aamuajatukset · aitous · vähän runoo

Ysärin yöpuvussa.

Eripari villasukissa.
Kahviviiksistä.
Valvoneita silmiä.

Rakastaisi ja katselisi
kuin täydellistä paria.

Anna mulle joku,
joka rakastaa mua
ysärin yöpuvussa.

Rakastaisi niin,
että kehuisi vuolaimmin
nappiverkkareissa.

Ennen kuin
ja kun
kuljetaan tuulipuvuissa.

Eniten olen elämältä kysynyt
aitoutta.

Sillä tunnen ja annan rakentua. Sen sijaan, että rakentaisin.

IMG_20171201_153601_098.jpg

Vasta vartuttuani olen ymmärtänyt, kuinka kiihkeästi olen pienestä saakka kysynyt elämältä aitoutta. Varsinaisuutta, siten aitouden omassa päässäni ymmärrän. Minulle elämällä ei ole merkitystä, jos en löydä siitä aitouden aspektia; ilman tunnetta varsinaisuudesta miellän elon aikalailla tyhjäksi. Joskus jopa elämän näyttelemiseksi. Ehkä sen vuoksi nuorempana suuri huoleni oli se, että aidoimmillani olen kevyesti hassu. Tiedäthän, aidoimmillani kuljen yhdeksänkymmentäluvulta peräisin olevassa yökkärissä ja kahviviikset suupielissä laulellen epävireisesti Mikko Harjun korkeimpia säveliä Italian muotoiseen öljypulloon kädessäni. Että salliiko tämä elämä todella – varsinaisen Rinkelin.

aamuajatukset · vähän runoo

Aivan. Aivan kaikki.

Tässä kaikki.

Tässä kaikki,
minä toistin.

Tunne vatsanpohjassa,
osoitin.
Paljon päässä.
Suurin täällä,
sydäntäni näytin.

Jalat maassa,
kädet kiinni,
mutta sydän auki.

Aivan.

Aivan kaikki,
aamulla mietin.

IMG_20171127_085946_908.jpg

Tänään ensimmäisenä aamuna kakskytviisivuotiaana mä tajusin; mulla on olemassa aivan kaikki aivan kaikkeen.

vähän runoo

Niin kahlattiin.

Rapakossa.
Rumimmillani,
sisälläni ulisin.

Kourasi sangen liejuiset,
silmäsi aidon tuntuiset.
Kuiskasit.

Kuivui muta.
Vasta vuodet karisuttavat,
totesit.

Siispä savisen kätesi omaani otan.
Silmiäsi siihen asti katselen.
Ja vielä valkoisessa sinut vastaanotan.
Minulle muotoilit.

blogi128

ajatuksia · oma elämä · syvällistä · vähän runoo

Suuremmin sun ihanaa sensuroimatta.

Säästelemättä sanoja.
Säätämättä ajatuksia
ennen ulostuloa.

Suuremmin sun ihanaa sensuroimatta.

Kitkuttelematta
kaiken kuvaamalla.
Kuinka olenkaan

suuresti sun ainutlaatuisuutta katsellut.

Ohimenevän hetken. Sekunnin tuokioisen.

IMG_20171103_155227_583.jpg

”Kappas kaulahuivia, hieno huivi. Kertoi muuan rouva mulle tavaratalon liukuportaissa. Kiirehdin autoon itkemään. Ensimmäistä mieleen iskenyttä ajatustani: onks tää joku piilokamera. Pettymystänikin omiin ajatuksiini. Sillä kai ne kertoivat riittävän paljon säästelleeni itse aivan liikaa sellaisia sanoja.”

aamuajatukset · syvällistä · vähän runoo

Mä miksi tänne.

Mä synnyinkö
todentamaan itseäni.
Suhteessa todellisuuteen
tosiasialliseksi jään.

Mä synnyinkö
määrittelemään minääni.
Mahdan maailmasta olla
teoillani pitkälle mitätöity.

Mä synnyinkö
etenemään intohimotta.
Askel ja toinen
onnistunee siten suoriutumalla.

Mä synnyin
kuin toiset.
Jäikö tarve päälle:
pumppaamalla ympätty
kaikki toisista yhteen ihmiseen.

Mä kysyn:
synnyinkö
metsän keskelle vain rämpiäkseni.
Hengittämättä.

IMG_20171026_080510_539.jpg

”Kuule hei. Mä kysyn sulta yhden jutun. Synnyitkö sä tänne vain maksaaksesi laskuja?”

aamuajatukset · oma elämä · vähän runoo

Enää muistoistako mettä, kysyi korjattu ihminen.

Enää muistoista mettä,
ajatteli korjattu ihminen.
Näillä varaosilla
tuskin tunnen hääppöistä,
sanoi kuntoon uusiksi laitettu.

Vietävän metallilevy;
pitääkö kasassa liiankin hyvin.
Antakaa korjatunkin romahtaa,
en ehjä ollut edellisessäkään.
Elämässä äärimmäiset on tälle ihmiselle
mettä.

IMG_20171021_173537_575.jpg

Tuttua, luulen. Ihan jokaiselle – vaikka vain hetkellisesti ruostuneesta – rojusta kokoon kyhätylle. Että miten sitä ihminen pystyy palata korjattuna samaan vanhaan aiempaan tuntemaan sellaisia asioita, jotka ehjänä olivat yksinkertaista ja totta.

Auringon siltaa järven pinnalla tuijotellessani sattui tajuntaani. Pystyy. Mitenkö. En mä tiedä. Mutta pystyy.

Mä olisin voinut ihmetellä tätä vuosia sitten, kun vasta etsiskelin varaosia. Varmasti ihmettelinkin. Tänään mä kuitenkin tiedän – kokemuksesta.