ajatuksia · vähän runoo

Ykskaks yks.

Ykskaks kaks
yks päivä
kyhäs
yhen yhteisen.

Alkuun vieras.
Yksin vähän mäsä,
hädäs.
Siks mä ja sä.
Sit vaan siitä
käsikkäin.

Synty
yks sitkeä punos.
Ykskaks he oli yks.

54515502_327368774582241_5110529947118600192_n.jpg

Moneen asiaan synnytään ja kasvetaan. Siitä seuraa luonnostaan äärettömän tärkeää. Mutta entä kun sellaista samanlaista sattuu yks päivä vaan löytämään. Musta se on maailman ihmeellisintä, kaunista.

ajatuksia · tulevaisuus

Pelottavan yksi askel.

Vaikka se onkin vain yksi askel – toisella jalalla eteen noin – niin kuinka hämmentävää, että askel voi kuitenkin tuntua pelottavammalta kuin kaikki monet kymmenet talsitut kilometrit yhteensä.

Tänä kevättalvena olen alkanut ymmärtämään venyttäjiä, pitkittäjiä ja lykkääjiä. Olen löytänyt ikuisuusopiskelijoiden mielenmaiseman. Siis minä eteenpäin järjestelmällisesti tahkoava suorittajantynkä!

Kun aina on ollut edessä ja paljon. Kun ylioppilasjuhlissa puhuttiin avoimista ovista, olin kahlinnut itseni ajatuksissani jo jatko-opiskelusuunnitelmiin. Että yliopiston rinnettä vielä tarvotaan ylöspäin. Niin nyt tärisen kuin haavanlehti, koska niin moni asia siitä edessä olleesta paljosta alkaa olla takanapäin.

Opiskelijaidentiteetti on kuitenkin ollut niin paljon enemmän kuin edukkaat liput lähijunassa. Sitä voisi melkein verrata ensimmäisten haalarijuhlien leimaan kädessä. Tosi pysyvä. Jos vanha sukunimi naimisiinmenon jälkeen livahtaa välillä huulilta, niin kuinka tulee käymään sellaisten lausahdusten kanssa kuin ”aa joo mä oon vielä opiskelija” ja ”eiku kesäduunissa mä vaan”.

blogi200.jpg

Että kun on vihdoin maisterin paprut kädessä, niin tokihan olen iloinen. Mutta taitaa jalkaset aika paljon tutista valmistujaiskakkua leikattaessa. Kun sillä yhdellä askeleella harppaan todellakin pois luentosalien lintukodosta lopullisesti sellaiseen maailmaan, jossa pitää kilpailla ihan hirveästi.

Opinto-oikeuden päättyminen kai on ihmiselämässä osuvin ajankohta huokaista jaa-a mitähän sitten. Ensimmäistä kertaa oikeasti tuntuu, että ovet ovat  – ehkä liiankin – avoimet.

ajatuksia · vähän runoo

On niin hyvä olla omanlainen.

Harakka sai rihkamaa.
Haikara sai paketin.
Albatrossi siipivälin.
Satakieli desibelit.
Papukaija värit.
Yks peippo hienot rinnukset.
Pussitiainen mustan naamarin.

Jos papukaijalla olis nyytti
tai harakalla rihkaman lisäks punarinnukset,
mitä siitäkin tulis.
Yks postittamaton paketti ja pöyhkeyden huippu.
Sit naamari ei mahtuis albatrossin päähän
eikä satakieli sillä siipivälillä lähimaille.

blogi199

ajatuksia · vähän runoo

On pitänyt.

On pitänyt

soittaa langan toiseen päähän
ostaa päivästä poikkeavaa
sanoa seitsemän vuotta ääneen
olla ennen itselle todistamista
ilmoittautua ylimääräisenä unelmaan
uskoa ennemmin itseen kuin sen puutteeseen tai tukeen

olla tärisemättä oman maan järistyksessä

53121648_792398757788067_6293860915397787648_n.jpg

Vaikka moni niin luulee, on pitänyt -elämä ei ole yhtään sen palkitsevampaa kuin sitku-elämä: aikomus on aikomus, vaikka oltaisiin sen lähellä tai päällä. Aikomus tuo voitontunteen vasta, kun se ei täytä enää määritelmää.

On tullut elämän varrella yllätyksenä, että määrätietoisuutta järsii niin hiljaisesti ja tehokkaasti epävarmuus. Ja arkuus. Pääsispä mahdollisimman pian uunista ulos tää mun tomera ideoija.

ajatuksia · rakkaus · vähän runoo

Nimet kirjoitettiin peräkkäin.

Universumin lahja.
Susta suurin tuuri.
Satumainen rakkaus
kestää olla
sattumarakkaus.

Oli mikä oli,
oli puolikkaalle.
Tälle ja sille kummajaiselle.
Yhdessä perin normaalille.

