Pohjoistuuli tuiversi, posket ruvelle kaiversi, minua kovin koversi, kyyneleet naaman kasteli, pakkanen ne jäädytti, kasvot ikihyviksi kovetti. Mikä sydämen sulaksi jätti, oli kai unelma, joka turvaan lennähti.Onneni oli turvaan lähtenyt unelma. Se ei mennyt mukanani säpäleiksi, vaan säilyi minusta huolimatta eheänä.
Kevään kirkkaudelta minuun hautaudut, sinut hyssyttelyyni suljen, rakkauteni tiivein kääre. Silmät kiinni laillasi painan, jotta auringon kanssasi tunnen. Tavallasi tässä olen. Teen hetkestä elinehdon, annan sille pelastajan kruunun eikä henkäykseni enää karkaa epäröiden. Jos elämä olisikin enemmän olemista, jatkaisin juuri tässä harjoittelemista.Hän tarrautuu hetkeen kuin apukäsiin. Kunpa minäkin - kumpaankin.
Hän syntyi hyräillen myrskyn tahtia, kehtolaulua pyörretuulesta. Se oli kahdesta hän, joka tarttui puuskaan, ei lain toisinpäin. Vaikka rajua hänessä oli vain ihonpintaa hivelevä ilma. Hän osasi elää päivinä tuivertavina kun kylliksi jyrähteli. Myrskyn kasvatti, mikäs muukaan, kasvoi rajuilman silmästä.Mutta kysyisin tällaista: millaista on elämä sinulla, poutapäivän lapsi?
Onni lennähti kämmenelle.
Sanoi ota kiinni
mutta älä kädellä.
Sulje visusti,
kiedo tiukasti,
purista hellästi
sormin sörkkimättä
niin liimautuu
pieni onnilennokki
sinuun iäksi.
Ja jälleen lentoon lehahti
kun vieno onnenvire
sen siipiä pyyhkäisi.
Oi onni, kuinka sinua oikein käsitellä?
Heihein sanon helposti
ja ohi horjuu kaiketi
aika lailla kaikki.
Minuutit eivät muista
minua edes mateluvauhdissa.
Haluaisinpa pysyä kyydissä.
Patsas ihmisen ruumiissa
kuvaa osuvasti
jälleen minua.
En saa jalkojani irti
jatkaakseni.
Enhän ole missään,
olen vain kiinni.
Ja joku päivä saan vielä ajatuksesta kiinni.
En minä syyttä pyytäisi
murusiani maasta riipimään
enkä itsestäni lohkeilisi
jos koossa pysyisin
ilman tahmaista
rakkauttasi.
Käsittele muruseni
tönköimmällä
rakkaudellasi
kun olen vain sirpale
omalla kämmenelläni.
Joskus koossapysyminen on vain jonkin tahmaisen varassa.
Piipahdin peikolla,
päästin kaikenmoisia luokseni.
Vaelsin unohdettujen metsässä
etsimässä peilikuvaani.
Nielin kaikenlaista,
omena oli niistä vähäisin.
Mikään ei myrkyttänyt riittämiin,
pakenin onnellisia loppuja edelleen.
Kävin kaikkialla.
Kunnes päätin uskoa satuun
sateenkaaren päästä.
Ökyrikas sydän minulla nykyisin,
olenhan aarteen äiti.
Siis olipa kerran oma satuni.
Odotin poukamassa, kaislikossa,
aina vain myrskyä, en harkinnut tyyntä.
Kaislan varsi, se katkesi,
kun kerroit ainoastaan kaukosaarten myräköistä.
Sait kaislikon kuiskaamaan elämämme korvaani.
Hoivaa ja helli itseäsi kuin kauneinta ihmisluonnosta.
Niin kerran vielä hoivaat ja hellit luomusta.
Joka hellästä kosketuksestasi minuun piirtyy tyhjästä.
Punoit kaisloista siivet unelmallemme.
Laita talteen tämä siivekäs,
päästä taskustasi
oikeana päivänä.
Ja oikea päivä kaikille unelmille tuli, vaikka en siihen monina toisina päivinä uskonutkaan. Mutta koska taskuuni oli talletettu toive ja toivo, ne myös pysyivät mukana niinäkin hetkinä, kun pelkäsin itsekseni tulevaa.
Istutit minut eteen taivaanrannan.
Laveerasit vaalealla taustaa.
Katsotaan taa kaartuvaa.
Olen sinulle kiertolainen, tuo tuike ja sivellinvedot.
Olen sinulle kaikkeus, ehtymätön universumi.
Olen sinulle maailmasi, väsymätön kiertäjäsi.
Kunnes et tahdo minua enää valaista.
Sinä kirkas keskipisteeni. Oma kaiken lähteeni.
Yhdessä ollaan ja omistaudutaan.
Mikään kämmen ei minua kannattele.
Se oli päivä sellaisen jälkeen.
Maailma käsivarsilla alkoi painaa.
Ryhtyi painamaan aivan liikaa
maan tahdon suuntaan.
Taakka tahtoi kannatella.
Sanoin kuinka nurinkurista.
Aika opetella olemaan kämmenellä.
Loppuviimein kannattelee maa kahden kuljettajani alla.
Mikään kämmen ei minua kannattele. Älä ymmärrä tätä väärin. Usko on ollut moneen, mutta sekin vaikeimman kautta. Toivo on ollut läsnä, mutta pikkaisen raskas sekin. Koska olen ajatellut, että käsivarteni kannattelevat – kaikkea. Ei elämä, jumala tai arkipäivä. Käsivarteni, jatkuvasti maitohapoilla.
Mutta että voisinkin vain levätä jollakin kämmenellä.
Elina Heidi Rinkeli 