ajatuksia · tulevaisuus

Pelottavan yksi askel.

Vaikka se onkin vain yksi askel – toisella jalalla eteen noin – niin kuinka hämmentävää, että askel voi kuitenkin tuntua pelottavammalta kuin kaikki monet kymmenet talsitut kilometrit yhteensä.

Tänä kevättalvena olen alkanut ymmärtämään venyttäjiä, pitkittäjiä ja lykkääjiä. Olen löytänyt ikuisuusopiskelijoiden mielenmaiseman. Siis minä eteenpäin järjestelmällisesti tahkoava suorittajantynkä!

Kun aina on ollut edessä ja paljon. Kun ylioppilasjuhlissa puhuttiin avoimista ovista, olin kahlinnut itseni ajatuksissani jo jatko-opiskelusuunnitelmiin. Että yliopiston rinnettä vielä tarvotaan ylöspäin. Niin nyt tärisen kuin haavanlehti, koska niin moni asia siitä edessä olleesta paljosta alkaa olla takanapäin.

Opiskelijaidentiteetti on kuitenkin ollut niin paljon enemmän kuin edukkaat liput lähijunassa. Sitä voisi melkein verrata ensimmäisten haalarijuhlien leimaan kädessä. Tosi pysyvä. Jos vanha sukunimi naimisiinmenon jälkeen livahtaa välillä huulilta, niin kuinka tulee käymään sellaisten lausahdusten kanssa kuin ”aa joo mä oon vielä opiskelija” ja ”eiku kesäduunissa mä vaan”.

blogi200.jpg

Että kun on vihdoin maisterin paprut kädessä, niin tokihan olen iloinen. Mutta taitaa jalkaset aika paljon tutista valmistujaiskakkua leikattaessa. Kun sillä yhdellä askeleella harppaan todellakin pois luentosalien lintukodosta lopullisesti sellaiseen maailmaan, jossa pitää kilpailla ihan hirveästi.

Opinto-oikeuden päättyminen kai on ihmiselämässä osuvin ajankohta huokaista jaa-a mitähän sitten. Ensimmäistä kertaa oikeasti tuntuu, että ovet ovat  – ehkä liiankin – avoimet.

ajatuksia · oma elämä · onnellisuus · tulevaisuus

Etenee ja eessä ehkä siintää.

Etenee ja eessä ehkä siintää
ikiomat haaveet,
joita pikkutyttönä sormien välistä katseltiin ja
liian monta kertaa lähijorpakossa uitettiin ja
myöhemmin uskonpuutteessa rikki revittiin ja
kauas, kauas lähetettiin.

Etenee ja tässä käsissä ehkä lepää
ikioma tulevaisuus,
jonka päällä pörhistellä sulkia ja
levitellä lentokuntoon siipiä.

blogi181.jpg

Tuntuu hyvältä uskaltaa vihdoin uskoa kulkusuuntaansa.

ajatuksia · elämä · itsetutkiskelu · tulevaisuus

Omaa soppaani tarjoan.

Ei saapunut huoneeseen seiniä pitkin eikä astunut ovesta takki auki.
Oli vain:

Terve. Tässä minä olen ja tästä minä kaiken ammennan.
En kauho ohi. En kauho toiselta.
Tilanteesta riippumatta omaa soppaani tarjoan.
Pitkällisen pähkäilyn tuloksena
pari pääarvoa ja loput ajatusten lientä.
Maustettu minusta irtoavalla.
Riittää potku, sen minä tiedän.
Kelpaako kaikille, enpä tiedä.
Silti hyräilen hämmentelen.

blogi180.jpg

On vienyt aikaa tajuta, että yksi ihminen ei voi olla sopiva jokaiseen paikkaan. Eikä jatkuva itsestä sopivuuden etsiminen tee ihmisestä sen sopivampaa. Toisaalta on pitänyt oppia ymmärtämään, ettei sopivuus ole yhtä kuin valmis tai täydellinen. Sopivuus laskeutuu ennemminkin elämän perusarvojen ja itse- ja ihmistuntemuksen tasolle.

On ollut haastavaa myöntää, että sopivuus on kai sitä, että oma liemi sellaisenaan riittää. Haastavinta ehkä uskaltaa ymmärtää, että minussa on jo kaikki se, mitä juuri minä tälle elämälle tulen tarjoamaan. Eikä se, mitä minulla on tarjota, ole välttämättä johonkin tai jollekin riittävää, mutta silti samalla se, mitä tarjoan, on aivan täysin riittävää. Täysin turha jatkuvasti maustaa ja maustaa.

