Vaikka se onkin vain yksi askel – toisella jalalla eteen noin – niin kuinka hämmentävää, että askel voi kuitenkin tuntua pelottavammalta kuin kaikki monet kymmenet talsitut kilometrit yhteensä.

Tänä kevättalvena olen alkanut ymmärtämään venyttäjiä, pitkittäjiä ja lykkääjiä. Olen löytänyt ikuisuusopiskelijoiden mielenmaiseman. Siis minä eteenpäin järjestelmällisesti tahkoava suorittajantynkä!

Kun aina on ollut edessä ja paljon. Kun ylioppilasjuhlissa puhuttiin avoimista ovista, olin kahlinnut itseni ajatuksissani jo jatko-opiskelusuunnitelmiin. Että yliopiston rinnettä vielä tarvotaan ylöspäin. Niin nyt tärisen kuin haavanlehti, koska niin moni asia siitä edessä olleesta paljosta alkaa olla takanapäin.

Opiskelijaidentiteetti on kuitenkin ollut niin paljon enemmän kuin edukkaat liput lähijunassa. Sitä voisi melkein verrata ensimmäisten haalarijuhlien leimaan kädessä. Tosi pysyvä. Jos vanha sukunimi naimisiinmenon jälkeen livahtaa välillä huulilta, niin kuinka tulee käymään sellaisten lausahdusten kanssa kuin ”aa joo mä oon vielä opiskelija” ja ”eiku kesäduunissa mä vaan”.

Että kun on vihdoin maisterin paprut kädessä, niin tokihan olen iloinen. Mutta taitaa jalkaset aika paljon tutista valmistujaiskakkua leikattaessa. Kun sillä yhdellä askeleella harppaan todellakin pois luentosalien lintukodosta lopullisesti sellaiseen maailmaan, jossa pitää kilpailla ihan hirveästi.

Opinto-oikeuden päättyminen kai on ihmiselämässä osuvin ajankohta huokaista jaa-a mitähän sitten. Ensimmäistä kertaa oikeasti tuntuu, että ovet ovat  – ehkä liiankin – avoimet.