aamuajatukset · itsetutkiskelu · vähän runoo

Olen sitten hienon hieno oikku.

Pienen pieni yritti luolan suojasta.
Polte paksussa turkissa.
Piipun kärki tökkäsi nenään:
ei luotu nallea paahteeseen.

Onks hän oikku.
Kuuma karvapeite
ja sisäinen polte.
Joka korventaa
jollei keväisin karjahtele,
jollei luolasta ulos astele.

Onks hän luonnon hetken mielijohde.
Jos nalle pysyiskin vain loukossansa.

53452762_821334161539499_3314966882741649408_n.jpg

Moni asia maailmassa uskottelee, ettei meitä ole luotu joksikin sen vuoksi, että meidät on luotu jonkinlaisiksi. Että älä ole oikkujen oikku. Tuo kuviteltu ristiriita rajoittaa tekemistä aika merkittävästi. Ja voi olla hankala uhmata sitä kaikkea astumalla ulos luolasta. Vaikka etunenässä itseäni tahtoisin jokainen päivä muistuttaa, että paksu karvapeite ja kuuma polte sopivat yhteen yhtä hyvin kuin esimerkiksi herkkä luonne ja määrätietoinen rohkeus.

ajatuksia · itsetutkiskelu · syvällistä

Syöksyasennossa.

Pelottaa vähemmän, jos peloltaan pystyy olla edes pikkasen polvet koukussa.

Polvet koukussa tarkoitti Levin mäennyppylöillä samaa kuin menossa mukana. Koska kerran itseni vauhtiin pukattuani oli tehtävä päätöksiä. Siis siitäkin huolimatta, että joka tapauksessa sitä jo mentiin alas mäkeä – olivat päätökset laskussa millaisia vain.

Kuinka monta kertaa kuulinkaan takaani älä jarruta -karjahduksia. Ne oli kai tarkoitettu kannustukseksi, mutta niissä kuului ehkä silti liikaa laskutekniikkani synnyttämä kauhu toisessa. Vaikka tiesin, että kädessä roikkuvien sauvojen virka oli jokin muu kuin niillä eteenpäin tökkiminen jarrutuksen toivossa, en ensimmäisessä mäessä kyennyt kuin olemaan yksi suora tikku suksien päällä. Puolustuksekseni on todettava, että en tasaisella maallakaan koukista polviani kumartuessani sitomaan kengännauhoja tai poimimaan lattialta lusikkaa.

53146135_2219453744938599_8956259280458088448_n.jpg

Suksi kuitenkin luisti ja maan vetovoima toimi polvien koukistuskulmasta piittamatta. Kauhultani kolmannessa mäessä tulin kuitenkin hoksanneeksi, että suksien päälläkin pätevät kahdenlaiset asiat: sellaiset, joihin en voi vaikuttaa ja sellaiset, joihin voin vaikuttaa. Itselleni tyypillistä on aina ollut ensin yrittää vaikuttaa asioihin, joihin ei voi vaikuttaa. Näin kerrottuna idiotismia, mutta tosielämässä niin luonnollista. Aivan erityisesti ihmisille, jotka reagoivat asioiden synnyttämiin tunteisiin salamankaltaisilla tunteilla. Eivätkä esimerkiksi loogisella päättelyketjulla tai edes hetken funtsaustauolla.

Siksi vauhdin aiheuttama kauhu ja sauvoilla epätoivoinen tökkiminen iskivät minuun vietin tavoin. Idiotismia tai ei, se tuli suoraan alitajunnasta. Kuitenkin kun molemmat jalat on sidottu kahteen vähän liiankin hyvin luistavaan laudanpätkään eikä latu jätä aurauksen varaa, ymmärsin varsin nopeasti vauhdin olevan tilanteessa yksi niistä asioista, johon en välttämättä voi vaikuttaa haluamallani tavalla. Kauhusta kankeana vauhdin vastustelu oli vaihdettava päätökseen koukistaa polvet ja asettua syöksyasentoon. Vaikutin vauhdin sijaan vauhdintuntuun.

