Onni lennähti kämmenelle.
Sanoi ota kiinni
mutta älä kädellä.
Sulje visusti,
kiedo tiukasti,
purista hellästi
sormin sörkkimättä
niin liimautuu
pieni onnilennokki
sinuun iäksi.
Ja jälleen lentoon lehahti
kun vieno onnenvire
sen siipiä pyyhkäisi.
Oi onni, kuinka sinua oikein käsitellä?
Voisin olla missä vain,
siellä, täällä tai tien päällä,
kunhan olen tässä.
Kanssasi tätä samaa hengittämässä,
silmillä näin häntä hellimässä.
Tätä hetkeä kanssasi kaikkialta koskemassa,
ajatuksin häntä hipaisemassa.
Minuutteja lähekkäin vastaanottamassa
ja irti yhdessä päästämässä.
Ohimenevässä yhä vain pinnalla pysymässä.
Kun aika hukkasi merkityksensä,
tämä hetki täytti joka sopen minussa.
Maapallo pyörii, sen akseli on edelleen tallessa. Kiirehtijä kulkee hoppu takataskussa. Mutta aika etenee ilman meitä kolmea.
Hän oli sirrisilmä.
Yli horisontin yritti.
Missä tulevaisuus alkaa,
senkö hän siristämällä näki.
Otsa rypyssä
nousevalla aallolla jo tasapainotteli.
Tähyillen
otteen nykyhetkestä menetti.
Onko se sellainen yleinenkin vaiva, että elämä ajautuu liiaksi horisontin tähyilyyn? Jos hetken verran keskittyisikin näihin rantakiveyksellä liplattaviin leikkeihin.
Saman auringon alla, taivaankannen suojassa. Vaikka eri veden äärellä. Niin miksi ihmismieli päästää irti vasta omista järvimaisemista irti pääsemällä. Siis miksi niin usein muutos mielessä vaatii ensin muutosta ympäröivässä. Miksi siis matka alkaa vasta toisella lautalla matkaamalla, tuntuu matkalta vasta vieraan veneen kannella.
Kun saman mollukan paisteessa, sama mieli kyydissä ja saman mielen kyydissä. Vain eri aukeaa silmien edessä. Matka ei kestä paluuta, miksi niin. Ei kestä välimatkan kutistumista. Miksi niin usein kuljetut ajatukset palavat karrelle paluussa. Miksi on oltava niin, ettei takaisinpaluu lisää reissukilometreihin metriäkään.
Vakaasti päätän jatkaa häämatkaa seuraavan kymmenen vuoden verran.
Hetki,
jossa elämä ehtii olemaan
maailman onnellisin.
Ja maailma mahtuu olemaan
elämän onnellisin.
Hetki,
joka mentyäänkin
tekee tulevista onnellisimpia aikoihin.
Ja tapahtuu ajatuksissa monen monta kertaa uudesti.
Hetkien purkkiin niin mielelläni sellaisen sulkisin.
Lusikallisen liian pitkän ajan kuluttua maistelisin.
Mennyt lauantai oli ihana.
Ja maailma, joka ei auennut.
Koskaanko, kysyttiin. Koskaan, totesi.
Ei vaikka teki kaiken näin. Koetti löytää ilman etsimistä, saati sattumaa, ja koetti edetä edelleen kiinni hetkessä. Oli mitä söi, söi mitä luuli ainakin olevansa – kevyen kevyttä, huoletonta. Myös oli mitä ajatteli ja oli mitä sanoi. Lisäksi yritti ajatella mitä sanoi, joskus sanoi mitä ajatteli. Herranjumala ei aina kuitenkaan. Koska visusti varoi tavoittelemasta täydellisyyttä kulkiessaan kohti sitä. Näytti paljon epätäydellisyyttään olematta sitä. Oli niin inhimillinen, että viitta oli välillä tipahtaa harteilta. Luoja paratkoon, ei nyt aivan kuitenkaan. Oli kaikki synonyymit hyvälle – hyödyllisestä suotuisan kautta aina mainioon ja neuvokkaaseen kuitenkin magna cum laude approbaturin kirkkaasti ohittamalla. Ei vain lukenut, vaan myös oli ja uudelleenkirjoitti. Ohjeet, neuvot ja jopa kirjoittamattomat säännötkin. Ikuisti carpe diemin dreamillä. Tarrautui mahdollisuuksiin kuin takiainen.
Niin siltikään maailma ei koskaan auennut.
Se oli tarina jostakusta, joka voisi olla joku (moni, minäkin). Ja joka myös olisi elämässään voinut olla joku. Vaikka se, joka kaikilla pyrkimyksillään yritti olla: oman maailmansa onnellisin asukas. Voi olla, että omansa lisäksi koko maailma olisi auennut, jos hetken vain olisi ollut. Yksinkertaisimmillaan ollut.
Niin monesti moni meni jo;
tämä hetki on nyt jo ohi.
Ottaisi oleellisimman olalle,
silti kantaa seuraavaan kaunankin.
Ei mitä, vaan millä.
Sillä kaikki tulee mukana kuitenkin.
Kolme tuntia kun mä perjantaina juoksin putkeen, ehdin pilkkoa elämääni aika pieniin osiin; mittayksiköissä lyhyimpiin, hetkiin. Hetki elämästä on hassu, koska pääsääntöisesti se meni jo. Vaikka se jättääkin jälkeensä paljon kaikenlaista – muistoja, ajatuksia, tunteita ja niiden mielettömimpiä yhdistelmiä. Kaikenlaisista sellaisista ihminen kai ottaisi mielellään mukaansa seuraavaan itselleen vain kaikkein oleellisimmat: kauneimmat sävelet linnunlaulusta ja pehmeimmät vilkaisut väkijoukosta. Mutta en usko, että sitä niin pystyy valita. Että mitä mukaansa edellisestä seuraavaan kuljettaa. Kun kulkeutuu. Luoja, kun kaikki vaan kulkeutuu.
