aamuajatukset · itsetutkiskelu · oma elämä · tulevaisuus

Ihan aikeissa.

Aie on ihana.

Aikeissa on kiva olla, kun niin kutkututtaa mielessä. Aie on kauhean mahdollinen, mutta ei aseta vielä rohkeudelle vaatimusta. Siksi kai niin ihana. Aiehan on se kaikkein lähin ennen todellisuutta. Lisäksi aikeissa elämä tuntuu laveimmalta, sillä vaihtoehtojen viuhkasta on jo viehätytty – ja valittu joukosta ikioma aie.

Ei aie ole vain ihana. Ajan mittaa sen voi kokea ankaraksi. Aie kun elää mahdollisuudesta pyrkien todellisuuden pinnalle. Liian pitkään uppeluksissa, vain mielen sopukoissa, se todennäköisesti tukahtuu. Siksi aie on myös haaste; aie tähtää aina ensimmäisen askeleen ottamiseen.

Eikä ilman ensimmäistä askelta ole asiaa uudelle matkalle – ei edes paluuta vanhalle. Harvoin aie vielä kysyy rohkeutta, aina ensimmäinen askel kuitenkin rutkasti enemmän.  Aie kai lupailee, että askel askeleelta matka taittuu helpommin. Tottahan se on.

Eikö aie ole kuin simpukassa syntyvä helmi? Olemattomasta sopivan ajan saatossa hioutuva arvokas kokonaisuus. Kai hautuvia aikeita on olemassa, jotta ensimmäisiä askeleita otettaisiin; riittävän pitkään kutkuttanut on valmis todellisuudelle.

26696594_1758097704202695_417079806_n.jpg

Mä olen aika aikeissa.

ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä · tulevaisuus

Osoitteeseen aika-teini-Rinkeli 16.

Haluisin antaa lahjan

sulle äiti. 

Tässä:

mä syön croisanttia.

Mikäli mun älykköveikka keksisi joskus aikakoneen, tiedän, mihin ensimmäisenä matkustaisin. Hyppäisin aukkoon ja näppäilisin osoitteeksi aika-teini-Rinkeli 16. Se toivottavasti veisi mut niihin vuosiin, kun mun taistelu croisanttien kanssa muistaakseni oli jo alkanut; croisantti oli oikeastaan vain kolmen ruisleivän arvoinen, muuta sijaa sillä ei mun elämässä ollut. Vaikka ennen oli kyllä ollut, muun muassa lauantaisin Etsivä Herbertin äärellä itsekäärittyjen hillosarvien muodossa.

Osoitteessa aika-teini-Rinkeli 16 mä kuitenkin tahtoisin sikäläisiltä vähän kysellä, että kuinka paljon heillä on varaa. Ehkä kysymyksilläni kyseenalaistaakin, että onko todella niin paljon varaa. Jättää syömättä croisantti. Nimittäin nykyisin mä ajattelen näin: periaatteessa jokaisella on mahdollisuus voittaa lotossa miljoonia, ihan mahdollista, vaikka ei niin realistista, mutta samaan tapaan hurjaa määrää aikaa ei edes teoriassa ole mahdollisuutta mistään itselle lunastaa. Siten, kuinka paljoon hukka-aikaan on varaa? Aika-teini-Rinkeli 16, et tuhlaisi aikaa jättämällä tekemättä asioita, joita oikeasti haluaisit toteuttaa.

blogi37.jpgblogi36

Noiden vierähtäneiden vuosien vuoksi croisantti symboloi näin myöhemmin mulle kaikkia niitä asioita, joiden tekemistä epäröin ja samaa aikaa kovasti tahdon. Tänäpäivänä mun vastaus omaan epäröintiini on aina ”haukkaa pois”. Jos äiti on nykyisin ilahtunut nähdessään mun haukkaavan croisanttia, niin yhtä paljon voisarvi lautasella merkitsee myös mulle itselleni – ehkä symbolisemmassa merkityksessä vain.

Voi voicroisantti, mä mielessäni huokaan, ei taida olla aikaa odottaa.

oivallukset · oma elämä · tulevaisuus

Jokainen askel ei voi varoa mustikanvarpuja.

Elina, älä vältä tallomasta polkua.

