ajatuksia · juoksu · oivallukset · oma hyvinvointi · treeni

Sielulta kestävyysliikkuja.

Sitä sanotaan, ettei vaikeita asioita saa juosta karkuun.

Totta vaiko ei?

Jos saan vapaasti päättää, valitsen aina pidemmän lenkin. Sillä mitä enemmän kilometrejä, sitä tyynempi mieli kotona. Juokseminen voi olla muun muassa urheilua tai tavoitteiden täyttämistä. Itse asiassa se voi olla myös omanlaistaan meditaatiota. Sen vuoksi en ole koskaan kai kyllästynyt pidemmilläkään matkoilla – juokseminen on minulle asioiden käsittelemistä. Vaikka en lenkin aikana ajattelisi muuta kuin kuulokkeissa soivaa musiikkia, en pohtisi ongelmia tai haasteita lainkaan, moni asia on viimeistään kotiovella paljon selkeämpi. Talvisin juokseminen on erityisen ankaraa, kun reisiä kihelmöi ja posket punoittavat. Mutta talvisin myös ajatusten selkeytyminen on aivan omaa luokkaansa. Sillä on oltava jotain tekemistä fyysisen rasituksen kanssa: mitä rankemmin koetellaan fyysisesti, sen puhdistautuneempi olo jälkikäteen. Kyse ei kai sittenkään ole vain kilometreistä.

Suihkussa aina mietin, että jäljellä on vain raukea olo. Kaikki muu on huuhtoutunut pois. Hikoilla on siten täytynyt lenkin aikana jotakin merkittävää, muutakin kuin vettä ja suoloja.

Joten minä ennemminkin kai juoksen vaikeat asiat selvemmiksi – en niitä karkuun.

blogi699

Näiden asioiden vuoksi pidän itseäni ensisijaisesti kestävyysliikkujana, erityisesti pitkänmatkanhölköttelijänä. Siitäkin huolimatta, että fyysinen rakenteeni ei ole sellaiselle ehkä tyypillisin, eivätkä jalkani välttämättä monille kilometreille luodut. Sielultani olen silti läpikotaisin kilometrien taittaja.

Ja oikeastaan, kai ihminen on tarkoitettu juuri sellaiseksi kuin sisältään tuntee. Ei se vaadi attribuutteja määrittämään ulkoisia ominaisuuksia.

HCR · itsensä kuuntelu · lifestyle · liikunta · oma hyvinvointi · tavoitteet · treeni

Tavoitteista vai tavoitteitta.

Edelleen mielestäni yksi lähivuosien hienoimmista asioista on ollut pian jo vuoden takainen päivä, kun juoksin ensimmäisen virallisen puolimaratonini. Lämmin tunne on sekoitus tuon päivän odotusta, tsemppisanoja, isin ohjeita, innostusta ja ylpeyttä. Muistan miettineeni, etten ole menossa reitille niinkään voittamaan itseäni, vaan ainoastaan tekemään sitä, mikä oikeasti saa aikaan äärettömän hyvän olon. Tiesin pystyväni juoksemaan matkan ja ainoa asia, jota jännitin, oli vielä keväänkin puolella kiukutellut jalka. Vaikka itseni voittaminen ei sinänsä ollut minulle itseisarvo, olin äärettömän ylpeä juoksustani; jalkaa kuunnellen juostu hiukan päälle kaksituntinen oli kelpoaika. Siitä huolimatta, että jouduin jättämään seuraavan päivän esteratsastuskilpailut väliin hiertymien vuoksi, ensimmäinen puolimaratonini jätti jälkeensä sammumattoman janon; janoissani aloin heti suunnitella uutta juoksua.

Sen vuoksi kahta ajatustakaan ei käväissyt mielessäni, kun sain Urheiluliitolta kutsun tulla juoksemaan vuoden 2017 Sportyfeel Helsinki City Run; sanoin kyllä. Kyllä, kyllä, kyllä! Myös tänä keväänä suunnitelmissani on juosta HCR.

1485518041915.jpgHyvin rauhallisesti polven kanssa tällä hetkellä – onneksi kuitenkin yhtämatkaa.