Minä tarjoan tällaista, mitä minä olen. Enkä yritäkään tarjota muunlaista.

aamuajatukset · itsetutkiskelu · oivallukset · oma elämä · tulevaisuus

Portaat päätöksistä.

Kasvua mulle on rohkaistua tekemään päätöksiä, jotka tuovat hyvää oloa. Sellaisiakin, joissa tuon hyvän olon hinta on samalla jonkin sellaisen menettäminen, josta ei tohtisi luopua. Uskallus luottaa siihen, että oma kokemus hyvästä olosta on riittävä perustelu itselleni tehdä valinta, ei ole ollut mulle itsestäänselvyys – ei ole sitä vieläkään. Mutta sellaisella ajatuksella edes leikittely saa aina aikaan päällimmäisenä yhden tunteen: hei tervetuloa sun hyvään elämään, Elina.

Kasvu merkitsee mulle siten myös vapautta. Kuin mä olisin juuri siipensä hoksannut lintunen. Oman elämän avautuminen kasvun myötä tapahtuu kai sitä hanakammin, mitä rohkeammin teen just mulle hyvältä tuntuvia päätöksiä. Kuin uusia ilmansuuntia, jonne liidellä, ilmaantuisi aina päätöksien seurauksena – saan suunnan per päätös. Vaikka lähteminen on usein vaikeinta ja vaatii rohkeaa asennetta, harvoin ilman jollakin tasolla tapahtuvaa lähtöä uutta, vapaata hyvää oloa voi saavuttaa.

37864387_1997324953613301_4208825172758626304_n.jpg

Ehkä mä olen aiemmin lähestynyt päätöksen tekoa näkökulmasta ”kunpa voisin tämän jälkeen huokaista paras päätös pitkään aikaan”. Ikävästihän se jättää paineen päätöksen onnistumisesta ja vastaavasti tuo pelon väärän tekemisestä. Lähiaikoina mä olen kuitenkin tutustunut uudenlaiseen näkökantaan: se oli parhaalta tuntuva päätös juuri sillä hetkellä. Eli oikea, joku uskalias voisi ajatusta jatkaa.

Mun lopputulema on viime päivinä ollut yksi ja sama. Elämä on liian lyhyt säästelläkseni päätöksien tekemistä. Ja koska elämän huipulle ei pääse kiipeämättä, mä tarvitsen päätöksistä sinne portaita.

aamuajatukset · itsetutkiskelu · oma elämä · tulevaisuus

Ihan aikeissa.

Aie on ihana.

Aikeissa on kiva olla, kun niin kutkututtaa mielessä. Aie on kauhean mahdollinen, mutta ei aseta vielä rohkeudelle vaatimusta. Siksi kai niin ihana. Aiehan on se kaikkein lähin ennen todellisuutta. Lisäksi aikeissa elämä tuntuu laveimmalta, sillä vaihtoehtojen viuhkasta on jo viehätytty – ja valittu joukosta ikioma aie.

Ei aie ole vain ihana. Ajan mittaa sen voi kokea ankaraksi. Aie kun elää mahdollisuudesta pyrkien todellisuuden pinnalle. Liian pitkään uppeluksissa, vain mielen sopukoissa, se todennäköisesti tukahtuu. Siksi aie on myös haaste; aie tähtää aina ensimmäisen askeleen ottamiseen.

Eikä ilman ensimmäistä askelta ole asiaa uudelle matkalle – ei edes paluuta vanhalle. Harvoin aie vielä kysyy rohkeutta, aina ensimmäinen askel kuitenkin rutkasti enemmän.  Aie kai lupailee, että askel askeleelta matka taittuu helpommin. Tottahan se on.

Eikö aie ole kuin simpukassa syntyvä helmi? Olemattomasta sopivan ajan saatossa hioutuva arvokas kokonaisuus. Kai hautuvia aikeita on olemassa, jotta ensimmäisiä askeleita otettaisiin; riittävän pitkään kutkuttanut on valmis todellisuudelle.

26696594_1758097704202695_417079806_n.jpg

Mä olen aika aikeissa.

ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä · tulevaisuus

Osoitteeseen aika-teini-Rinkeli 16.