Jos vauhti mäessä tuntuu vähemmältä syöksyasennossa kuin jarruttusyrityksillä, päteekö sama myös mäenjuurella. Ehkä elämän erinäiset pelontunteet syntyvät osin vastustelusta. Onko liian uhkarohkeaa vastata kauhuun syöksyasennolla?

ajatuksia · elämä · itsetutkiskelu

Kelle mä happinaamaria.

Ehdotelma elämän tarkoituksesta:

löytää idea ajatuksesta

ensin happinaamari itselle – vasta sitten vieruskaverille.

Eli.

Pohtia itsensä yli omista haasteista, jotta voi rajoitteitta olla se, joka oikeasti on.

Koska sitten voi olla joku jollekin toiselle. Ja koska sitten on todella annettavaa itsestä jollekin toiselle.

blogi198.jpg

Sattui tämä mieleen, kun mietin silminnähden hukassa olevia ihmisiä. Sattui ihan oikeasti mieleen, kun mietin omia vuosiani hukassa. Rajoitteita ei kai kutsuttaisi rajoitteiksi, jos ne niskassa voisi löytää perille. Edes sinne, missä itse on.

Joku ei osaa elää jalanjälkiensä kanssa, ne seuraavat aina vain. Toinen ei huomaa pysähtyä, vaikka suoritus on suoritettu aikoja, aikoja sitten. Varmasti joku jossakin pitää niin tiukasti kiinni uskomuksesta, että elää elämää kahden sijaan yhdellä vapaalla kädellä. Omat haasteensa kullakin eläjällä.

Mutta jospa selän taakse jäävien jälkien kanssa osaisikin elää. Sopisiko viereen toinen pari jalkoja helpommin? Jospa kilometrivauhti tippuisi kahteenkymppiin itsetutkiskelulla. Pysyisikö useampi kaveri ja unelma menossa mukana? Jospa aina olisi kaksi kättä vapaana. Mitä kaikkea niillä voisikaan pidellä?

aamuajatukset · itsetutkiskelu

Heitettävä hernepussi.

Oisinpa monien kilojen riisisäkki enkä heitettävä hernepussi.
Määräisinpä oman paino(arvo)ni väärissä käsissä.
Vuotaisinpa vasta itse itseeni reiän iskettyäni.
Valitsisinpa mätkähtää ohi kopin.

Elämä on yhtä hernepussien heittelyä. Omissa käsissä käy kaikenlaista ja välillä sitä käy itse kaikenlaissa käsissä. Toisinaan mätkähtää ja vuotaa. Elämää, vain sanotaan ja koppailu jatkuu. Tuskin kellekään sattuu loputtomien koppien sarjaa – kivoissa käsissä ainakaan. On hetkiä, kun herneitä on omassa pussissa vähemmän. Toisinaan niitä olisi muillekin jakaa.

Hernepussina oloa, sitä se elämä paljon teettää. Ihmisiltä kohtaa kaikenlaista kohtelua, kuulee kaikenlaisia sanoja ja eteen sattuu kaikenlaisia tapahtumia. Joskus toivoin olevani ennemminkin riisisäkki, jotta sellainen kaikenlainen ei olisi mahdollista. Koska vuosin omia herneitäni hirveän helposti. Sitten oli pussista takkiin kaikki tyhjää.

50077667_2325132297710772_2668345756598927360_n.jpg

Iso oppi on ollut jättää asioita matkanvarrelle. Sillä yhtä aikaa kun vuosin herneitä, keräsin itseeni sen kaiken tunteiden ja tapahtumien sekamelskan. Eikä oma taakkani tosiaan enää ollut kaukana riisisäkin painosta.

