ajatuksia · itsetutkiskelu · oivallukset · oma elämä · vähän runoo

Oi täytä omia.

Oi täytä omia.

Ohje täysin omiaan
tähän elämään.
Anna omien täyttyä.
Älä täydellistä,
tavoittelekin täysinäistä
oloa omista.
Toisten toisia vain
omia täydentämällä.

Keskity täyttämään omia
odotuksia.

blogi165

Elämä kai on aika raskasta, kun keskittyy ulkopuolisiin odotuksiin: hän yrittää ensin arvuutella toisten odotuksia itseä kohtaan, epävarmuuksissaan täyttää niitä ja lopulta arvailla täyttymisen onnistumista. Ehkä siksi voisi ajatella, että odotukset ovat aina omia – omia odotuksia täytetään. Ja että ulkopuolelta tulevat ovat ennemminkin tavoitteita, jotka arvuuttelematta – parhaimmassa tapauksessa yhdessä tuumin – asetetaan. Koska ainakin mielestäni toisin kuin odotukset, tavoitteet pitävät tai ainakin niillä on mahdollisuus pitää sisällään selkeys ja avoimuus.

Tavoitteet voi pukea sanoiksi ja tavoitteiden täyttäjä edelleen ne konkreettisiksi teoiksi, kun odotukset usein vain hämmentyneenä (hämmentäen) leijailevat.

aamuajatukset · itsetutkiskelu · oivallukset

Parempi karheampi.

Liian sileä ennen pinnan kulutusta;
karheaa vasten
pysyy paremmin maali ja noja.
Repi, raapi rankka hionta,
mutta tarttui sävy ja pystyssä pysyi.
Väritön ja vinksallaan muutoin siloinen olis.

blogi149

Mä pidän ajatuksesta ”jos en olisi sitä, en olisi tätä”. Siis tätä hyvää, mitä nyt olen. Varsinkin vaikeampien asioiden äärellä jälkikäteen sellainen ajatus on varsin kiva; kai kyse on sellaisista asioista kasvamisesta ja oppimisesta. Mä esimerkiksi luulen, ettei tietotasoni olisi tällä tasolla, jollen olisi ottanut vastaan myös niitä useita valvottuja öitä. En mä tiedä, onko kukaan koskaan tahallaan lähtenyt hakemaan itselleen karheampaa pintaa vain muodostaakseen kitkaa paremman asian pystytyksille; kai elämä aika itse hioo hyödyttömän sileät pinnat karheammiksi tarttumapinnoiksi. Tottakai, itsestäänselvyys, että joskus ”jos en olisi sitä, olisin tätä, jotakin parempaa” pitää osaltaan myös paikkaansa. Mutta mä haluan uskoa, että jopa siihen liittyy aina edes sivulauseena mutta ja se, millaiseksi rosoisuus on kasvattanut.

Jos mä en olisi sitä, en olisi tätä: sopivan kunnianhimoinen, tietoinen, utelias, innokas, värikäs, uskaliaammin sisältä voimakas.

aamuajatukset · itsetutkiskelu · oivallukset · oma elämä · tavoitteet

Jos suorittaja ei olisi kirosana.

Ai ettien että Elina. Sä olet niin suorittaja. Mä niin näen; suorittajahan sä olet päästä varpaisiin ja vaikka pyykkikoneessa pesisi. Ihan henkeen ja vereen ja viimeiseen hengenvetoon, kuuletko, suorittaja.

Mitään muuta en sitten ole asiasta kuullutkaan koko ikänäni. Enkä mitään muuta ole enää edes yrittänyt itselleni kertoa. Pesunkestävä suorittaja – lisäksi pahimmillaan vain carpe diem -pyrkyri – on kai muotoutunut merkittäväksi osaksi identiteettiäni siten, etten ole kokenut tarpeelliseksi tutkiskella nivaskaa mallikelpoisesta suorittajasta sen enempää. Eli aikamoisen vakuuttavasti. Ja ei, enhän minä totuutta ihmettele. Totta nimittäin on tämä: lähtökohtani on paras ja lopputuleman tulisi mieluiten olla korkeampi. Tosin paras ei tapauksessani ole tarkoittanut korkeampaa palkintopallia suhteessa toisiin, vaan parasta niistä vaihtoehdoista, joihin minulla on mahdollisuus. Ja visaisintahan on, että pienenä jo opin mahdollisuuden olevan aina olemassa. Lisäksi suorittaminen ja erityisesti siitä paineiden saaminen voi myös olla asioiden loppuunviemistä erittäin täsmällisesti.