Suorittajaluonteena joudun tarkasti miettimään, kuinka aion suhtautua kuhunkin tähtäimeen. Vaikka moni vannookin tavoitteiden nimeen  ja sen, ettei saavutuksia tule tavoitteitta, omassa mielessäni asia ei ole yhtä yksinkertainen. Olen jo useamman vuoden rajoittanut itseltäni oikeutta luoda jatkuvasti erilaisia tavoitteita. Sillä välillä tuntuu, etten elämäni aikana ole muuta tehnytkään kuin suorittanut.

Koska en ole huippu-urheilija tai muunkaan vakavan äärellä, mielestäni saavuttaa voin asettamatta sen suurempia tavoitteita; minulle paras tapa on keskittyä omaan juttuuni. Omaan juttuun keskittyminen tuo minulle riittävästi onnistumisentunteita, mielihyvää ja maalilinjan ilman tiukkoja aikatähtäimiä, kurinalaisuutta ja puhdasta suorittamista. Toisin sanoen minun tapani saavuttaa – kai muillakin elämäni osa-alueilla kuin vain liikunnan saralla – on muu kuin tarkkojen tavoitteiden asettaminen.

IMG_20170119_093140.jpg

Polvikipujen takia kotona kököttäessäni sain Santulta tsemppariksi uuden juoksutakin kevääksi. 

Myös tänä keväänä joudun juoksemaan harjoituslenkkejä ja luultavasti Helsinki City Runinkin jalkaani, tällä kertaa polveani, kuunnellen. Ehkä se on kehoni tapa muistutella, etten revittelisi liian rajusti. Olen nimittäin todella taitava innostumaan ennennäkemättömällä tavalla ja harjoittelemaan määrällisesti liikaa. Järjen äänenä toimii varmasti myös ystäväni Marissa, joka itsekin on lähdössä mukaan juoksemaan.

Suurta suunnitelmaa kevättä ajatellen en ole luonut. Polven salliessa aion tosin vielä ennen toukokuuta juosta Tuusulan järven ympäri, eli noin puolimaratonin verran.

Oletko ottanut haasteen vastaan? Luonut tavoitteita? 

lifestyle · liikunta · oma elämä · treeni

Uuden salin edessä.

On niin miljoona syytä, miksi ihminen katsoo toista.

Niitä miljoonia vaihtoehtoja yritin käydä läpi mielessäni eilen samalla, kun koetin tehdä pintapuolista tuttavuutta uuden kuntosalin kanssa.

Tutun näköinen. Kiva ponnari. Niken treenitoppi. Vähän kuluneet kengät. Sukat rullalla.

Kaiken uuden kanssa olen aina aika varovainen. Toisaalta uudesta syntyvää epämukavuutta pidän haasteenmerkkinä itselleni; samaan tapaan kuin usein inhottavin treeniliike kohdistuu kaikkein heikoimpaan lihakseen, niin epävarma olo kertoo kehittymisen tarpeesta kyseisen tilanteen suhteen.

Harrastelija. Punaiset posket. Uudet kasvot. Pikkasen hukassa.

Uuden edessä keskittyminen olennaiseen on kai suurimpia kehityksenkohteitani. Heikkojen ojentajieni lisäksi luonnollisesti. Joskus epäolennaisuudet täyttävät tietoisuuttani hivenen liikaa. Toisin sanoen jotkin havainnoinnit on hyvä jättää sen suuremmin tulkitsematta – antaa asioiden olla.

Huoleton sykerö. Tarkka katse. Laastarisormi. Puman reppu.

Esimerkiksi mietin, kuinka kummalta tuntuu, että toinen tulee hakemaan nenän edestä painot ja katsoo suoraan silmiin, mutta ei siltikään avaa suutaan parille sanalle, edes pienelle virnistykselle. Ei ehkä päänvaivaamisen arvoista, mutta kuitenkin sellaista, mikä saa aikaan epämukavan olon.

Ei kovin tervetullut. Tuntematon.

blogi676.jpg

Loputtoman luettelon viidenkymmenennen asian kohdalla lopetin läpikäynnin. Liian monen mahdollisuuden vuoksi on kai vain koetettava keskittyä olennaiseen, jotta epämukavuus uudesta kaikkoaisi.

Huh ja hei. Kai uusi sali jänskää kaikkia aina vähän?

ajatuksia · höllää · itsetutkiskelu · oma hyvinvointi · treeni

Mun suloinen laiskiainen.

