ajatuksia · kiitollisuus · oma elämä · onnellisuus · työ

Paras liemi, jossa oon lillunut.

Millaisissako?

Kaikenlaisissa. Kirkkaassa, sakeassa, hirvittävän paksussa. Kuravedessäkin. Soppaa, sylttyä, sosekeittoa. Joskus jopa tuloksena on ollut muussia.

Niin siis. Monenlaisessa liemessä mut on keitetty. Ja onhan se kasvattanut hirvittävän paljon, vaikka pitkältä ja raskaalta keittoaika on välillä tuntunut.

blogi73

Tänään oli tosi kivaa töissä.

Mä vähän pelästyin itsekin, kuinka vastaus kysymykseen tuntui mun suuhun niin hirveän vieraalta. Todellako sanoin sen aivan ensimmäistä kertaa? Todella. Kai.

Toisaalta hurjaa huonolla tapaa. Toisaalta hurjaa hurjan hyvällä tapaa.

Ja kolmanneksi hurjan avartavaa. Että voi päästä tekemään sellaisia juttuja sellaisten ihmisten kanssa, joiden parista ei ole heti hurjan kiire kotiin kellon kilahtaessa.

Toivottavasti mä hymyilen töistä kotiin ajellessani kesän jokainen päivä.

Ihan paras liemi.

 

ajatuksia · ihmissuhteet · kihlaus · kiitollisuus · vähän runoo

Puoliksi viimeinenkin pala.

Jaan sun kanssa
jokaisen palan,
jonka mun kanssa leikkaat.

Lupaan ottaa vastaan
sun tarjoamista paloista
jokainen kerta paksuimman.

Nautitaanhan.

Kakuttomien vuosiemmekin
edestä.
Kuin viimeistä kakkua
vietäisiin.

Suut sokerissa
ja mä tiedän,
kuinka hellästi katsot mun
lautasta.

Tahtoisin antaa sulle
kymmenellä lusikalla
yhtä aikaa ja parhaasta.

Olethan mun rinnalla
vastedeskin
suklaakakun äärellä.

blogi53.jpg

Santtu on aina antanut omasta palastaan mulle. Sellaisinakin vuosina, kun mä olen ehdottomuudellani kieltäytynyt. Ja juuri se on sellainen juttu, joka on jo aiemmin merkinnyt samaa kuin sormusten vaihtaminen tällä viikolla: leikkaan puolestasi, kun et pysty. Siten tahdon luvata itsekin hänelle.

Tästä kakusta on kuitenkin huomattavasti helpompi jakaa. Myös perheelle ja ystäville. Juhlistaa yhteistä onnea ihmisten kanssa, jotka synnyttävät onnentunteita meidän onnestamme. En ole ajatellut onnea koskaan kovin yksityisenä asiana, toisissa tilanteissa onnen aikaansaajaa ehkä. Joskus olen pohtinut, kuinka paljon omaa onnea on soveliasta jakaa – toiset kun eivät edes kieltäydy, vaan eivät vain halua ottaa vastaan. Sillä onnen pitäisi saada kuitenkin aikaan lisää hyvää eikä missään tapauksessa mitään pahaa.

Vaikka kihlaus on hyvin paljon kahden ihmisen keskinäinen, intiimikin, tapahtuma, onneamme on lisännyt hurjasti perheen ja ystävien halu jakaa kanssamme tämä onni.

 

ajatuksia · itsetutkiskelu · kiitollisuus · oma elämä · tulevaisuus

Pää pyörällä, pian 25-vuotias?

Sen lisäksi, että aurinko saa odottamaan kevättä, se saa minut myös ihmettelemään kaikenlaista. Ei ole tavatonta, että päivällä kesken kandinkirjoitusurakan asettaudun sohvan käsinojalle istuskelemaan ja tuijottelemaan ulos. Kun muistaa mieltää itsensä välillä vain riittävän pieneksi olennoksi isossa maailmassa, ihmettelyn aiheet eivät ajattelemalla lopu kesken.

Kirjoittaessani ystäväni syntymäpäiväkorttiin 25-vuotiaalle oikeastaan tajusin täyttäväni itsekin tänä vuonna saman verran. Vaikka sen ei numeroina tarvitse merkitä yhtään mitään sen mullistavampaa kuin edellistenkään vuosien, on se kiistämättä kuitenkin keskellä kymmentä vuotta. Kymmentä vuotta, joiden aikana usein tapahtuu ihmisen elämässä suuria harppauksia; opintojen loppuunsaattamista, työelämän alkamista, perheen perustamista, muuttoja, aikuistumista.  Aika paljon sellaisia päätöksiä, jotka luultavasti määrittelevät pitkälti ainakin seuraavaa vuosikymmentä.