Silläkö tarkoitettiin, että maahan muodostunut reitti on syntynyt askelista. Siten kai tarkoitettu tallusteltavaksi. Ehkä meinattiin sitäkin, ettei metsässä kulkiessa jokainen askel voi varoa mustikanvarpuja, sillä jotkin asiat elämässä ovat väistämättömiä. Vaan jos tavoittelisikin maaperän tuntua jalkapohjissa, niin jospa siinä olisi riittävästi varovaisuutta. Kertoiko siitäkin, ettei takin olalle heittäminen ole arastelun aihe. Elämän reitillä pärjää ihan muutamalla säännöllä. Ensimmäinen niistä on se, että jättää kärpässienet omaan arvoonsa ja toinen noista taas on se, että muistaa suunnan männyn eteläpuolisesta tiheämmästä oksastosta. 

blogi35

Elina, älä vältä tallomasta polkua -lausahdus soi päässäni jo ennen kuin ehdin saada silmäni täysin auki. Kukaan ei kai sitä ollut kuiskannut. Toisaalta se ei tuntunut unen tuotokseltakaan, sillä niin selkeänä se kaikui korvissani. Ehkä se oli valveuniajatuksia, sellaisia vahvoja alitajuisia viestejä vietäväksi tietoisuuteen. Oikeastaan olen minä päivisin aina hiljaisen hetken arkeen sattuessa kysellyt itseltäni, miksi en rohkenisi. Että miksi edelleen oman elämänikin alueella minulla on tapana välttää levittämästä koko jalkapohjaa maahan eteenpäin askeltaessani.

Sillä tiedänhän minä: kärpässieniä sattuu aina eteen, hetkittäin hukassa olevan suunnan löytää kyllä aina männyn oksista ja mustikanvarpujen jalan alle jääminen on toisinaan väistämätöntä. Kaikki kertoo kai siitä, että elämän polku todellakin on tallomista varten – maaperä kestää kaikenlaiset askeleet.

ajatuksia · itsetutkiskelu · kiitollisuus · oma elämä · tulevaisuus

Pää pyörällä, pian 25-vuotias?

Sen lisäksi, että aurinko saa odottamaan kevättä, se saa minut myös ihmettelemään kaikenlaista. Ei ole tavatonta, että päivällä kesken kandinkirjoitusurakan asettaudun sohvan käsinojalle istuskelemaan ja tuijottelemaan ulos. Kun muistaa mieltää itsensä välillä vain riittävän pieneksi olennoksi isossa maailmassa, ihmettelyn aiheet eivät ajattelemalla lopu kesken.

Kirjoittaessani ystäväni syntymäpäiväkorttiin 25-vuotiaalle oikeastaan tajusin täyttäväni itsekin tänä vuonna saman verran. Vaikka sen ei numeroina tarvitse merkitä yhtään mitään sen mullistavampaa kuin edellistenkään vuosien, on se kiistämättä kuitenkin keskellä kymmentä vuotta. Kymmentä vuotta, joiden aikana usein tapahtuu ihmisen elämässä suuria harppauksia; opintojen loppuunsaattamista, työelämän alkamista, perheen perustamista, muuttoja, aikuistumista.  Aika paljon sellaisia päätöksiä, jotka luultavasti määrittelevät pitkälti ainakin seuraavaa vuosikymmentä.

Rehellisesti sanottuna tuntuu, että aika pian 25 vuotta täyttävänä elämä on yhtä pään viskomista puolelta toiselle. Kun katson kahdenkymmenen puolelle, nyökyttelen huolettomalle opiskelijaelämälle, jossa vastuuta on lähinnä kannettava raporttien palautuspäivistä ja tenttikerroista. Voisin hyvin olla vasta opiskelija. Toisaalta kolmenkymmenen puolelle tähyillessäni näen ystäviäni pienten perheidensä kanssa ja väkisinkin mietin, että ainakin ikäni puolesta voisin olla jo harppomassa elämän suuria askeleita. Kuin katselisin oikealta vasemmalle ja vasemmalta taas oikealle osaamatta päättää kulkusuuntaa.

blogi698

Pian 25-vuotiaana on hirveän vaikea sijoittaa itseään yhtään mihinkään. Kun toisena päivänä myhäilee ystävän vauvalle ja toisena taas yliopistokaverin vaihtosuunnitelmille, alkaa oma suuntaaminen olla lähinnä pään hallitsematonta pyörittelyä.