Siltikin välillä mietin, mitä olisin ilman suorittajuuteen taipuvaista luonnettani. Ensiksikin siksi, koska tavoittelu ja kovan työn tekeminen saavat minussa aikaan mielettömiä hyvänolontunteita. Ihan jokaisen tekemäni tentin jälkeen olo on kuin voittajalla, kun kova työ on saatu päätökseen. Eikä tunteella sinänsä ole mitään tekemistä arvosanan kanssa. Joten ehkä ilman suorittajuutta ainakin tuntisin vähemmän mielihyvää elämästä. Toiseksi, joskus tavoittelu ja kova työ myös johtavat johonkin eikä käy kiistäminen, etteikö saavutettu rikastaisi elämän sisältöä, veisi eteenpäin ja kasvattaisi mielekkyyttä. On sanottava ääneen, että rajoittavuudesta huolimatta ilman suorittajaluonnettani elämässäni olisi aika paljon vähemmän. Mutta kuka hullu sellaista myöntää nykypäivän carpe diemien keskellä.

Voisinko alkaa olla suorittaja itseni kanssa vilpittömästi hyvässä hengessä? Niin ja suorittaja positiivisessa valossa myös muiden silmissä? Jos olisinkin suorittajan sijaan kohtimenijä. Elämässä kaikenlaista tavoitteleva kohtimenijä, jonka määritelmään automaattisesti kuuluisi myös tarpeen tullen vain olija.

Koska edes halu olla täydellinen ei sinänsä ole pahe, vaikka aivan kaikkialla tänäpäivänä toisin toitotetaankin (aika usein teen sitä minäkin). Jokainen onnistuu joskus jossakin täydellisesti eikä kai ole väärin sanoa sen tuntuvan mielettömän hyvältä ja sellaiselta, jota kaipaa aina vain lisää. Oleellisinta on kai tajuta, ettei täydellisyys ole muuta kuin tilannesidonnaista ja usein joiltain osin sattumaakin. Lisäksi ymmärtää, ettei se ole identiteetin suhteellisen pysyväkään muoto.

blogi148

Että jos suorittaja ei itselleni merkitsisikään enää kirosanaa. Vaan jos se enneminkin olisi kohtimenijyyttä, joka auttaisi viimeisetkin kilometrit maaliin saakka.

aamuajatukset · elämänasenne · hetkessä · oivallukset

Millä kaikkea kantaa.

Niin monesti moni meni jo;
tämä hetki on nyt jo ohi.

Ottaisi oleellisimman olalle,
silti kantaa seuraavaan kaunankin.

Ei mitä, vaan millä.
Sillä kaikki tulee mukana kuitenkin.

blogi144.jpg

Kolme tuntia kun mä perjantaina juoksin putkeen, ehdin pilkkoa elämääni aika pieniin osiin; mittayksiköissä lyhyimpiin, hetkiin. Hetki elämästä on hassu, koska pääsääntöisesti se meni jo. Vaikka se jättääkin jälkeensä paljon kaikenlaista – muistoja, ajatuksia, tunteita ja niiden mielettömimpiä yhdistelmiä. Kaikenlaisista sellaisista ihminen kai ottaisi mielellään mukaansa seuraavaan itselleen vain kaikkein oleellisimmat: kauneimmat sävelet linnunlaulusta ja pehmeimmät vilkaisut väkijoukosta. Mutta en usko, että sitä niin pystyy valita. Että mitä mukaansa edellisestä seuraavaan kuljettaa. Kun kulkeutuu. Luoja, kun kaikki vaan kulkeutuu.

Siksipä oleellisimman erottelun sijaan oleellisinta on kai pohtia tätä: millä sitä kaikkea edellisestä seuraavaan kantaa. Ja ylipäätään raahaako vai kantaa.

aamuajatukset · itsetutkiskelu · oivallukset · syvällistä

Hui (h)aave.

Harvemmin mä uskallan sanoa mä haaveilen. Kai vain koska olen aina ollut huono haavemaalari. Ehkä mä olen joskus huomannut haaveilun voivan satuttaa, ehkä hyvinkin maltillinen haaveilu on vaikuttanut jossakin elämän vaiheessa täysin utopistiselta tai ehkä höpöhöpö ratkaisevalla hetkellä on tehnyt tehtävänsä. Kun mä eilen istuin pöydän ääressä illallisella dippaamassa haarukallista ketsuppiin, mulle kuitenkin sanottiin kutakuinkin näin: haaveilun ei tarvitse olla tavoitteiden asettamista – haaveilu voi olla hellää.