Rehellisesti sanottuna tuntuu, että aika pian 25 vuotta täyttävänä elämä on yhtä pään viskomista puolelta toiselle. Kun katson kahdenkymmenen puolelle, nyökyttelen huolettomalle opiskelijaelämälle, jossa vastuuta on lähinnä kannettava raporttien palautuspäivistä ja tenttikerroista. Voisin hyvin olla vasta opiskelija. Toisaalta kolmenkymmenen puolelle tähyillessäni näen ystäviäni pienten perheidensä kanssa ja väkisinkin mietin, että ainakin ikäni puolesta voisin olla jo harppomassa elämän suuria askeleita. Kuin katselisin oikealta vasemmalle ja vasemmalta taas oikealle osaamatta päättää kulkusuuntaa.

blogi698

Pian 25-vuotiaana on hirveän vaikea sijoittaa itseään yhtään mihinkään. Kun toisena päivänä myhäilee ystävän vauvalle ja toisena taas yliopistokaverin vaihtosuunnitelmille, alkaa oma suuntaaminen olla lähinnä pään hallitsematonta pyörittelyä.

Vaikka minkä ikäisenä vain mahdollisuuksia on juuri niin paljon kuin itse suostuu niitä löytämään, niin näin pian 25-vuotiaana tuntuu kuin mahdollisuuksia tuotaisiin suoraan tarjottimella nenän eteen; elämä houkuttelee asioihin aivan uudella tavalla ja uudessa mittakaavassa. Siitä huolimatta, että nuoruus on edelleen 25-vuotiaana läsnä, elämän rajallisuus alkaa viimeistään pohdituttaa. Ehkä 25. vuosi tuntuukin sen vuoksi niin maagiselta; nuoruuden hurjuus yhdistyy jo hankittuun elämänkokemukseen ja toisaalta myös kokemukseen rajoitetuista vuosista. Yhtäkkiä elämää haluaakin ahmia kahta kauheammin, edetä vähän kuin pienellä kiireellä.

25. vuotta jo eläessäni tunnen itse ainakin suurta kiitollisuutta saadessani kokea tällaisia tuntemuksia. Sillä pään pyörittely puolelta toiselle on ainoastaan kutkuttavaa. Jo senkin vuoksi, että sitä tietää omien valintojeni vaikuttavan myös lähellä oleviin ihmisiin.

ajatuksia · elämänasenne · kiitollisuus · oma elämä

Suklaahöyryissä.

Mä lajittelen kiitollisuudentunteita päässäni.

Sitä voi tuntea tosi suurta kiitollisuutta. Valtavaa, aivan mahtavaa. Jättimäistä! Joskus jopa äärettömän isoa. Harvemmin ollaan ihan pienesti vain kiitollisia; kiitollisuus on vähän kuin joko-isosti-tai-ei-lainkaan. Tuntuu luonnottomalta sanoa, että mä olen vähän kiitollinen. Koska kiitollisuus itsessään on jo iso tunne. Kiitollisuuttahan on myös eri luontoista. Se voi sisältää esimerkiksi puhtoista vilpittömyyttä tai vaikkapa tunnetta kiitollisuudenvelasta, jota usein kuitenkin molemminpuolinen rakkaus kai hälventää. Lisäksi suurella, valtavalla ja äärettömällä kiitollisuudella on lähes aina jonkinmoinen kohde, ihminen tai abstraktimpi.

Erilleen mä laitan kuitenkin aina yhden: järkyttävä kiitollisuus.

blogi665

Järkyttävä kiitollisuus syntyy, jos elämä järkkyy ja järkkymisestä selviää. Se on isoa kiitollisuutta, vaikka sen itseisarvo onkin tunteen voimakkuuden sijaan muistuttaminen. Palauttaa mieleen, kuinka sellainen päivä, jona ei ajatellut mistään tulevan enää koskaan mitään, on kerran kuulunut elämään. Se on kiitollisuutta kyllä-vastauksesta kysymykseen tuleekohan tästä elämästä enää koskaan yhtään mitään ehjää. Ennen kaikkea se on pitkäkestoista, jotta kiitollisuuden muistaisi sittenkin, kun elämä ei ole enää silkkaa romuttamokamaa. Vaikka järkyttävää kiitollisuutta ei välttämättä pysty suoraan kohdentamaan ja osoittamaan kenellekään, sen ilmaiseminen esimerkiksi itselle on tärkeää.