Hästägi trainingmode on mun mielestä ihan kiva. Samoin kuin hästägi gymtime myös. Menettelee tuo hästägi fitnessmotivationkin. Kaipa sitä omaan halukkuuteen ja innostukseenkin voi kaivaa lisäksi motivaatiota mielensä ulkopuolelta. Toisin sanoen olen kohtalaisen suvaitsevainen kaiken muun ohella myös hästägien suhteen; kliseet ovat kliseitä ja hupsut vähän hupsuja – kai niiden on vähän kuin tarkoituskin. Sitten on kuitenkin se yksi monien kivojen joukossa, jota en vain yksinkertaisesti voi sietää.

#noexcuses

Mulla ei tule siitä ikinä mitään muuta mieleen kuin pakon kautta: tehdään sitten väkisin, jos ei hyvällä. Hästägi ei tunnu antavan vaihtoehtoja. Etenkään sille pikkuruiselle, mukavuudenhaluiselle laiskiaiselle, joka on käpertyneenä mielessä omassa sopukassaan. Mä tiedän monen huudahtavan hiljaisesti tai ehkä ääneenkin ”haha, hyvä, ei niin, ei se tarvitse vaihtoehtoja”. Mutta uskoisipa joku, että se pikkuinen laiskiainen voi oikeasti olla tosi suloinen. Ei sitä kiltti ihminen halua poistattaa karun käskevillä kliseillä.

IMG_20170109_074929.jpg

Vaikka joku saattaa välillä epäilläkin, kyllä mä olen  – nykyisin etenkin – niin kiltti ihminen, että annan laiskiaisen elellä mielessäni. Itse asiassa jopa kuuntelen sitä silloin, kun siltä tulee suusta juttua. Joskus se kertoilee oikeasti kivoja juttuja tekosyistä. Kyllä mä silloinkin kuuntelen. Nyökkäilenkin. Koska mun mielestä on pelkästään tervettä välillä olla menemättä urheilemaan tekosyyn varjolla.

Kyllä mä itse ainakin mietin, että mikä ihme mulla on, jos jatkuvasti valitan asioista. Että risooko mikä nyt niin pahasti. Silloin mä haluan selvittää, mistä kiikastaa; tahdon tarttua syyhyn enkä vain jatkaa motkottamista. Siten se pikkuinen laiskiainenkaan ei varmasti syyttä kertoile juttuja tekosyistä, jos sellaista tapahtuu ihan jatkuvasti. Onhan silläkin oltava siinä tapauksessa jokin kehnosti. Enkä usko, että se pakottamalla tai hästägi noexcusesilla parantuu piirun vertaa. Tai ainakin mä itse pillahdan sellaisissa tilanteissa vain itkuun ja asiat kääntyvät kahta kauheammin vinkuroiksi.

Että niin. Hästägi yolo. Ja söpöjä laiskiaisia sopivasti elämään.

ajatuksia · lifestyle · liikunta · oma elämä · onnellisuus · treeni

Vapautunut hikirätti.

Rakas liikuntapäiväkirja,

mun mielestäni on turha kertoa  sulle, että juoksin viime viikollakin yhteensä 30 kilometriä kivuttomalla jalalla, vaikka olenkin suorituksesta äärettömän kiitollinen. Tai että kävin edellisellä viikolla kerran salilla, kuten toissaviikollakin, koska sellainen liikunta tuntuu taas pienissä määrin hyvältä. Hepan selässäkin hikoilin jälleen useamman tunnin verran, mutta en mä sitäkään erityisesti halua listata.

Tahtoisin tarinoida sulle ihan toisia juttuja.

Sattumalta sen lenkin jälkeen, kun mun masu oli viimasta punainen ja jäinen kotiin palattuani vielä parin tunnin ajan, mä itse asiassa tajusin kai lopullisesti liikunnan itseisarvon olevan muuta kuin asteen taas kehittyneempi verenkiertoelimistö tai parempi omatunto suklaakakun äärellä. Mä nimittäin en ollut enää yhtään vihainen. Eikä se johtunut unohtamisesta (vaikka sitäkin toisinaan tapahtuu, mä en jaksa olla kauaa mustukainen sisältä) tai hirveän kattavasta päänsisäisestä analysoinnista. Vapautuneilla endorfiineilla oli kai jotakin vaikutusta, mutta eivät nekään kokonaan selittäneet vihaisen olon katoamista. Sitä aika usein kuulee juttuja, kuinka se ja tämä syövät iloa ja onnea. Silloin mua hiukkasen masentaa, että kielikuvissa syödään aina vain kaikkea hyvää. Viidentoista juostun kilometrin jälkeen mulle ei ollut kuitenkaan käynyt siten, vaan oikeastaan täysin päinvastoin: liikunta oli syönyt, suorastaan rohmunnut, negatiivisuuden, siis myös sen hitsin vihaisuuden, musta. Määrittelinkin itselleni, että liikunnan taipumus jättää jäljelle kaikki myönteisimmät tunteet, vieläpä moninkertaisena, voisi ihan hyvin olla mulle liikkumisen itseisarvo.

