ajatuksia · vähän runoo

Meistä teräksisin en ole.

Karjun vain tuskasta.
Selässä ei ole kaikkeen kilpeä.
En siirrä vuoria.
Enkä ole aina kansien välissä.
Huolin luokseni liikaa huolia.
Kahdelle jalalle kaipaan tukea.
Näen yksin ollessani edelleen aaveita.

Mikään
leijonaemo, soturi,
meistä teräksisin
en nähtävästi ole.

Saan kai silti
olla.

Jotain pienelle.

71499370_683697998802082_1006150317345079296_n

Sen näkee silmistä, kun joku arvostelee ilman sanoja. Hetken on vaikea uskoa siihen, jonka tietää sisällä.

ajatuksia · syvällistä · vähän runoo

Tyttö, joka kulki murusilla.

Murunen, sanottiin rakkaudesta.
Mutta muruinen oli maani pohja
omaa pohjaani vasten.
Rakas murunen
kulki heiveröisellä murumaalla
varoen murskaamasta
muruja askeleidensa alla.

Olisinpa murunen moreenimaalla,
rakas murunen varmalla askeleella.
Tyttö, joka kieltäytyi kulkemasta
elämäänsä loppuun murusilla.

blogi226.jpg

Miltä tuntuu elämänmittainen, liian varovainen askellus? Miten kannustaa omia, epävarmoja askeleita? Kuinka olla pelkäämättä jo ennen askellusta? Millä tavoin pyyhkäistä muruset jalkapohjasta?

ajatuksia · tulevaisuus · vähän runoo

Odotan.

Päässä
ajatukseni on aita
jonka takana
odotan
odotan
odotan.

En haavekuvia,
en vuosien ajatuksia.
Odotan
odotan
odotan
tapahtuvaa.

Tuuli vinguttaa
aidan saranaa.
Tahtoisin haaveiden
ilakointiin mukaan.
Ulkopuolella vain
odotan
odotan
odotan

uskaltamatta odottaa.

blogi225.jpg

Odotus on maailman ihaninta aikaa. Odotus on maailman vaikeinta aikaa. Miksi kukaan ei kertonut, että odottaa voi väärin ja väärää. Että voi odottaa ja odottaa ilman uskallusta oikeasti odottaa. Odotan tapahtuvaa, jonka ovea en rohkene odottaessani edes raottaa. Koska pelkään joutuvani ikuisesti odottamaan.

ajatuksia · itsetutkiskelu · vähän runoo

Pieleen menevien asioiden viidakossa.

En ajatustakaan minä
kaukaisuudelle.

En haikaillut minä
taivaalle.

En sijaa antanut minä
taittamattomalle välimatkalle.

Kirkkaimmasta
tein minä rakkaimman
omani poimimalla.

blogi219.jpg

Kutsutaanko sitä kylmähermoisuudeksi? Että pystyy olla antamatta ajatuksissaan sijaa mahdottomille ajatuksille kaiken maailman mahdottomuuksista. Että tässä pieleen menevien asioiden viidakossa, jossa jokainen tietämättään tai ei tallustelee, pystyy liaaneista huolimatta nappaamaan ihkaoikeita mahdollisuuksia. Näkemään kaiken kasvuston keskellä poimittavaa.
Vai tarvitaanko siihen sittenkin ainoastaan lämmin mieli? Suuntavaiston sijaan sisäinen ääni?