Nykyisin jos vuotaa niin vuotaa. Herneitä ja tunteita ja tapahtuneita asioita jää reitin varrelle, vaan matkapa jatkuu. On turha kantaa omassa pussissa sen enempää pettymyksiä, hämmennystä, surua tai kaunaa.

ajatuksia · itsensä kuuntelu · itsetutkiskelu · vähän runoo

Intuition vuosi.

Lähti liuta toiveita matkaan.
Ei taivaalle tai tuulen mukaan,
nimittäin alitajuntaan.
Sen sopukoihin kutittelemaan.

Ylös lähetettäväksi silti säästin:
oispa intuitio vuoteni herra.
Ohjaisi vainun perässä
kaidalle tielle
järjen mahdottomasta viidakosta.

blogi196

Mulle uusi vuosi ei tuonut suuria tavoitteita tai täytettäviä lupauksia. Toiveita on, kuten vuoden jokainen päivä – ja ehkä pohdiskelin niitä tavallista enemmän uuden vuoden alkumetreillä. Edellisinä tammikuisina aamuina mä olen ristinyt alkamaisillaan olevia vuosia muun muassa pysähtymisen, kasvun ja onnellisuuden vuosiksi. Tällä kertaa tahtoisin, että vuoteen 2019 kietoutuisi vahvasti intuitio ja itsensä kuuntelu.

aamuajatukset · itsetutkiskelu · syvällistä · vähän runoo

Vaatiiko elämä keneltä harjoitusta.

Osasiko alkujaan puu
huojua tuulen tahtiin.

Tiesikö keltasirkku
mollin ja duurin
ennen ensilentoa.

Taitaako jäniksistä pienin
heti turkin vaihdon taidon.

Miksi taivaanranta
maalautuu aina vain kauniimmaksi.
Onnistuiko aurinko näin
ensiyrittämällä.

Vaatiiko eläminen keneltä harjoitusta.

blogi195.jpg

Ainakin Elinalta. Vaatii harjoitusta. Mikä niin. Eläminen. Että osaa ottaa termospullon mukaan. Kutsua kylään. Leipoa omaan kotiin laskiaisen ja pystyttää pääsiäisen.

aamuajatukset · haaveet · itsetutkiskelu

Iltasatu varpailla käväisystä.

Kuinka tärkeää on käväistä välillä varpailla, aloitin iltasadun itselleni. Kahmaista mukaan tähtiainesta; juuri sitä hienojakoisinta. Heittää sitä ilmaan ja hetken verran ehtiä tanssahdella sen alla. Koska niin tehdään haaveista aikeita, jatkoin tarinaa, kosketetaan ekakertaa konkretiaa. Hetkeä myöhemmin hetki tanssiaskelille on kuitenkin liian myöhäinen. Tällä iltasadulla ei totisesti kannusteta odottamaan, itsekseni myhäilin.

Kerran käväisy on vielä tuokio ja tuokio pian askel, iltasatua eteenpäin kuljetin. Varpailla otetusta askeleesta on jokainen haaveperäinen matka alkanut. Ei epäilystä, etteikö se olisi sekoitus tasapainoilua, rohkaistumista ja hallitsemattomuuden rajamailla häilyvää huojuntaa. Sitähän se on, itsekin totesin. Jokainen maailmaan mahtuva varmuus on koottu lukuisista epäröinneistä ja erävoitoista.

Ja voittoja varpailla, iltasadulla itseäni muistutin. Saavutetaan niitä helpommin toinen käsi korkealla unelmissa kuin kantapäät varmasti maankamaralla. Siksi tutinan tulisi olla puolivoittoa eikä merkki liian vaativasta. Tuskin kukaan on aikaansaanut pelkällä järjellä ja varmuudella – silmiä sellaisella saanut ainakaan tuikkimaan.

Tällä iltasadulla silmät täyteen tähtiainesta, sitä kaikkein hienojakoisinta.

blogi194.jpg