blogi645

Mun mielestä liikunta on parasta silloin, kun ei sinänsä koko aikaa ajattele ”että nyt mä jee sit urheilen”. Oikeasti hyvältä tuntuva liikkuminen ja siten onnistunut liikuntasuoritus nostattavat mieleen kaikenlaisia muunlaisia tuntemuksia ja ajatuksia, kuten rajattomuuden kokemista, onneen melkein pakahtumista, kuohuavia inspiraatioaaltoja ja ylipäätään positiivisen näkökulman asian laidasta riippumatta. Mä tiedän, että joku saattaisi kumota edelliset tokaisemalla jotakin epätodellista hurmoksesta. Mutta niin. Kuinka aitoa se ennen lenkkiä haisevaan kasaan hautautuminen on saman periaatteen mukaan sitten ollut?

blogi646.jpg

Joka tapauksessa. Mä yritän kai vain selittää, että mulle se Tuusulan rantatien lenkuran hölkyttely on ennemminkin inspiraation alkutaival, terapiasessio, haaveilun paikka ja mielenrauhan tyyssija kuin pelkkä liikuntasuoritus. Ja koetan tässä myös vähän ehkä selventää, että paras hetki esimerkiksi ehdottaa mulle mitä vain, on takuulla just lenkin jälkeen, kun mä makoilen hikirättinä lattialla. Silloin mulla on nimittäin niin vapautunut olo, että sitä on hankala päihittää.

Että sellaisia ajatuksia tällä kertaa näille päiväkirjan sivuille.

ajatuksia · itsetutkiskelu · kehitys · liikunta · oma elämä · tavoitteet · terveys · treeni

Juoksuylpeys.

”Mä muutin kolmosluokalla Järvenpäähän. Täällä mä asun edelleen. Tämä on ihan kiva paikka. Järvenpäässä on Tuusulan järvi. Mä pidän siitä kovasti. Ala-asteella mä aina mietin, jaksaisinko polkea pyörällä koko järven ympäri. Sitten kun mä jaksoin, mulla oli tapana pohtia, montako tuntia mahtaisi mennä kävellen. Liian monta, kyllä se pitäisi juosta ympäri, aina taisin todeta. Mutta sen muistan, että ajatuskin tuntui jo täysin mahdottomalta. Enhän mä jaksanut köpötellä kuin Terholan toiseksi lyhyimmän lenkin.” 
Eilen aamulla pistin suhteellisen kylmiltäni menemään. Järvi ympäri, 21 km ja reilu kaksi tuntia.
Olen todella harvoin itsestäni ylpeä. Paljon, paljon harvemmin kuin toisista. Ja silloin harvoinkin kun tunnen ylpeyttä, se liittyy lähinnä saavuttamiseen: hyvään tenttitulokseen tai muuhun vastaavaan. En oikeastaan edes tiedä, olenko koskaan ollut ylpeä ihan vain siitä, mitä olen. Ylpeyden tunteminen ilman varsinaista saavutusta tuntuu aika vieraalta.
Ylpeyden tunteminen on kuin pieni lämmin aalto, jossa voisi kellua hetken ja toisenkin. Arvelen, että juuri se on syy, miksi minun on helpompi olla ylpeä esimerkiksi läheisistäni kuin itsestäni. Lämpö toisia kohtaan tulee luonnostaan, mutta jopa pelkkä armollisuus itseä kohtaan on monien ajatuksien takana. Säälihän se on. Senkin vuoksi, että ylpeyden tunteminenhan on suoranaista polttoainetta: vaikea se on vuodesta toiseen yrittää kaikenlaista ilman hetkittäistäkään ylpeyttä itsestä. Ylpeyden pitäisi olla ihan jokaiselle tuttu tunne. 
Kieltämättä tuntui hienolta tajuta, että juoksukunto on kasvanut kohisten kaikkien jalkavaivojen ja muiden sairasteluiden jälkeen. Hitusen se on kohentunut jopa viime kevään puolimaratonista. 
Sellaisia pieniä ylpeyden tunteita se kai nostatti. Ehkä joskus vielä kaksi kierrosta putkeen järven ympäri.
ajatuksia · liikunta · oma elämä · oma hyvinvointi · tavoitteet · treeni

Mun liikkuminen.