Kerran niin säröinen on tänäpäivänä aika kokonainen. Koen järkyttävää kiitollisuutta.

kiitollisuus · oma elämä · onnellisuus · syvällistä · ystävät

Pienen pieni Rinkeli.

”En tiedä muistatko tai tajuatko itse aina sitä, mutta ainakin kaikki sun ympärillä sen huomaa.”

Jos mä sen kymmenen sekunnin ajan olen ollut jonkun mielessä, käväissyt ihan nopsasti vain. Niin tiedättekös, se tekee mut onnesta ymmyrkäiseksi. Mun mielestä elämästä muutamien sekuntien – minuuttien, tuntien tai päivän – ottaminen ei ole itsestäänselvyys, puhumattakaan niiden omistamisesta mulle. Ei tarvitse unohtaa ottaa niitä, vaan voi vain päättää olla antamatta. Senpä vuoksi juuri jokainen viiden näppäilyn onnea on mulle äärettömän latautunut sana täynnä merkitystä.

Joku on joskus sanonut, että kaikki pitää rakentaa itsestä alkaen – tarkoittaen kai esimerkiksi onnea ja rakkautta. Mä en tiedä, miten täysin uskon siihen.

Kun sain lahjaksi varta vasten mulle valmistetun syntymäpäiväaterian, kirjan sellaisista ajatuksista kuin ”elämä ei ole sellaista kuin joka aamu kuvittelit, vaan elämä on sellaista, jota et yhtenäkään aamuna osannut kuvitella”, kutsun viettämään yhteistä aikaa joulukonserttiin ja pehmoisimman kaulahuivin saatesanoilla ”lempeälle ja lämpimälle Elinalle jotain lempeää ja lämmintä”, en voinut olla ihmettelemättä, olenko sitten oikeasti elänyt elämää ja tehnyt asioita jollakin tapaa oikein. Sillä en. En todellakaan tajua sitä, mitä ystäväni mukaan toiset ympärilläni.

blogi636

blogi637

blogi638

mde

blogi640.jpg

Maailmassa on niin suuria asioita, jotka lisäksi ovat käsittämättömän hienoja, että väkisinkin tunnen itseni mitättömäksi. Ja vaikka en sitä vähättelynä tarkoittaisikaan, niin pieni olo siltikin on kaiken valtavan keskellä. Semmoisena pienenä ihmisenä sitä helposti kokee myös yksinäisyyttä – siis, mun elämäni monista tärkeistä ihmisistä huolimattakin. Joskus yksinäisyys kalvaa keskellä väentungostakin. Silloin syy yksinäisyyteen on pohdinnat oman itseni riittävyydestä.

Pienestä tytöstä asti maailman suuruuden tuskaan on kuitenkin helpottanut ajatus pienimmänkin omasta paikasta. Nyt näin 24-vuotiaana tuntuu helpottavaltakin kokea, että mun elämää todellakin ympäröi upeimmat ihmiset mitä kuvitella saattaa ja että mulla on tosi hyvä olla omalla paikallani.

ajatuksia · itsetutkiskelu · kiitollisuus · oma elämä · onnellisuus · syvällistä · tulevaisuus

Junassa oli elämäntarina.

