemistä arvosanan kanssa. Joten ehkä ilman suorittajuutta ainakin tuntisin vähemmän mielihyvää elämästä. Toiseksi, joskus tavoittelu ja kova työ myös johtavat johonkin eikä käy kiistäminen, etteikö saavutettu rikastaisi elämän sisältöä, veisi eteenpäin ja kasvattaisi mielekkyyttä. On sanottava ääneen, että rajoittavuudesta huolimatta ilman suorittajaluonnettani elämässäni olisi aika paljon vähemmän. Mutta kuka hullu sellaista myöntää nykypäivän carpe diemien keskellä.

Voisinko alkaa olla suorittaja itseni kanssa vilpittömästi hyvässä hengessä? Niin ja suorittaja positiivisessa valossa myös muiden silmissä? Jos olisinkin suorittajan sijaan kohtimenijä. Elämässä kaikenlaista tavoitteleva kohtimenijä, jonka määritelmään automaattisesti kuuluisi myös tarpeen tullen vain olija.

Koska edes halu olla täydellinen ei sinänsä ole pahe, vaikka aivan kaikkialla tänäpäivänä toisin toitotetaankin (aika usein teen sitä minäkin). Jokainen onnistuu joskus jossakin täydellisesti eikä kai ole väärin sanoa sen tuntuvan mielettömän hyvältä ja sellaiselta, jota kaipaa aina vain lisää. Oleellisinta on kai tajuta, ettei täydellisyys ole muuta kuin tilannesidonnaista ja usein joiltain osin sattumaakin. Lisäksi ymmärtää, ettei se ole identiteetin suhteellisen pysyväkään muoto.

blogi148

Että jos suorittaja ei itselleni merkitsisikään enää kirosanaa. Vaan jos se enneminkin olisi kohtimenijyyttä, joka auttaisi viimeisetkin kilometrit maaliin saakka.

ajatuksia · oma elämä

Vähemmän vakava maailma.

Maailmanrauhaa ei saisi toivoa. Toivoisin vähemmän vakavaa maailmaa.
Heurekan huutelua kadunkulmissa.
En tiedä omastasi. Minun syystä tai toisesta kasvoi aika vakavaksi.
Kunnollisuutta ilmennetään siellä vakavuudella.
Vähemmän vakavassa maailmassa olisin joitakin asioita enemmän.
Luovaa riemua ja heurekan intoa vähintääkin.
Maailman parhaita paikkoja omassani olisi runsaammin.
Ei reunalla, elettäisiin kaiteiden tuntumassa kuitenkin.

IMG_20180222_131543_443.jpg

Välillä mä mietin, että elämässäni suuri osa olisi maailman parasta, jos se sama suuri osa osaisi olla ensin vähemmän vakavaa. Jos opiskelu ei olisi yhtä vakava juttu kuin miltä se on aina tuntunut, elintarviketieteiden opiskelu olisi heittämällä vaihtoehdoista maailman paras. Siis esimerkiksi, jos tentit eivät olisi niin vakava arvostelun paikka, intohimoissani ahmisin kaiken tiedon ja vähän vielä päälle. Tai jos laboratoriotöiden ekspansiolaskut eivät aiheuttaisi kaikkien otsille niin syviä uurteita, en muuta kuin nauttisi polenta-quinoa-naksujen puffautumisen tutkimisesta.

Visaisinta kai itselleni, etteivät maailman parhaat paikat sijaitse koskaan vakavan kunnollisesti ja tunnollisesti täysin keskellä, vaan enemmenkin reunan kaiteiden tuntumassa. Mikä kuitenkaan ei tarkoita aivan reunalla elämistä, sen kun ymmärtäisi.

aamuajatukset · hetkessä · muistoja · oma elämä

Vaaleanpunaisesta valkoiseen.

On sitä aikamoinen pino jo päälle kasautunut.