Voiko ihminen olla liian realistinen? Jos voi, niin mua voisi tutkia ensimmäisten joukossa. Toisinaan kun mä olen yrittänyt opetella haaveilua, ne sellaiset yritykset ovat olleet hyvinkin arkisia haaveita – mikä sinänsä on vain kiva. Siis käyskennellä kaukana suuruudenhulluudesta. Haavekyhäelmiini on aina vain liittynyt niin valtavan voimakas tunnelataus, että itse haave on lähinnä ollut ulkoasultaan jo liian tavoitteellinen. Hellä haaveilu, harmiton ajatustenvaihto omien halujen kanssa on silloin jätetty jo monia askelia sitten taakse.

Ehkä mä olen vain herkempi imemään itseeni realismia. Kuullut puheet siitä, että no jaa aina on sellaisia ja tällaisia, aina on sitä ja tätä, ovat jyskyttäneet tasaisesti takaraivossani esimerkiksi silloin, kun olen koettanut haaveilla mielekkäästä duunista, jonne tuntuu hyvältä jokainen aamu ajaa ja jossa yhteisön ilmapiiri on innostava ja arvostava ja lisäksi tilanteesta riippumatta terve. Tai silloin, kun olen koettanut kyhätä haaveilutyyppisesti lähivuosien suunnitelmaa oman elämäni etenemisestä.

Ja lopulta haaveiksi asti ne sellaiset ovat rohjenneet vasta, kun olen vierestä todistanut todeksi.

blogi136

Kai hellä haaveilu on mielelle kuin suklaan syöttämistä itselle: ei niin hirvittävän ravitsevaa, mutta sitäkin suuremmin rikastavaa.

itsetutkiskelu · NLP · oivallukset · opiskelu · True Hearts

Sanoillasi rajoittamattomaksi.

Joskus ajattelin: enhän voi ripustautua toisten sanoista. Nikkaroida tukikeppiä toisten kehuista, mitä siitäkin tulisi – kai vain tutiseva ja jatkuvasti uusien puutteessa.

Rakentelin kättä ja itsetuntoa. Osia kaivelin sisältä, pikkuisen peilikuvasta ja sattumalta kuulluista sanoista. Olin minä hanakka kertomaan: rakentava kritiikki nimensä mukaisesti auttaa kulmien höyläyksessä. Sellaisen suoranainen pyytäminen tuntui niin, niin yhteisöihin istuvalta.

Kunnostelin itseäni useammissa paikoissa. Mallailin uusia kulmia palautteiden mukaisesti. Ja vähemmän rakentavien huomautusten ajattelin vain vankistavan jalustaa entisestään. Osia nakutellessani kai opin hiljaisuuden merkitsevän naputtamisen aiheen uupumista.

Huomasin näin: loppujen lopuksi näillä aloilla, joilla elämä tuppaa pyörimään, ei kovin varovainen tutisevan tukikepin kanssa tarvitse olla. Harvemmassa paikassa  kehuilla ja kiitoksilla edes tilkitään.

On tämäkin päivä, totesin asian hoksattuani. Että millä muulla saat ihmisen niin loistamaan ja koko komean kapasiteetin levittäytymään kuin hiljaisuuden sijaan kertomalla sanoilla hyvää.

Kuitenkin kai aika moni kasvaa siitä itsestään: innostus innostuksesta, hyvä yhä enemmän hyvästä ja ihminen toisesta. Miksi siis niin pelätä kehujen kertomista – saati kuulemista?

blogi132

Kivojen sanojen ja palautteen vastaanottamisen vaikeus, niiden merkitys ja toisaalta antamisen suuri voima. Sellaisiin ajatuksiin mä uppouduin tämän viikonlopun koulutuskerran jälkimainingeissa True Heartsin NLP Practitioner -koulutuksessa. 

 

aamuajatukset · oivallukset · oma elämä

Liian kirkkaiden kenkien ongelma.

Pelkää en päätä myöden liiskautuvia hiuksia. En rankkasateen pieksemää vasten kasvoja. Pelkää en säätä, joka saa häätkin peruuntumaan. En edes pimeyttä täällä ikkunattomassa maassa.

Pelkää en räkättirastaan rääkyä. Ja vain joskus ihmisenalun nälkähätää. Pelkää en peikkometsän kääpiä. En epämääräistä osaa ihmisessä edessäni. Pelkää en kyyneliin kääriytyä. En sääliä kokea.

Mutta auringossa minä voin kauhistua; liian onnellisessa olotilassa suoranaisesti panikoitua. Liian hyvältä tuntuvan tiedostamattani puolittaa ajatuksella liian hyvästä tunteesta.

Hetkeksi märät sukat jalkaani silloin vedän.

IMG_20171114_164020_737.jpg

Oletko koskaan kuullut liian kirkkaiden kenkien ongelmasta.