Hän syntyi hyräillen myrskyn tahtia, kehtolaulua pyörretuulesta. Se oli kahdesta hän, joka tarttui puuskaan, ei lain toisinpäin. Vaikka rajua hänessä oli vain ihonpintaa hivelevä ilma. Hän osasi elää päivinä tuivertavina kun kylliksi jyrähteli. Myrskyn kasvatti, mikäs muukaan, kasvoi rajuilman silmästä.Mutta kysyisin tällaista: millaista on elämä sinulla, poutapäivän lapsi?
Onni lennähti kämmenelle.
Sanoi ota kiinni
mutta älä kädellä.
Sulje visusti,
kiedo tiukasti,
purista hellästi
sormin sörkkimättä
niin liimautuu
pieni onnilennokki
sinuun iäksi.
Ja jälleen lentoon lehahti
kun vieno onnenvire
sen siipiä pyyhkäisi.
Oi onni, kuinka sinua oikein käsitellä?
Heihein sanon helposti
ja ohi horjuu kaiketi
aika lailla kaikki.
Minuutit eivät muista
minua edes mateluvauhdissa.
Haluaisinpa pysyä kyydissä.
Patsas ihmisen ruumiissa
kuvaa osuvasti
jälleen minua.
En saa jalkojani irti
jatkaakseni.
Enhän ole missään,
olen vain kiinni.
Ja joku päivä saan vielä ajatuksesta kiinni.
En minä syyttä pyytäisi
murusiani maasta riipimään
enkä itsestäni lohkeilisi
jos koossa pysyisin
ilman tahmaista
rakkauttasi.
Käsittele muruseni
tönköimmällä
rakkaudellasi
kun olen vain sirpale
omalla kämmenelläni.
Joskus koossapysyminen on vain jonkin tahmaisen varassa.
Mikään kämmen ei minua kannattele.
Se oli päivä sellaisen jälkeen.
Maailma käsivarsilla alkoi painaa.
Ryhtyi painamaan aivan liikaa
maan tahdon suuntaan.
Taakka tahtoi kannatella.
Sanoin kuinka nurinkurista.
Aika opetella olemaan kämmenellä.
Loppuviimein kannattelee maa kahden kuljettajani alla.
Mikään kämmen ei minua kannattele. Älä ymmärrä tätä väärin. Usko on ollut moneen, mutta sekin vaikeimman kautta. Toivo on ollut läsnä, mutta pikkaisen raskas sekin. Koska olen ajatellut, että käsivarteni kannattelevat – kaikkea. Ei elämä, jumala tai arkipäivä. Käsivarteni, jatkuvasti maitohapoilla.
Mutta että voisinkin vain levätä jollakin kämmenellä.
Kuinka tassut toimivat jellonan.
Näinkö raidallinen röyhistelee rintaa.
Selkärankako kasvoi kulmahampaiden kustannuksella.
Karjuu kuuta, ulvoo kaipuuta.
Yhtä kaikki, kaikuu suuruutta.
Vaan saaliseläimen mielenmaisema mulla.
Olisinpa asioiden edessä
yhtä iso kuin näyttäisi olevan varjo jellonan.
Kun asioita kohdatessasi sun tulisi kasvaa täyteen mittaan – mieluiten jopa yli täyden mitan. Mutta entä jos mä kutistun, painun kasaan valtavien asioiden edessä.
Ethän estä, ethän pakene,
eihän edetä tästä hetkestä.
Ethän kannattele kattoa käsillä.
Annathan avaruuden tavallaan laskeutua.
Annathan mun kokea painottomuuden sun sylissä.
Ethän peitä näkyvää.
Ethän kiinnitä mun katsetta.
Annathan mun sokaistua tuikun liekistä.
Ethän vaihda käsivarsia pehmeään.
Annathan kovan olla vasten kovaa
tämän hidastetun hetken.
Annathan kaiken syleilyssä.
Joskus on niitä päiviä, kun kuluva hetki saisi kestää tuon kokonaisen päivän. Kun kaikki voisi pysähtyä – ajatuksista alkaen. Jos vain tämän pitkäksi venytetyn hetken verran näkisin ja tuntisin seuraavaa hetkeä vähemmän.
Minä luotan yön väistyvän
ja sateen kastelevan.
Minä luotan pisaran
eksyvän vielä huulilleni.
Minä luotan lammikoiden
laskevan omia reittejään.
Minä luotan kumisaappaisiin
yhtä paljon kuin sinuun.
Sellaisina päivinä minä luotan
syksyn alkavaan synkkyyteen.
Miksi en punaiseen vaahteranlehteen
tai lapin kuultuun ruskaan.
Miksi helpointa on luottaa värisyttävään ja ravisuttavaan? Kuinka luottaminen liittyy tähän hetkeen heräämiseen – liittyykö lainkaan? Miksi taistelen luottaakseni vielä saapuvaan tulevaisuuden kajoon?
Tahtoo törmätä
ennen kuin tulee vastaan.
Taistelee aiemmin kuin
matkaa taittaa.
Kohtaa ilman
kulkusuuntaa.
Vuotaa varrelle
varmuuden vuoksi.
Jos vain olisi
siihen asti.
Ollaan onnellisia siihen asti. Ei olla kunhan-onnellisia.
En ajatustakaan minä
kaukaisuudelle.
En haikaillut minä
taivaalle.
En sijaa antanut minä
taittamattomalle välimatkalle.
Kirkkaimmasta
tein minä rakkaimman
omani poimimalla.
Kutsutaanko sitä kylmähermoisuudeksi? Että pystyy olla antamatta ajatuksissaan sijaa mahdottomille ajatuksille kaiken maailman mahdottomuuksista. Että tässä pieleen menevien asioiden viidakossa, jossa jokainen tietämättään tai ei tallustelee, pystyy liaaneista huolimatta nappaamaan ihkaoikeita mahdollisuuksia. Näkemään kaiken kasvuston keskellä poimittavaa.
Vai tarvitaanko siihen sittenkin ainoastaan lämmin mieli? Suuntavaiston sijaan sisäinen ääni?
Elina Heidi Rinkeli 