Mä istuin pitkästä aikaa junassa. Ikkunasta ulos tuijotellessani mä pohdin, eikö se maataviistävään hameeseen pukeutunut rouva tajunnut, kuinka kuuluvasti puhelimeensa puhui ja kuinka kaikki kanssamatkustajat yrittivät minun tapaani parhaansa mukaan pälyillä hivenen nolostuneina poispäin. Kun ei ole kovinkaan helppoa kuunnella tuntemattoman ihmisen avautumista tukalasta tilanteesta: Kela-jutuista, työkkäristä ja katon menettämisestä pään päältä. Vähän kuin väärät korvat olisivat kuulemassa.
Tikkurilan kohdalla mä mietin sitäkin vaihtoehtoa, oliko rouvan toiminnassa kuitenkin hivenen tahallisuuttakin. Siitä kaikesta sympaattisesta tahattomuuden tuulahduksesta huolimatta. Olo oli kuin olisin lukemassa naistenlehdestä raadollista tositarinaa toisenlaisesta elämästä samalla saaden pikkuruisen napautuksen siitä, kuinka onnekkaassa asemassa mä itse tälläkin hetkellä olen. On nimittäin kattoa, koulupaikkaa ja muutakin kuin kaurahiutaleita. Kun kuuntelin juuri ennen Pasilan pysäkkiä juttua laskujen maksuvaikeuksista, tuntui oudolta istua kuulemassa sitä uusi takki päällä. Vaikka en mäkään ole saanut mitään ilmaiseksi, kolkutteli huono omatunto siltikin jostakin syystä mun olkapäälläni.
Elämä tuosta tähän ja tästä eteenpäin.
Rouva jäi pois ja vei murheensa mukanaan, mutta jätti jälkeensä paljon ajatuksia päähäni. Kyllä mua aina välillä ihan käsittämättömällä tavalla hirvittää, tuleeko mun elämästä mitä tai mitään. Ja millaista siitä pitäisi oikeastaan edes tulla? Olen mä ylpeä, että mun elämä on nyt jo vaikka mitä eikä multa ole koskaan puuttunut sinänsä yritystä tehdä mun elämälle toimenpiteitä, mutta siltikin mä ihan oikeasti jo mietin repliikkejä valmiiksi tuleviin työhaastatteluihin, kun sitten joidenkin vuosien päästä toivottavasti valmistun ja siirryn työelämään. Että en vaan mokaisi. Että mun elämä jatkaisi eteenpäin rullaamista sittenkin.
Erinäisiin tilanteisiin on helppo ajautua. Niihin huonoihinkin. Suoranainen ajautuminen on mulle ehkä hivenen vierasta, mutta sellaisesta olen kuullut puhuttavan. Mä olen niin kova tyttö kontrolloimaan, suunnittelemaan ja harkitsemaan päätöksiä, että mieluummin en jättäisi sattumalle suurtakaan osaa. Mikä läheskään aina ei tosin tue etenemistäni tai ole positiivinen asia. Itse asiassa joskus mä vain haluaisin ajelehtia jonkun syliin ilman kartasta luettua reittiä. 
Kun mä saavuin rautatieasemalle Helsinkiin, toivoin, että se elämäänsä junassa jakanut rouva löytäisi tuen avulla suunnitelmallisen reitin valoisampaan elämänvaiheeseen. Hän sai sinä aamupäivänä varmasti monen ajatukset liikkeelle.
ajatuksia · kiitollisuus · oma elämä · onnellisuus · ystävät

Yksi osa meitä.

Ei mikään, mistä syntyy näin aitoa, lämmintä ja välitöntä, voi olla kuin valtava löytö elämässä. On siis kannattanut istua koneella ja näpytellä. Samaa aikaa tuntuu suorastaan siunaukselta, että minut itseni on laskettu mukaan joukkoon. Mutta ei kai ystäviksi syyttä tulla. Olen yksi osa meitä. Ihminen kaipaa, että saa sanoa sellaista.
Meidän porukassa syödään aamiaiseksi amaranttipuuroa ja banaanileipää. Meidän porukassa keskustelut saattavat käydä syvällä, mutta nauru on silti pinnassa. Meidän porukassa ei ole koskaan kylmä – kesäisen myrskyn keskelläkään.
Viikonlopun aikana olen inspiroitunut, samaistunut, liikuttunut ja iloinnut toisten puolesta. Olemme yhdessä hymyilleet, pohtineet, nyökkäilleet ja heränneet uuteen päivään. Olen täyttynyt sisältä. Toivon, että maailman jokainen ihminen saisi tietää, miltä se tuntuu.
Vaikka en olekaan mahtavin tarinankertoja tai äänekkäin olento, en ole hauskin tai valovoimaisin kaikista enkä kiinnostavinkaan, minullekin on ihan oma koloni meidän porukassa. Tosin myönnän, että välillä olo on kuin pienellä varkaalla: ammennan niin valtavan paljon ystäviltäni esimerkiksi inspiraatiota, energiaa ja ajattelutapoja, etten aina ole varma, mitä minulla itselläni on antaa vastalahjana takaisin.
On mieletöntä tajuta, että upeiden ystävien ansiosta oma elämä tuntuu rutkasti rajattomammalta. Että osin heidän ansiostaan minusta on tullut rohkeampi eläjä – ja myös ajattelija.

Viikonloppuna vietimme meidän ihanan, kauniin Annan valmistujaisia Kiteellä eikä olo olisi onnellisempi voinut olla.