Keskiviikkona kysyin 90-vuotiaalta, mikä on pitkän iän salaisuus. Hän vastasi, että osin ainakin läpi elämän jatkunut voimistelu. 92-vuotias vastasi taas, että kaikenlainen liikunta ja itsensä aktiivisena pitäminen.
Aloin siinä sitten miettimään, millaista oma liikkumiseni nykyisin on.

Omia jalkoja kuunnellen. Ja oikeastaan kokonaisvaltaista jaksamista seuraten. Lähden urheilemaan, jos en tunne itseäni liian uupuneeksi. Ajan löytäminen liikkumiseen on mielestäni useimmiten ainoastaan järjestelykysymys (kello puoli viiden kuntopyöräilyt silloin tällöin ovat hervottoman hurjia), mutta omaa jaksamista en kaiva väkisin esiin.
Himottaa. Ehkä tämä on vain jokin oma hölmö juttuni. Tajusin nimittäin tänä kesänä, että samaan tapaan kuin himoitsen ajoittain aivan älyttömästi suklaata, himoitsen myös päivästä riippuen eri liikuntamuotoja. Kesän aikana rakastuin pitkiin kävelylenkkeihin ja rankkoihin porrastreenirykäisyihin. Ja himoitsen niitä vesi kielellä edelleen! Jo ajatuskin saa kuolan valumaan, silmätkin säihkymään.

Suunnitelmallisuutta ja suunnittelemattomuutta. Koska terveillä ja kivuttomilla jaloilla tuntuu hienolta juosta, olen tällä hetkellä äärettömän innostunut juoksemisesta. Juoksen viikossa kaksi lenkkiä, pidemmän ja lyhyemmän. Ne yleensä mallaan ennalta aikatauluihin ja koetan pitää tiukasti kiinni suunnitellusta. Kaiken muun liikunnan pyrin pitämään mahdollisimman suunnittelemattomana. Minulla ei esimerkiksi ole tarkkaa saliohjelmaa, vaan käyn kerran tai pari viikossa salilla (joskus en sitäkään) ja touhuan jotakin koko keholle hyödyllistä hommaa. Mielestäni vapaus tehdä mitä haluaa ja milloin haluaa on aivan omiaan ylläpitämään mielekkyyttä. 
Hikoilua huomaamatta. Aina kaksi kertaa viikossa hikoilen aika lailla huomaamattani. Jep, ratsastustunnilla. En ole koskaan hevosen selässä miettinyt sykkeitä tai kulutusta ja aina paremminkin mieltänyt ratsastuksen rakkaana harrastuksena kuin varsinaisena liikuntaharrastuksena. Vaikka vatsalihakset halutessaan saakin kipeäksi ja hikoiluasteen nousemaan aivan uusiin ulottuvuuksiin.
Innostuksen lopahtamisen salliminen. Välillä saan päähäni jotakin ja seuraavana hetkenä jo olenkin täysillä mukana. Tällä hetkellä ajatukseni pyörivät lähinnä leuanvetojen pariin palaamisessa ja toisen puolimaratonin selättämisessä. Suurin oivallukseni liittyykin juuri innostumisen kokemiseen: olen ymmärtänyt antaa itseni innostua, mutta myös oppinut sallimaan siitä luopumisen. Itselle on helpottavaa, että ymmärtää innostumisen lopahtamisen olevan aivan yhtä luonnollista – suotavaakin – kuin itse innostumisenkin. Eihän kaikki voi olla yhtä aikaa sika siisteintä