Mä pohdin pinoutuneita muistoja ja alta löytyvää päivää, kun katselin pyörähteleviä paljettiunelmia kavaljeereineen. Vuosi vuodelta mä keikun kasan päällä korkeammalla ja kauempana siitä ajasta, kun päivä oli omalla kohdallani. On korkeus kerros kerrokselta kivunnut ylöspäin – lukiolaisesta ja ylioppilasjuhlista pullien pyörittämisen kautta toivottavasti kohtuullisen pian valmistuvaksi maisteriksi. Välissä on tapahtunut aika kauheasti, kuten kasvua ihan jokaiseen keksimääni suuntaan. Vaikka kaiken sen kahdeksaan vuoteen mahtuvan varttumisen ja muutoksen ymmärtää vasta näin tämän hetken sitä hetkeä sivusta seuraamalla.

Musta melkein tuntuu, että olen ihan höpsähtää pohtiessani tätä tällaista ”jos mä vain tuolloin olisin tiennyt, missä ja mitä mä vajaan kymmenen vuoden päästä touhuan”. Tuolloin – kai vähän nykyisinkin – elin aikalailla päivä kerrallaan; en oikeastaan uskaltanut ajatella edes ylioppilaskirjoituksia, niistä kunnialla selviämistä ainakaan. Olisinpa silloin osannut itselleni kertoa, että älä nyt niin hirveästi huolestu. Että en mä sulle ainoastaan helppoja vuosia lupaa, mutta mahdollisuuden kohdata ne kyllä. Huomisesta ei voi koskaan tietää, mutta tähän asti kaikki tämä on ollut perin opettavaista ja eittämättä elämää rikastavaa.

28117400_1796477333698065_2039924522_n

Vaaleanpunaisen valkoiseen mä ylleni vaihdan.

Kahdeksan vuotta sitten kimaltelevassa vaaleanpunaisessa Kuumaa huumaa tanssiessani mä tietämättäni olin aloittelemassa myös elämäni ehkä merkittävintä matkaa. Siis kahdeksan vuoden matkaa aviovaimoksi. Ehkä se oli se yksi hetki, kohtalo tai joku aivan muu, joka saattoi meidät vanhojentanssien parketilta aina tänne asti valitsemaan valssia häihimme. Alle puolen vuoden päästä vaaleanpunainen vaihtuu valkoiseksi, mutta Kuumaa huumaa jorataan toivottavasti vieläkin.

On hetkiä, kun elämä tuntuu niin, niin, niin ihmeelliseltä. Tänään eilistä – ja kahdeksan vuoden takaista kuin eilistä – ajatellessani tämä hetki on juuri sellainen.

aamuajatukset · itsetutkiskelu · oma elämä · vähän runoo

Tehdäänkö täällä paljonkin.

Tehdäänkö täällä paljonkin.

Napsahdukseen,
murtorajaa myötäillen.
Nauretaan varvas varjon puolella.
Kaikkeen, mitä voisi jättää tekemättä,
kaksin käsin tartutaan.

Vai paljoakaan.
Koettelematta kokeillaan,
jolloin kaikki on vain puolet
itsestään.
Kulmat venymisen pelossa
ohitetaan.

27659029_1780020312010434_1625677874_n (1)

Toisinaan iltaisin, kun elämän valinnanvapaus kauhistuttaa, itseäni rauhoitellakseni mä kyselen paljon kaikenlaista. Aika usein sellaista kuin ’aionko tehdä täällä paljonkin’. Toiset eivät tahdo venyä ja tulevat onnellisiksi ilman kuminauhan koetteluakin. Ja vaikka ei aivan napsahdukseen, niin lähemmäs sitä toiset taas todella tahtovat. Mä en ole adrenaliinifriikki tai järin rohkea, mutta sitäkin enemmän utelias ja innostuvaa sorttia. Sen jälkeen, kun hoksasin tekemisen ja aikaansaamisen välillä olevan hiuksen hieno, mutta aivan valtavan merkittävä ero, mä olen alkanut ajattelemaan vanhaan nähden nurinkurisesti: kaikenlaisen tekemistä elämässä voi toteuttaa muullakin tavoin kuin arvottamalla aikaansaannoksia.