itsetutkiskelu · NLP · oivallukset · opiskelu · True Hearts

Sanoillasi rajoittamattomaksi.

Joskus ajattelin: enhän voi ripustautua toisten sanoista. Nikkaroida tukikeppiä toisten kehuista, mitä siitäkin tulisi – kai vain tutiseva ja jatkuvasti uusien puutteessa.

Rakentelin kättä ja itsetuntoa. Osia kaivelin sisältä, pikkuisen peilikuvasta ja sattumalta kuulluista sanoista. Olin minä hanakka kertomaan: rakentava kritiikki nimensä mukaisesti auttaa kulmien höyläyksessä. Sellaisen suoranainen pyytäminen tuntui niin, niin yhteisöihin istuvalta.

Kunnostelin itseäni useammissa paikoissa. Mallailin uusia kulmia palautteiden mukaisesti. Ja vähemmän rakentavien huomautusten ajattelin vain vankistavan jalustaa entisestään. Osia nakutellessani kai opin hiljaisuuden merkitsevän naputtamisen aiheen uupumista.

Huomasin näin: loppujen lopuksi näillä aloilla, joilla elämä tuppaa pyörimään, ei kovin varovainen tutisevan tukikepin kanssa tarvitse olla. Harvemmassa paikassa  kehuilla ja kiitoksilla edes tilkitään.

On tämäkin päivä, totesin asian hoksattuani. Että millä muulla saat ihmisen niin loistamaan ja koko komean kapasiteetin levittäytymään kuin hiljaisuuden sijaan kertomalla sanoilla hyvää.

Kuitenkin kai aika moni kasvaa siitä itsestään: innostus innostuksesta, hyvä yhä enemmän hyvästä ja ihminen toisesta. Miksi siis niin pelätä kehujen kertomista – saati kuulemista?

blogi132

Kivojen sanojen ja palautteen vastaanottamisen vaikeus, niiden merkitys ja toisaalta antamisen suuri voima. Sellaisiin ajatuksiin mä uppouduin tämän viikonlopun koulutuskerran jälkimainingeissa True Heartsin NLP Practitioner -koulutuksessa. 

 

itsetutkiskelu · ajatuksia · oma hyvinvointi · NLP · True Hearts

Voi mun vertikaalinen ulottuvuus.

Hän, joka tänäpäivä oppii sisäistämään jo tietämänsä: ihminen on yksi kokonaisuus. Kokonaisuus kehollisuutta ja pään sisäistä elämää, konkreettista ja niin abstraktia, että häntä itseäänkin toisinaan hämmentää. Eikä kokonaisuudella tarkoiteta vain yhtä tai toista, vaan kahden tai useamman yhteistä ynnäystä. Kokonaisuus on ryhmä asioita, joilla on jokin yhteinen tarkoituksenmukainen ominaisuus, hän sen sivistyssanakirjaa selaamalla vielä tarkastaa.

Hän, joka tänään haluaa ymmärtää olevansa itse yksi iso ominaisuus. Ei hän ole vain horisontaalinen kokonaisuus; ei vain korvasta korvaan ja kovasti päissään. Olen hirveästi myös näin, hän päästä varpaisiin viittoo. Vertikaalinen, vieläpä molempiin suuntiin. Kehosta mieleen myös, ei aina alas vain. Kokonaisuuden keskipiste kai pään sijaan näillä main, hän vatsaansa osoittaa.

Niin hän, joka tätä tänään miettii. Voitko kuvitella, kuinka häntä niin tämä kauhistuttaa: ajatteli hän joskus elävänsä vain päänsä kanssa, mutta samalla kuitenkin ihmetteli lukkojen täyteisiä ajatuksiansa. Sillä niin vaivattomasti ne horisontaalisesti korvien välissä kulkivat, ettei vika vaakatasosta löytynyt.

Rakas vertikaalinen ulottuvuuteni, suothan anteeksi unohdukseni. Samassa kokonaisuudessahan tässä ollaan.

blogi129

Tällä koulutuskerralla mun NLP-taipaleellani True Heartsin NLP Practitioner -koulutuksessa mä palasin itselleni siihen kaikkein perimmäiseen, mielen ja kehon yhteyteen. Sain lisäksi rutkasti ajatuksia siitä, miksi elämä jossakin vaiheessa eloani on tuntunut kuin ulkopuolisena sitä tarkkailisin. Ehkä parasta koko koulutuksessa kuitenkin on, että itseäni opiskelemalla opiskelen samalla myös muita ihmisiä, esimerkiksi hyviä esimiestaitoja.

ajatuksia · itsetutkiskelu · perfektionismi

Pelkkä Rinkelin reikä.