Mahdollisimman monipuolista. Kun pohdin oman liikkumiseni monipuolistamista, aloitan aina eri liikuntalajien luettelolla: juoksua, pyöräilyä, käppäilyä, lihaskuntoa, spurttailua, ratsastamista. Suhteellisen monipuolista, sitä voisi todeta. Hiljattain olen kuitenkin hoksannut, ettei suppea lajikirjo ole niinkään haasteeni, vaan se sellainen toisenlainen monipuolisuus. Olen löytänyt erilaisia, ennenkokemattomia puolia liikunnasta, kun olen (välillä aina pienen pakonkin edessä) poikennut rutiiniajoistani ja urheillut minulle aivan uuteen vuorokaudenaikaan. Lisäksi ystävän tai kaveriporukan kanssa treenaaminen on tuonut osaltaan monipuolisuutta koko touhuun. 
Miksi-kysymyksen mielessä pitäminen. Kai se kaikkein tärkein asia. Endorfiiniryöpyn keskellä sitä tuskin useinkaan tarvitsee pohdiskella, miksi liikuntaa ylipäätään harrastaa. Kuitenkin alamaissa ja väsyneenä kysymyksen esittäminen itselle on ehkä se kaikkein järkevin teko. 
liikunta · oma elämä · oma hyvinvointi · treeni

Pirullinen porrastreeni.

Kyllä. Voin myöntää seuraavan: minulla on toisinaan vaikeuksia hillitä omaa innostustani. Lisäksi veikkaan, että nainen Keinukallion portaiden huipulla saattoi hiljaa itsekeen hivenen ihmetellä unelmaani, kun siitä ohimennen sen kaiken huohotuksen keskellä mainitsin. 
Että olen niin – siis niin – pitkään unelmoinut kunnollisesta porrastreenistä. 
Olivathan ne pirulliset portaat eli himputin makeeta touhua. Pakarat, reidet ja keuhkotkin. Kaikki meinasivat samaa aikaa räjähtää. Pää meinasi osaltaan posahtaa uskonpuutteesta, kun viimeiset askelmat alkoivat uhkaavasti vaikuttamaan mahdottomilta. Mutta eivätpä olleet. Tosin. Sunnuntain jäljiltä en vieläkään kävele kunnolla. Eniten osumaa saivat ehdottomasti pohkeeni, jotka edelleen ovat suoranaisesti kosketusarat. Näinä kolmena aamuna olen jokaisena meinannut lentää nenälleni noustessani ylös sängystä. Hups, kun nyt vasta tajuan, mihin kaikkeen pohkeita oikein tarvitaan.
Sanoinhan. Innostukseni on pitelemätön.
Niin pitelemätön, että olen täysin valmis jakamaan sen aivan jokaisen vastaantulijan kanssa. Suorastaan haluaisin. Raahata ihan kaikki kanssani portaita ravaamaan. 
ajatuksia · HCR · kiitollisuus · oma elämä · oma hyvinvointi · terveys · treeni

HCR2016

Tää se on elämää.
Jalat ihan hivenen muussahtaneina ja mahantäytteenä kylläkin paljon reilummin äidin murjomaa perunamuussia istuin autossa matkalla kohti jätskipönikkää. On kai vaikea kuvailla aivan tarkoin, mikä teki elämästä juuri sillä hetkellä niin hirvittävän elämänmakuista. Jätski maistui Omarilta, mutta se oli vain pieni vivahde koko elämyksessä. Sitä tahtoisi vain todeta, että kokeile itse: haasta itsesi fyysisesti ja nauti jälkifiiliksistä. Ei ole ensimmäinen kerta, kun samankaltaisessa tilanteessa huokaisen nuo sanat ja yritän olla pakahtumatta rintakehässä rellestävään riemuun. Tosin eilinen oli kyllä jotakin ainutlaatuista. Sain vihdoin juosta kaikkien vastoinkäymisten ja loukkaantumisten jälkeen ensimmäisen puolimaratonini.
Siinä tunteessa on jotakin perin alkukantaista. Sellaista käsittämättömän luonnollista ihmiselle. Että käytän kehoani, vien sen lähelle äärirajoja ja lopuksi palkitsen levolla. Luulen, etten paljonkaan sen lähemmäksi voi päästä omaa ihmisyyttäni, jos ajatellaan omien tuntemusten ja vaistojen varassa toimimista. Tunteen vallassa koen, että pääsen kaiken teennäisyyden keskeltä elämän ytimeen, siihen, millaiselta elämän kuuluisi tuntua. Veikkaan, että joku saattaa tuntea samaa metsän keskellä hiljaisuudessa. Ikään kuin ajattelen, että tässä on pääni, täällä kädet ja tuossa roikkuu jalat – ja se tuntuu aina kaikkein merkityksellisimmältä. Että minä olen olemassa ja osa hetkeä. Kuin olisin matkannut valovuosien päähän esimerkiksi ripsareista, ulkonäköpaineista ja liian lihottavista ruoka-aineista. Sillä hetkellä elämän turhuuksista. Se jonkinlainen alkukantaisuuden tunne vaikuttaa yksinkertaisesti vain niin valtavan, valtavan oikealta.