Vaikka minkä ikäisenä vain mahdollisuuksia on juuri niin paljon kuin itse suostuu niitä löytämään, niin näin pian 25-vuotiaana tuntuu kuin mahdollisuuksia tuotaisiin suoraan tarjottimella nenän eteen; elämä houkuttelee asioihin aivan uudella tavalla ja uudessa mittakaavassa. Siitä huolimatta, että nuoruus on edelleen 25-vuotiaana läsnä, elämän rajallisuus alkaa viimeistään pohdituttaa. Ehkä 25. vuosi tuntuukin sen vuoksi niin maagiselta; nuoruuden hurjuus yhdistyy jo hankittuun elämänkokemukseen ja toisaalta myös kokemukseen rajoitetuista vuosista. Yhtäkkiä elämää haluaakin ahmia kahta kauheammin, edetä vähän kuin pienellä kiireellä.

25. vuotta jo eläessäni tunnen itse ainakin suurta kiitollisuutta saadessani kokea tällaisia tuntemuksia. Sillä pään pyörittely puolelta toiselle on ainoastaan kutkuttavaa. Jo senkin vuoksi, että sitä tietää omien valintojeni vaikuttavan myös lähellä oleviin ihmisiin.

ajatuksia · tulevaisuus

Laula mulle tulevaisuudesta.

Laula mulle tulevaisuudesta. Kerro mulle meidän seuraavasta maanantaista.

Anna mulle odotettavaa. Halua mun kanssa ensi kesän iltaan.

Haaveile mulle ääneen. Ole mulle niistä suurin.

Vaihda mun kanssa puolikkaita. Pidä mun antamastani sun huolettomalla tavallasi huolta.

Rakenna meille yhteistä. Kasaa puhumalla vuoden päässä olevasta ajasta.

Anna mun näkyä. Sun tulevaisuuden suunnitelmissa, jopa jo tehdyissä valinnoissa.

Ota mut mukaan. Automatkalle ja aikaan, joka vasta saapuu.

Älä anna mun kadota. Kiireessäkään sun ajatuksistasi.

blogi679.jpg

On kaksi, joille näin puhua. Toinen niistä olen minä itse. 

 

carpe diem · elämänasenne · itsetutkiskelu · oma elämä · syvällistä · tulevaisuus

Johdattaako elämä mihinkään?

”Keho oli yksi heiveröinen etukumara. Elämän väsyttämä, luulisin, sillä siinä ei päällisin puolin näkynyt epäreilun kohtaamisesta merkkejä. Niin heikkoa askellus kuitenkin oli, että oma ohi juoksemiseni miltei hävetti. Tuntui, että oikein olisi ollut omien voimien jakaminen, tueksi alkaminen. Niin olisin kai tehnytkin, jos en olisi aistinut itsepäistä sitkeyttä, joka sillä hetkellä oli merkki ainoastaan vanhanajan omanarvontunteesta. Kaksi isoa koiraa kuljettivat lempeästi eteenpäin enkä voinut olla miettimättä, koska roolit olivat heittäneet kuperkeikkaa. Symbioosi koirien ja etukumaran välillä oli koskettava. Niiden varovaisuuten jo aikapäiviä sitten tottuneesta askelluksesta pystyi lukemaan viestin: meidän juoksut on tältä elämältä juostu, mutta mennään ilman muuta silti rauhakseen eteenpäin.”
Loppulenkin mietin, millaiset vanhan miehen askeleet olivat aikanaan olleet. Reippaat? Päättäväiset? Keveähköt toivottavasti? Ajoittain siltikin raskaat? Eniten toivoin, että askeleita oli joka tapauksessa ollut riittävästi. Että elämä oli johdattanut ja johtanut monenlaisiin paikkoihin, joita oli elähdyttävää muistella jalkojen liikkeen hidastuessa. 
Lenkin jälkeinen oma kupla.
Kaikki se sai monien suorastaan tulvivien ajatusten ohella pohtimaan oman elämäni kulkua. Ehdin esittää ennen kotiovea itselleni lukuisia kysymyksiä. Kuinka itsenäisesti elämän tulee antaa kulkea? Kuinka paljon siihen tulee päätöksillä puuttua? Mitä on tasapaino niiden välillä? Kuinka uskaltaa antaa elämän johdattaa? Miksi intuitio pääasiassa pelottaa? Senkö vuoksi, että varteenotettava vaihtoehto on luottaa siihen? Milloin tyytymättömyys on riittävän hallitsevaa? Onko pienikin peruste muutokselle? Voiko odottamalla saavuttaa jotakin tai mitään? Voiko tarkoitetun luottaa tapahtuvan? Onko tarkoitettua edes olemassa? 
Yhteenkään en osannut – halunnutkaan – antaa suoraa vastausta, mutta siltikin jo kysymysten asettaminen helpotti painetta päässä. Edelleen kuitenkin itkettää. Syyttä. 
ajatuksia · itsetutkiskelu · kiitollisuus · oma elämä · onnellisuus · syvällistä · tulevaisuus