Ihan maukas Teboilin rinkeli. Hei pliis.

Ihan on pelkkä Rinkelin reikä, mä olen koko ikäni hokenut. Ihan maukkaana Rinkelinä tuskin maistun – vähiten mulle itselleni Rinkeli silloin kelpaa. Sillä ihan merkitsee vain mahdollisuutta paremmasta. Kuulethan, se jättää niin kalsean olon keskiverrosta. Ihan on tehnyt mun elämästä ajoittain kamalaa; Rinkelin kokoisen reiän vähintään. Lisäksi hitsin vaikeaa, vähemmän nautittavaa. Muotoillut rinkulaa aika vänkyrään.

Mutta miksi ihan maukas Rinkeli ei voisi strösseleillä kuorruttua. Yhtä lailla kuin överidonitsi. Ylpeästi esitellä jokaista strösselihippua ihan tahmealla hipiällä. Täydellinen makuelämys uupunee. Ei se kuitenkaan este ole tulla mukaan napatuksi.

blogi127.jpg

Ihan vain kokonainen Rinkeli riittää. Mulle kiitos.

 

haaveet · itsetutkiskelu · NLP · oivallukset · opiskelu · True Hearts

Haave, joka tahtoisi tavoitteeksi.

Se on tärkeä. Samalla se on niin kaukana. Kai mielikuvien peitossa, sillä näkisin sen paljaana kyllä vaikka pimeässä.

Sun tavoite?

Haave, joka haluaisi olla tavoite. Tahtoisi asettua määränpääksi. Jos rohkenisi olla määrätyn ajan päässä, eikä vain roiskaistuna ehkä vielä tässä elämässä.

Tunnustele?

Miltä ihmisestä tuntuu, kun tukehduttava tarve sisällä löytää tavan näkyä paperilla. Siltä se musta tuntuu.

Esteitä?

Ei mikään. Silti ihan kaikki. Aika kaikki itsessäni, loput käytännössä. Lähinnä se kaikki mielikuvissa; liikuskelen riittävyyden ja täydellisyyden rajamailla.

Lähemmäs?

Tällä. Ääneen sanomalla. Yhdelle pienelle ihmiselle paljastamalla. Yhden konkreettisen teon tekemällä.

Näitkö jo tämän?

Mun haave.

IMG_20171008_173332_933.jpg

”Sellainen ei voi olla mitään muuta kuin suurta, joka tekee huoneesta sellaisen, jonne astuessaan sitä välittömästi tajuaa, millä tavoin haluaa kohdata toiset ihmiset, oman itsensä ja ylipäätään elämän. Mutta että se sama oletettavan suuri saa paijaamaan omia haaveita tavoitteiksi ja vielä uskomaan kaiken voiman olevan itsestä lähtöisin. Hirvittävän suurta.”

Mun toinen koulutuskerta True Hearts NLP Practitioner -kurssilla on ohi. Enkä mä vieläkään ymmärrä, kuinka niin suuresti syvällä tuntuva voi olla niin järjellistä ja luonnollista. 

aamuajatukset · itsetutkiskelu · itsevarmuus

Itsevarma ihminen.

Varma kahdesta jalasta.
Omasta maasta vieraalla.
Tekee kaiken toisaalla
kuin kotipenkillä.

Saa kiinni katseella.
Saattaa pitää otteessa,
hetken omana.
Hellittää vasta varmuudesta.

Ottaa annettaessa.
Tarjoaa pyydettäessä.
Kai kantaa
arkailemattomuutta
varalta takataskussa.

Kai mä olen vain oppinut kavahtamaan itsestään varmoja ihmisiä – en vain liian itsevarmoja, vaan nykyään välillä vieläkin myös itsevarmoja. Se voi olla, että mä olen joskus tavannut liian tiuhaan ydinlaskeuman kaltaisia itsevarmuuksia; mä olen laonnut sellaisten vaikutuksesta silloin kai. Ja vaikka itsevarmuus on kiistämättä ihmisissä viehättävää, mä olen aika varpaillani sellaisen edessä.