Kaks tuntia ja seittemän minuuttia. Se oli pelkkää nautintoa. Yhdeksännentoista kilometrin kohdalla ehkä ihan vähän myös pettymystä, että pian juoksu on jo ohi. Olin jopa hirvittävän onnellinen oikean jalan väsähtämisestä, sillä vasen toimi lopussakin lähes moitteettomasti: osaan arvostaa nykyisin vasenta jalkaani aivan uudella tavalla. Se nimittäin osaltaan mahdollistaa aika paljon, esimerkiksi oikeanlaisen elämän.

Tällä hetkellä harras toiveeni on, että saisin jatkaa tästä tätä tällaista alkukantaista elämää.

ajatuksia · itsetutkiskelu · kiitollisuus · liikunta · oma elämä · oma hyvinvointi · tavoitteet · treeni

Liikkumisesta ja arvostamisesta.

Pakko se on taas todeta. Tarkoitan hokemaa. Siis se sellainen juttu, jonka on kyllä ennestään jo tuttu. Ei sitä ole vain muistanut ajatella, päivittäin pitää mielen päällä. 
Arvon tajuaa vasta, kun kohteen menettää. 
Arvostaminen on jotenkin monimutkaisempi juttu kuin ajattelisi. Sitä luulee arvostavansa, vaikka menettämisen hetkellä aika nopeasti tajuaakin, miten arvostetaan oikeasti. Ja siitä tulee aina ikään kuin syyllinen olo. Kuin olisi kiittämätön ajatuksiltaan. Mutta mistä arvostaminen oikeastaan edes syntyy? Ehkä sitä on kahta tasoa: sitä ihan tavallista arvostamista, että ei pidä hyviä, tavallisia asioita itsestäänselvyyksinä ja sitten syvempää arvostamista, joka itse asiassa syntyy vertailupohjaa vasten – vasta kun tietää, mitä menettäminen on.
Kun pystyin viikonloppuna juosta yhdeksäntoista kilometrin lenkin ja kokea sen uskomattomat jälkifiilikset, tuntui kiitolliselta. Veikkaisin, että vieläpä aika syvästi sellaiselta. Olen oppinut nauttimaan jokaisesta kivuttomasta lenkistä aivan uudella tavalla rasitusvammani vuoksi. Ja mielestäni se, että osaa nauttia siitä, mitä pystyy tehdä tai saa elämäänsä, on yksi parhaimmista tavoista osoittaa kiitollisuutta ja arvostusta – ihan vaikka vain itselle. Haaveilen edelleen, tänäkin vuonna, toukokuun puolimaratonista, vaikka varonkin innostumasta liikaa. Kiitollisuus luo nautintoa ja nautinto taas innostumista, mutta liiallinen innostuminen ainoastaan kipeitä jalkoja. Mutta kuten sanottu, arvostaminen ei ole niin yksinkertaista. En oikein ole varma itsekään, lisääkö vai laskeeko arvostamisen tasoani se, että tiedän joutuvani luultavasti kesällä jättämään lenkkeilyn taas kokonaan pois ohjelmistosta. 
Kyllä minä arvostan myös sitä, että olen löytänyt monipuolisuutta liikkumiseeni. Vaikka se onkin tapahtunut osittain pakon sanelemana. Kun en ole asunut enää kuntosalilla tai pystynyt viettämään aikaa hirveän montaa kertaa viikossa lenkkipolulla, olen tehnyt sitten muuta: jumppaillut kotona, polkenut kuntopyörää ja hikoillut hevosten selässä. Lisäksi haluaisin kovasti taas seinäkiipeilemään ja kokeilemaan kunnon patikoimista. 
Asioiden arvon löytäminen on myös auttanut keskittymään oikeasti siihen, mitä teen. Kun pistäydyn kuntosalilla, en vain hoida treeniä pois alta, vaan kulutan vapaa-aikaani minulle oikeasti mielekkääseen juttuun. Toisin sanoen arvon löytäminen on yksi parhaista asioista, mitä suorittajaluonteelle voi tapahtua.