Junassa oli elämäntarina.

Mä istuin pitkästä aikaa junassa. Ikkunasta ulos tuijotellessani mä pohdin, eikö se maataviistävään hameeseen pukeutunut rouva tajunnut, kuinka kuuluvasti puhelimeensa puhui ja kuinka kaikki kanssamatkustajat yrittivät minun tapaani parhaansa mukaan pälyillä hivenen nolostuneina poispäin. Kun ei ole kovinkaan helppoa kuunnella tuntemattoman ihmisen avautumista tukalasta tilanteesta: Kela-jutuista, työkkäristä ja katon menettämisestä pään päältä. Vähän kuin väärät korvat olisivat kuulemassa.
Tikkurilan kohdalla mä mietin sitäkin vaihtoehtoa, oliko rouvan toiminnassa kuitenkin hivenen tahallisuuttakin. Siitä kaikesta sympaattisesta tahattomuuden tuulahduksesta huolimatta. Olo oli kuin olisin lukemassa naistenlehdestä raadollista tositarinaa toisenlaisesta elämästä samalla saaden pikkuruisen napautuksen siitä, kuinka onnekkaassa asemassa mä itse tälläkin hetkellä olen. On nimittäin kattoa, koulupaikkaa ja muutakin kuin kaurahiutaleita. Kun kuuntelin juuri ennen Pasilan pysäkkiä juttua laskujen maksuvaikeuksista, tuntui oudolta istua kuulemassa sitä uusi takki päällä. Vaikka en mäkään ole saanut mitään ilmaiseksi, kolkutteli huono omatunto siltikin jostakin syystä mun olkapäälläni.
Elämä tuosta tähän ja tästä eteenpäin.
Rouva jäi pois ja vei murheensa mukanaan, mutta jätti jälkeensä paljon ajatuksia päähäni. Kyllä mua aina välillä ihan käsittämättömällä tavalla hirvittää, tuleeko mun elämästä mitä tai mitään. Ja millaista siitä pitäisi oikeastaan edes tulla? Olen mä ylpeä, että mun elämä on nyt jo vaikka mitä eikä multa ole koskaan puuttunut sinänsä yritystä tehdä mun elämälle toimenpiteitä, mutta siltikin mä ihan oikeasti jo mietin repliikkejä valmiiksi tuleviin työhaastatteluihin, kun sitten joidenkin vuosien päästä toivottavasti valmistun ja siirryn työelämään. Että en vaan mokaisi. Että mun elämä jatkaisi eteenpäin rullaamista sittenkin.
Erinäisiin tilanteisiin on helppo ajautua. Niihin huonoihinkin. Suoranainen ajautuminen on mulle ehkä hivenen vierasta, mutta sellaisesta olen kuullut puhuttavan. Mä olen niin kova tyttö kontrolloimaan, suunnittelemaan ja harkitsemaan päätöksiä, että mieluummin en jättäisi sattumalle suurtakaan osaa. Mikä läheskään aina ei tosin tue etenemistäni tai ole positiivinen asia. Itse asiassa joskus mä vain haluaisin ajelehtia jonkun syliin ilman kartasta luettua reittiä. 
Kun mä saavuin rautatieasemalle Helsinkiin, toivoin, että se elämäänsä junassa jakanut rouva löytäisi tuen avulla suunnitelmallisen reitin valoisampaan elämänvaiheeseen. Hän sai sinä aamupäivänä varmasti monen ajatukset liikkeelle.