IMG_20171003_204921_259.jpg

Pitkään mä ajattelin, että voimakas energia ihmisen ympärillä on peräisin itsevarmuudesta – ehkä osin myös itsensä esilletuomisesta ja tilan ottamisesta jopa muiden kustannuksella. Sittemmin mä olen oivaltanut, ettei näillä kahdella asialla ole mitään tekemistä toistensa kanssa, lineaarista riippuvuutta ainakaan.

Sinänsä helpottavaa. Että ihmisen varmuuden, läsnäolon ja olemisen voi tuntea, jos ei kuulla tai suoranaisesti nähdä.

ajatuksia · itsetutkiskelu

Suuntaan muuan.

Tuuppaa
suuntaan
muuan.

Uomat
uupuu
uusitulta
tieltä.

Mä ajelin kohti kotia. Puntossa pauhasi. Radio oli sulki.

IMG_20170927_151152_638.jpg

Se voi olla tämä jokavuotinen syksy: kun musta tuntuu, että musta tuntuu erilaiselta kuin edellisenä syksynä. Ehkä musta syksyisin lehtien mukana tippuu jotakin vanhaa pois. Jotakin kaunistahan sitä silloin jälkeensä jättää – muistojen värittämiä keltaisia ja punaisia hiljaa maahan leijailevia. Talvea vasten mä tunnen muuttuvani herkemmäksi kaikelle; mä olen kuin talven kalju lehtipuu. 

Oikeastaan juuri niin äärettömän otollisena ajankohtana aina toivon pystyväni kertomaan itselleni itsestäni kuin ulkopuolisesta: hän ajoi uusitulla tiellä, jolta uomat vielä uupuivat, ja häntä tuuppattiin muuan suuntaan, hän kurvasi uuteen suu kurvin suuntaisena ja huusi uulalaa. Vaikka ei hän tiennyt päämäärää.

Kerrankin vain katsotaan, huokaan.

ajatuksia · itsetutkiskelu

Lue mua.

Käännä auki.

Lue mua.

Viides kappale,
älä unohda sitä.
Yhdeksännessä
on jotakin erityistä.

Laita syrjään,
jos en miellytä sua.
Kumi on turha.
Mut on jo painettu
musteella.

Sinä päivänä, kun ymmärsin vain näyttäväni toisille ihmisille, millä tavoin itsestäni kirjoitan, kirjani sivut eivät yhtäkkiä enää tuntuneetkaan niin repaleisilta – puhkikuluneitahan ne kuitenkin alkoivat jo olla. Siihen asti olin käyttänyt kumia kenties jopa ahkerammin kuin kynää; pyyhkinyt toisten korviin särähtäviä sanavalintoja pois, korvannut vääriä kuvailuja muille mieleisillä ja välillä jopa hävittänyt pelkkiä aikeita kirjoittaa. Oli minulla repaleisesta sisällöstä huolimatta kannet, hyvin hyllyyn sopivat sellaiset. Tottakai, sillä uskoin kansien tekevän kirjan. Muistan monesti miettineeni, että harva kuitenkaan koskaan jaksaa kahlata minua viidenteenkymmenenteen lukuun saakka, useimpia koko sisältö tuskin millään tavoin tulisi liikauttamaan. Sen vuoksi yritin nähdä kanteni ulkopuolisen silmin. Niin kovasti niiden silmien kautta, joiden arvelin osuvan kanteeni. Niin kovasti muistan pohtineeni, millainen selys sopisi jännärikirjojen joukkoon.

blogi115

Siis sinä päivänä koko kirja alkoi kertoa minusta. Minun kirjani minusta. Sisältö ei ollut enää tulkinnoistani syntynyt toivelista, vaan sulkakynälläni kirjoitin omalla tapaa itsestäni – enkä enää sullonut sellaisia tekstejä pöytälaatikkoon. Ymmärsin olevani muiden silmissä paljon enemmän kuin kansi, enemmän jopa kuin sivuille rustatut sanat. Sillä olin lisäksi kaikki ne ajatukset ja tunteet, jotka sisältöni toiselle loi.

Ymmärsin, että on okei kirjoittaa musteella valkoiselle paperille, antaa se luettavaksi ja tulla palautetuksi takaisin hyllyyn. Ja olla siltikin täydellisten rivien äärellä.