Hetkestä eteenpäin
kirjoitettiin nimet peräkkäin.
Muiden puheissa
oltiin meidän kokonaisuus.

Elina  - 2019-02-24T123919.720.jpg
Kuva: Atte Leskinen

Rakkauden juurilla ollaan sitten ehkä sattumankaupoilla. Törmääminen olkoon tuuria, vaikka tahtoisin sen olleen jotakin unversumilta. Mutta sattumalla ei kasvateta rakkautta. Mä olen välillä miettinyt, että ihmeelläkö. Millä se kasvaa, kun kasvaa ja kasvaa. Välillä mä pelkäsin ruokkia yhteisillä suunnitelmilla ja unelmilla – jos päädytäänkin vain rakastamaan pitämällä suunnitellusta kiinni. Joku rakentaa rakkautta vain sen varaan, mitä elämältä yhdessä halutaan.

Mun rakkaus vain rakastaa. Siihen ei mahdu välttämättä edes tahtoa. Välillä se tuntuu niin pelkistetyltä ja vähältä tarjota. Kunnes muistan sun sanat: tää on maailman aidointa.

ajatuksia · itsetutkiskelu · syvällistä

Syöksyasennossa.

Pelottaa vähemmän, jos peloltaan pystyy olla edes pikkasen polvet koukussa.

Polvet koukussa tarkoitti Levin mäennyppylöillä samaa kuin menossa mukana. Koska kerran itseni vauhtiin pukattuani oli tehtävä päätöksiä. Siis siitäkin huolimatta, että joka tapauksessa sitä jo mentiin alas mäkeä – olivat päätökset laskussa millaisia vain.

Kuinka monta kertaa kuulinkaan takaani älä jarruta -karjahduksia. Ne oli kai tarkoitettu kannustukseksi, mutta niissä kuului ehkä silti liikaa laskutekniikkani synnyttämä kauhu toisessa. Vaikka tiesin, että kädessä roikkuvien sauvojen virka oli jokin muu kuin niillä eteenpäin tökkiminen jarrutuksen toivossa, en ensimmäisessä mäessä kyennyt kuin olemaan yksi suora tikku suksien päällä. Puolustuksekseni on todettava, että en tasaisella maallakaan koukista polviani kumartuessani sitomaan kengännauhoja tai poimimaan lattialta lusikkaa.

53146135_2219453744938599_8956259280458088448_n.jpg

Suksi kuitenkin luisti ja maan vetovoima toimi polvien koukistuskulmasta piittamatta. Kauhultani kolmannessa mäessä tulin kuitenkin hoksanneeksi, että suksien päälläkin pätevät kahdenlaiset asiat: sellaiset, joihin en voi vaikuttaa ja sellaiset, joihin voin vaikuttaa. Itselleni tyypillistä on aina ollut ensin yrittää vaikuttaa asioihin, joihin ei voi vaikuttaa. Näin kerrottuna idiotismia, mutta tosielämässä niin luonnollista. Aivan erityisesti ihmisille, jotka reagoivat asioiden synnyttämiin tunteisiin salamankaltaisilla tunteilla. Eivätkä esimerkiksi loogisella päättelyketjulla tai edes hetken funtsaustauolla.

Siksi vauhdin aiheuttama kauhu ja sauvoilla epätoivoinen tökkiminen iskivät minuun vietin tavoin. Idiotismia tai ei, se tuli suoraan alitajunnasta. Kuitenkin kun molemmat jalat on sidottu kahteen vähän liiankin hyvin luistavaan laudanpätkään eikä latu jätä aurauksen varaa, ymmärsin varsin nopeasti vauhdin olevan tilanteessa yksi niistä asioista, johon en välttämättä voi vaikuttaa haluamallani tavalla. Kauhusta kankeana vauhdin vastustelu oli vaihdettava päätökseen koukistaa polvet ja asettua syöksyasentoon. Vaikutin vauhdin sijaan vauhdintuntuun.

Jos vauhti mäessä tuntuu vähemmältä syöksyasennossa kuin jarruttusyrityksillä, päteekö sama myös mäenjuurella. Ehkä elämän erinäiset pelontunteet syntyvät osin vastustelusta. Onko liian uhkarohkeaa vastata kauhuun syöksyasennolla?

ajatuksia · rakkaus · vähän runoo

Pörröhiuksi.

Jäi myräkästä hiukset pörröön
vuosiksi.

Kukin tahtoi asettua.

Mutta aina vain
oli kuin laivan kannella.

Hiuspörrön pyöritti viima ensimmäisenä.

Sekaisin.

Ja paha,
kun pörröpäänä palasi myräkkään mieli.

Yksi päivä yksi silitti
yhdeksän vuoden ajan eikä edes pörröä.
Silti niin silisi.

52126878_385852902247760_8605745650811797504_n.jpg

Mitäpä maailman tärkein ei silottaisi,
vaikka ei tarkoituksellisesti olisi kuin olemassa toiselle.