aamuajatukset · hetkessä · itsetutkiskelu · vähän runoo

Sirrisilmä.

Hän oli sirrisilmä.

Yli horisontin yritti.
Missä tulevaisuus alkaa,
senkö hän siristämällä näki.
Otsa rypyssä
nousevalla aallolla jo tasapainotteli.
Tähyillen
otteen nykyhetkestä menetti.

60333334_306494846937253_6515176512826638336_n.jpg

Onko se sellainen yleinenkin vaiva, että elämä ajautuu liiaksi horisontin tähyilyyn? Jos hetken verran keskittyisikin näihin rantakiveyksellä liplattaviin leikkeihin.

aamuajatukset · itsetutkiskelu · vähän runoo

Aamurauha.

Aamurauhassa.

Rakkain kello kuusi,
toivo ja hiljaisuus.
Olen jälleen uusi.
Ylläni päivän koskemattomuus.
Hetki aikaa ennen kuin
sodanjulistus
täytäntöön pannaan.
Alkakoon itsesyytöksien tykitys!

59822788_405455253642610_483748415725895680_n

Miksi aamut ovat edelleen parasta? Koska ensimmäisinä tunteina syntyy aina aselepo ja aamurauha itseni kanssa. En ole koskaan aloittanut aamua itsesyytöksillä, jostakin syystä. Itseni piiskuri olen vasta – sanotaanko vaikka – siinä kympin jälkeen.

ajatuksia · itsetutkiskelu · vähän runoo

Viallinen haave.

Haaveessani on vika.

Paijasin
ja pinta oli kuin raastinrauta.
Kitkerä,
maistui lievästi etikalta.
Annoin tilaa puheissa,
hoo vain tippui haaveesta.
Illalla hellin
ja tuli painajaisuniin.
Sivelin siirappia ja malttia
unelman piinaan.

Miksi haave niin meni rikki.

58442445_661636650948984_8938853689267847168_n.jpg

Eikö haaveiden kuuluisi olla kaikkein suloisimpia? Hattaraa, makeaa, jotakin erityisen pehmeää. Sellaista utua, johon voi onnellisena vaipua. Entä jos haave raastaa? Jyskyttää sydämessä ja kalvaa unissa? Mikä vika mun haaveissa on?

 

ajatuksia · itsetutkiskelu · vähän runoo

Kuinka haamu pääsee lakanasta.

Kuinka haamu pääsee lakanasta?
Murhetahroista valkoisella
ja kertomusten kahleista
tarinoitiin kansien välissä.

Oma sielu silmänreikiin.
Kuva peiliin.
Lakanaton identiteetti
kuvitetaan mieliin.

Annetaan kasa kopisevia askeleita,
jotka taittavat matkaa.
Taakse jää ullakko ja siirtymätila.

Haamun viimeinen huuto:
olemassaolo ilman uskomuksia edes tovin.

blogi202.jpg

aamuajatukset · itsetutkiskelu · vähän runoo

Olen sitten hienon hieno oikku.

Pienen pieni yritti luolan suojasta.
Polte paksussa turkissa.
Piipun kärki tökkäsi nenään:
ei luotu nallea paahteeseen.

Onks hän oikku.
Kuuma karvapeite
ja sisäinen polte.
Joka korventaa
jollei keväisin karjahtele,
jollei luolasta ulos astele.

Onks hän luonnon hetken mielijohde.
Jos nalle pysyiskin vain loukossansa.

53452762_821334161539499_3314966882741649408_n.jpg

Moni asia maailmassa uskottelee, ettei meitä ole luotu joksikin sen vuoksi, että meidät on luotu jonkinlaisiksi. Että älä ole oikkujen oikku. Tuo kuviteltu ristiriita rajoittaa tekemistä aika merkittävästi. Ja voi olla hankala uhmata sitä kaikkea astumalla ulos luolasta. Vaikka etunenässä itseäni tahtoisin jokainen päivä muistuttaa, että paksu karvapeite ja kuuma polte sopivat yhteen yhtä hyvin kuin esimerkiksi herkkä luonne ja määrätietoinen rohkeus.

ajatuksia · itsetutkiskelu · syvällistä

Syöksyasennossa.

Pelottaa vähemmän, jos peloltaan pystyy olla edes pikkasen polvet koukussa.

Polvet koukussa tarkoitti Levin mäennyppylöillä samaa kuin menossa mukana. Koska kerran itseni vauhtiin pukattuani oli tehtävä päätöksiä. Siis siitäkin huolimatta, että joka tapauksessa sitä jo mentiin alas mäkeä – olivat päätökset laskussa millaisia vain.

Kuinka monta kertaa kuulinkaan takaani älä jarruta -karjahduksia. Ne oli kai tarkoitettu kannustukseksi, mutta niissä kuului ehkä silti liikaa laskutekniikkani synnyttämä kauhu toisessa. Vaikka tiesin, että kädessä roikkuvien sauvojen virka oli jokin muu kuin niillä eteenpäin tökkiminen jarrutuksen toivossa, en ensimmäisessä mäessä kyennyt kuin olemaan yksi suora tikku suksien päällä. Puolustuksekseni on todettava, että en tasaisella maallakaan koukista polviani kumartuessani sitomaan kengännauhoja tai poimimaan lattialta lusikkaa.

53146135_2219453744938599_8956259280458088448_n.jpg

Suksi kuitenkin luisti ja maan vetovoima toimi polvien koukistuskulmasta piittamatta. Kauhultani kolmannessa mäessä tulin kuitenkin hoksanneeksi, että suksien päälläkin pätevät kahdenlaiset asiat: sellaiset, joihin en voi vaikuttaa ja sellaiset, joihin voin vaikuttaa. Itselleni tyypillistä on aina ollut ensin yrittää vaikuttaa asioihin, joihin ei voi vaikuttaa. Näin kerrottuna idiotismia, mutta tosielämässä niin luonnollista. Aivan erityisesti ihmisille, jotka reagoivat asioiden synnyttämiin tunteisiin salamankaltaisilla tunteilla. Eivätkä esimerkiksi loogisella päättelyketjulla tai edes hetken funtsaustauolla.

Siksi vauhdin aiheuttama kauhu ja sauvoilla epätoivoinen tökkiminen iskivät minuun vietin tavoin. Idiotismia tai ei, se tuli suoraan alitajunnasta. Kuitenkin kun molemmat jalat on sidottu kahteen vähän liiankin hyvin luistavaan laudanpätkään eikä latu jätä aurauksen varaa, ymmärsin varsin nopeasti vauhdin olevan tilanteessa yksi niistä asioista, johon en välttämättä voi vaikuttaa haluamallani tavalla. Kauhusta kankeana vauhdin vastustelu oli vaihdettava päätökseen koukistaa polvet ja asettua syöksyasentoon. Vaikutin vauhdin sijaan vauhdintuntuun.

Jos vauhti mäessä tuntuu vähemmältä syöksyasennossa kuin jarruttusyrityksillä, päteekö sama myös mäenjuurella. Ehkä elämän erinäiset pelontunteet syntyvät osin vastustelusta. Onko liian uhkarohkeaa vastata kauhuun syöksyasennolla?