ajatuksia · vähän runoo

Olen oma puuskasi.

Minä.
Tuulen tuiverrus sinun kasvoilla.

Lehtien pyörre jalan alla.
Leikki hiuksissa.
Eteen lennähtävä yllätys.
Lempeä vire poskella.
Paidanhelman lepattaja.
Viima suoraan sisälle.
Ravistava, kolistava.
Pyörremyrskyä lähentelevä.
Tuulahdus seesteisyydessä.
Viipyilevä tunne iholla.

Olenko ilmavirta keuhkoissasi.
Olen oma puuskasi.

32440532_1893679170644547_792163987117572096_n

ajatuksia · oma elämä

Pakkolepoajatuksia.

Väkisin mä joudun istuttamaan itseni aurinkoon.

Ja vaikka aurinko paistaa eikä myrskypilviä näy horisontissa, mun onneni ei ole koskaan tullut istuen. Mieluummin mä tunnen auringonsäteet yhtä aikaa tuulenvireen kanssa kasvoillani painellessani menemään – eteenpäin. En mä ole koskaan omassa tohinassani pelännyt kohkaavani onneni ohi. Päinvastoin. Onni on aina tullut luokseni yhä voimakkaampana uskaltaessani harppoa uudenlaisia askelia.

Helpointa mun on ollut olla tyytyväinen itseeni 30 juostun kilometrin jälkeen. Liikkeessä mä en joudu koskaan vakuuttelemaan; hyvät ajatukset itsestäni palaavat mieleeni aivan yrittämättä. Liikkeessä mä olen aikoinani myös opetellut näkemään itsessäni puolia, joista tuntea hyväksyntää. Jännä juttu. Tuolilla istuva Elina on omissa silmissäni vähän erilainen kuin liikunnan hyvästä olosta virnistävä Elina. Omaa kyvykkyyttään ainakin enemmän epäilevämpi, ehkä varautuneempikin.

blogi153

Ja kai sen vuoksi väkisin paikoilleen istuttaminen on mulle tuskaa –  olkoonkin aurinkoon. Osaltaan kuin oman identiteetin hapuilua. Näin pakkolevon saattelemana mä olen joutunut miettimään, miten sitä taas oltiinkaan aloillaan. Ja mistä kaikesta muusta kuin hikiurheilusta hyvää oloa ja itsensä hyväksymisen tunnetta pystyikään hakea. Koska toisaalta mun mielestä on vähän vaarallista rakentaa aivan huipulle yltäviä tunteita vain hyvin kapean elämän osa-alueen varaan.

Ihan kauhea funtsiminen, mutta kaipa kannattaa.

ajatuksia · onnellisuus

Liian onnellinen onnelliseksi.

Kuule. Joskus mun on vaikea elää mansikanhuuruisessa elämässä, vaikka just siltä just sillä hetkellä tuntuisikin. Kuin siirtäisi jatkuvasti varmuuden vuoksi mannapuurot ja hattarat omalta viereiselle tietämättä vähääkään varmistelun pyrkimyksiä. Liiallisen onnellisuuden pelkoako. Epäilys ja liian onnellinen ollaakseen onnellinen, ne ovat mun mielessä aika usein. Kai se on käänteistä kuin liian likainen mennäkseen kylpyyn. Syy vienosti vinksallaan. Miksi mun onneni tiellä ei voi olla vain liiallisen onneton olo, vaan myös onnellisuus itse, kysyin mä kerran yksinkertaisuuden kaipuisena. Niin mielelläni antaisin sulaa mansikanhuuruisen huumaan. Heidät, hänet ja aivan kaikki itsestäni lähtien. Ilman epäilystä etunenässä. Kerran kerroin vastauksen näin: luottaminen ei ole mun vahvimpia puolia. Luottamuksen luovuttaminen oli joskus alitajuista, mutta elämä kasvatti epäilijäksi. Ja ankkuroi samalla aikamoiset elämän onnellisuuden purjeille.

blogi151

On pitkä matka monesta, mutta siltikin merkitsee yksikin historiassa. Mutta kuule. Vain eteenpäin jatkamalla mansikanhuuruiset tuulet vielä tuntuvat kevyeltä kasvoilla.

ajatuksia · elämänasenne · itsetutkiskelu

Monimutkainen polttoaine.

Mistä ammentaisikaan päivään polttoainetta.

Mä näen sen näin: vaikka olisi ollut unta kellon ympäri, olisi surauttanut viherpirtelöt ja olisi meditoinut aamun ensimmäiset tunnit, siis perustanut itselleen lähtökohtaisesti pirteimmän mahdollisimman päivänaloituksen, on ihmisen ammennettava siltikin pitkin päivää polttoainetta jostakin lähteestä. Siis tankattava sisäisestä lähteestä nimenomaisesti, kuten elämälle asetetusta perusarvosta tai toisaalta hätälenkistä, käyttäytymismallista, johon ehkä omaa ymmärtämättömyyttäänkin on tottunut tarttumaan.

Ehkä mä käsitän sen myös näin: että mikä on kenenkin ajava voima esimerkiksi iltapäivän tylsänhuuruisina tai torkkujentäyteisinä hetkinä, kun oma minuus tulisi kantaa kunnialla iltaan saakka.

Kai mä ajattelen sen näinkin: mihin ihminen on valinnut nojaavansa itselleen kaikkein pitkästyttävimpinä, epämieluisimpina tai haastavimpina hetkinä. Tai vain päivän aikana edetäkseen uinahtamiseen asti. Että onko ammennettavan voiman lähde missä; oman elämän sisällä itsetuntemuksessa ja käsityksessä itsestä, siinä, mitä haluaa itsestään tilanteesta riippumatta viestittää vai vaikka puheessa jostakusta toisesta. Sillä tajuttuani ihmisten ammentavan ajavaa voimaa eri lähteistä, tajusin sellaista myös oikeasti tapahtuvan. Ammentajia on monenlaisia – ottamatta kantaa lähteen paremmuuteen.

blogi150

Mä itse ajattelen oman ajavan voimani olevan halu viestittää omien arvojeni mukaista toimintaa ja vilpittömyyttä, joista kummaankaan en halua olevan tilannesidonnaista.

ajatuksia · elämänasenne · perfektionismi · vähän runoo

Mennään näillä mitä on.

Mennään näillä mitä on.
Riittää kaipuu korkemmalle.
Ylletään sille oksalle, joka taipuu.
Annetaan periksi sen periksiantamiselle.
Kasvetaan ja kurotetaan
sen sijaan, että jo oksalla ollaan.
Eikä mennä vasta täydellisyyden kera.

blogi147.jpg

Mä olen aina kantanut repussa tätä: olisitsä pikkasen vielä jotain suurempaa, no ethänsä ole. Siksi mä olen ollut huono vastaamaan tähän: kerro pystytsä vähän. Koska mä en ole koskaan mennyt näillä mitä mulla on. Vaan se on aina mennyt tähän: siihen vähään yritän yrityksellä olla enempi. Tähän päähän kun ei ole koskaan mennyt tämä: valjastetaan tämä mitä mulla on ja loput vähän oksaa taivuttamalla. Vaikka siitähän seuraa eittämättä tähän riittävä mä.