Haluisin antaa lahjan

sulle äiti. 

Tässä:

mä syön croisanttia.

Mikäli mun älykköveikka keksisi joskus aikakoneen, tiedän, mihin ensimmäisenä matkustaisin. Hyppäisin aukkoon ja näppäilisin osoitteeksi aika-teini-Rinkeli 16. Se toivottavasti veisi mut niihin vuosiin, kun mun taistelu croisanttien kanssa muistaakseni oli jo alkanut; croisantti oli oikeastaan vain kolmen ruisleivän arvoinen, muuta sijaa sillä ei mun elämässä ollut. Vaikka ennen oli kyllä ollut, muun muassa lauantaisin Etsivä Herbertin äärellä itsekäärittyjen hillosarvien muodossa.

Osoitteessa aika-teini-Rinkeli 16 mä kuitenkin tahtoisin sikäläisiltä vähän kysellä, että kuinka paljon heillä on varaa. Ehkä kysymyksilläni kyseenalaistaakin, että onko todella niin paljon varaa. Jättää syömättä croisantti. Nimittäin nykyisin mä ajattelen näin: periaatteessa jokaisella on mahdollisuus voittaa lotossa miljoonia, ihan mahdollista, vaikka ei niin realistista, mutta samaan tapaan hurjaa määrää aikaa ei edes teoriassa ole mahdollisuutta mistään itselle lunastaa. Siten, kuinka paljoon hukka-aikaan on varaa? Aika-teini-Rinkeli 16, et tuhlaisi aikaa jättämällä tekemättä asioita, joita oikeasti haluaisit toteuttaa.

blogi37.jpgblogi36

Noiden vierähtäneiden vuosien vuoksi croisantti symboloi näin myöhemmin mulle kaikkia niitä asioita, joiden tekemistä epäröin ja samaa aikaa kovasti tahdon. Tänäpäivänä mun vastaus omaan epäröintiini on aina ”haukkaa pois”. Jos äiti on nykyisin ilahtunut nähdessään mun haukkaavan croisanttia, niin yhtä paljon voisarvi lautasella merkitsee myös mulle itselleni – ehkä symbolisemmassa merkityksessä vain.

Voi voicroisantti, mä mielessäni huokaan, ei taida olla aikaa odottaa.

oivallukset · oma elämä · tulevaisuus

Jokainen askel ei voi varoa mustikanvarpuja.

Elina, älä vältä tallomasta polkua.

Silläkö tarkoitettiin, että maahan muodostunut reitti on syntynyt askelista. Siten kai tarkoitettu tallusteltavaksi. Ehkä meinattiin sitäkin, ettei metsässä kulkiessa jokainen askel voi varoa mustikanvarpuja, sillä jotkin asiat elämässä ovat väistämättömiä. Vaan jos tavoittelisikin maaperän tuntua jalkapohjissa, niin jospa siinä olisi riittävästi varovaisuutta. Kertoiko siitäkin, ettei takin olalle heittäminen ole arastelun aihe. Elämän reitillä pärjää ihan muutamalla säännöllä. Ensimmäinen niistä on se, että jättää kärpässienet omaan arvoonsa ja toinen noista taas on se, että muistaa suunnan männyn eteläpuolisesta tiheämmästä oksastosta. 

blogi35

Elina, älä vältä tallomasta polkua -lausahdus soi päässäni jo ennen kuin ehdin saada silmäni täysin auki. Kukaan ei kai sitä ollut kuiskannut. Toisaalta se ei tuntunut unen tuotokseltakaan, sillä niin selkeänä se kaikui korvissani. Ehkä se oli valveuniajatuksia, sellaisia vahvoja alitajuisia viestejä vietäväksi tietoisuuteen. Oikeastaan olen minä päivisin aina hiljaisen hetken arkeen sattuessa kysellyt itseltäni, miksi en rohkenisi. Että miksi edelleen oman elämänikin alueella minulla on tapana välttää levittämästä koko jalkapohjaa maahan eteenpäin askeltaessani.

Sillä tiedänhän minä: kärpässieniä sattuu aina eteen, hetkittäin hukassa olevan suunnan löytää kyllä aina männyn oksista ja mustikanvarpujen jalan alle jääminen on toisinaan väistämätöntä. Kaikki kertoo kai siitä, että elämän polku todellakin on tallomista varten – maaperä kestää kaikenlaiset askeleet.