Siksipä oleellisimman erottelun sijaan oleellisinta on kai pohtia tätä: millä sitä kaikkea edellisestä seuraavaan kantaa. Ja ylipäätään raahaako vai kantaa.
Eikä aina vain tunnu, että aika rientää. Vaan jopa juoksee käyttäjäänsä karkuun.
Enkä mä muuta ratkaisua ole keksinyt kuin rakasta. Rakasta niin, että tuntuu.
Rakasta jokaista pannarin palasta, oven käymistä ja silmiin sattuvaa katsetta. Rakasta posket märiksi ja ajatus aidoksi. Rakasta väsyneitä hetkiä. Rutista rakkaudella ruttuun tärkeä ja jokainen sitä kuvastava. Rakasta tärkeäksi täysi vatsa ja aamu-unisuus, illan erilainen tunne ja toisinaan ymmärtämisen mahdottomuus. Anna rakastaa keskeneräistä kuin valmistuvaa, kääntöpuolta kuin julkaistavaa. Rakasta virheitä kuin perjantaita – niin suuresti itsessä kuin toisissa. Rakasta lähellä ja rakasta kauas, kauas. Rakasta näkyvästi. Anna rakkauden kiertää ja palata. Ja tuntua.
Niin ehkä silloin elämän merkityksellisyys ei karkaa ajan reppuselässä.
On sitä aikamoinen pino jo päälle kasautunut.
Mä pohdin pinoutuneita muistoja ja alta löytyvää päivää, kun katselin pyörähteleviä paljettiunelmia kavaljeereineen. Vuosi vuodelta mä keikun kasan päällä korkeammalla ja kauempana siitä ajasta, kun päivä oli omalla kohdallani. On korkeus kerros kerrokselta kivunnut ylöspäin – lukiolaisesta ja ylioppilasjuhlista pullien pyörittämisen kautta toivottavasti kohtuullisen pian valmistuvaksi maisteriksi. Välissä on tapahtunut aika kauheasti, kuten kasvua ihan jokaiseen keksimääni suuntaan. Vaikka kaiken sen kahdeksaan vuoteen mahtuvan varttumisen ja muutoksen ymmärtää vasta näin tämän hetken sitä hetkeä sivusta seuraamalla.
Musta melkein tuntuu, että olen ihan höpsähtää pohtiessani tätä tällaista ”jos mä vain tuolloin olisin tiennyt, missä ja mitä mä vajaan kymmenen vuoden päästä touhuan”. Tuolloin – kai vähän nykyisinkin – elin aikalailla päivä kerrallaan; en oikeastaan uskaltanut ajatella edes ylioppilaskirjoituksia, niistä kunnialla selviämistä ainakaan. Olisinpa silloin osannut itselleni kertoa, että älä nyt niin hirveästi huolestu. Että en mä sulle ainoastaan helppoja vuosia lupaa, mutta mahdollisuuden kohdata ne kyllä. Huomisesta ei voi koskaan tietää, mutta tähän asti kaikki tämä on ollut perin opettavaista ja eittämättä elämää rikastavaa.
Vaaleanpunaisen valkoiseen mä ylleni vaihdan.
Kahdeksan vuotta sitten kimaltelevassa vaaleanpunaisessa Kuumaa huumaa tanssiessani mä tietämättäni olin aloittelemassa myös elämäni ehkä merkittävintä matkaa. Siis kahdeksan vuoden matkaa aviovaimoksi. Ehkä se oli se yksi hetki, kohtalo tai joku aivan muu, joka saattoi meidät vanhojentanssien parketilta aina tänne asti valitsemaan valssia häihimme. Alle puolen vuoden päästä vaaleanpunainen vaihtuu valkoiseksi, mutta Kuumaa huumaa jorataan toivottavasti vieläkin.
On hetkiä, kun elämä tuntuu niin, niin, niin ihmeelliseltä. Tänään eilistä – ja kahdeksan vuoden takaista kuin eilistä – ajatellessani tämä hetki on juuri sellainen.
Ainakin meillä on kuluva hetki.
Mä elän helposti yksi jalka jatkuvasti ulkona itsestäni; hetken verran tai enemmän jo edellä kuluvaa. Mä elän helposti odottaen, vielä helpommin kai etukäteen peläten. Peläten mahdollisia ja ahdistellen kohdattavia. Ja joskus mä odotan niin, että päivät välissä ovat vain rukseja kalenterissa. Mä kyllä etenen päivä päivältä, mutta voin elää päivästä toiseen loikkien – yksi loikka voi helposti jättää väliin viikonkin.
Mä elän helposti myös mitäjossitellen. Yhtä aikaa mielessäni mitäjossitellen ja toisen kanssa jakaen kuluvan hetken rikkauden. Enkä mä silloin tunne olevani rikas kuluvasta hetkestä; mitäjossittelu kertoo mielessäni kaikesta menetettävästä.
Siksi, että mä olen helposti kuvatunlainen, mä olen alkanut opetella uskomaan mun mantraa meillä on kuluva hetki. Ja vaikka ohimenevä ja vaihtelevanlainen, niin arvoltaan kuin odotettavan hetken kaltainen.
Elina Heidi Rinkeli 