ajatuksia · itsensä kuuntelu · itsetutkiskelu · vähän runoo

Intuition vuosi.

Lähti liuta toiveita matkaan.
Ei taivaalle tai tuulen mukaan,
nimittäin alitajuntaan.
Sen sopukoihin kutittelemaan.

Ylös lähetettäväksi silti säästin:
oispa intuitio vuoteni herra.
Ohjaisi vainun perässä
kaidalle tielle
järjen mahdottomasta viidakosta.

blogi196

Mulle uusi vuosi ei tuonut suuria tavoitteita tai täytettäviä lupauksia. Toiveita on, kuten vuoden jokainen päivä – ja ehkä pohdiskelin niitä tavallista enemmän uuden vuoden alkumetreillä. Edellisinä tammikuisina aamuina mä olen ristinyt alkamaisillaan olevia vuosia muun muassa pysähtymisen, kasvun ja onnellisuuden vuosiksi. Tällä kertaa tahtoisin, että vuoteen 2019 kietoutuisi vahvasti intuitio ja itsensä kuuntelu.

ajatuksia · ennen ja nyt · itsensä kuuntelu

Kuinka täyttää piripintaan.

Mielihyvää voi kutsua yhtä lailla tyytyväisyydeksi, iloksi, ilonaiheeksi tai nautinnoksi. Nimenomaan sanakirjan mukaan. Minä itse tykkään ajatella sitä täyttämisenä, kun yritän pukea sellaista tunnetta sanoiksi. Siten mielihyvä on kai omassa mielessäni täysinäisyyttä; mielihyvää kokeakseni täytän omia toiveitani tai halujani, toisaalta taas mielihyvää kokiessani tunnen olevani piripintaan täytetty, ihan täysi.

Täysinäisyyttä tunteakseen on siis täytettävä sisäisiä tyhjiöitä, kuten toiveita. Tavallisesti toleranssi sellaisessa kai kasvaa ajan mittaa aika nopsasti; piripinnassa saattaakin seuraavalla kerralla olla vasta puolivälissä. Siis näkeehän sen välillä ihmisistä siten, ettei mikään tunnu enää riittävän. Yhä vain mahtavampaa vaativat mielihyvänlähteet hilaavat rimaa korkeammalle ja korkeammalle, jolloin täysinäisyyden kokeminen alkaa tuntua lähes mahdottomalta alemmissa korkeuksissa.

Siten käy suhteellisen helpostikin, jos ei jossakin kohtaa eloaan ole tipahtanut vapaapudotusta alas.

Minä täytän itseäni vastaamalla kehoni viesteihin. Tiedän, se saattaa kuulostaa melkein liian yksinkertaiselta. Täysinäisyyden kokeminen ei vaadi tapauksessani välttämättä suuria; vain suurta nälkää ja suurta ateriaa tai esimerkiksi suurta väsymystä ja riittävän suurta sänkyä. Arvelen, että vuodet, joiden aikana sivuutin täysin kehoni kaikenlaiset viestit aina tavallisesta nälästä kaikenlaisiin himoihin ja houkutuksiin, tipauttivat minut tälle tasolle, jolla tänäpäivänä olen. Pystyn kokemaan – tai huomaan kokea –  suuren suurta nautintoa syödessäni nälkääni, nukkuessani väsymystäni tai juodessani janooni. Arvostan sitä, että kehollani on minulle jotakin viestittävää ja osoitan tuota arvostusta kuuntelemalla parhaani mukaan.

Vaikka nuo vuodet olivat sinänsä kaikkea muuta kuin kokemisen arvoisia, ne kuitenkin ohjasivat minua lähemmäs ihmisen sisäisiä, alkuperäisiä nautinnonlähteitä. Siis sellaisiksi minä ne miellän. Yltäkylläisyys on sana, joka synnyttää helposti väärinymmärryksiä. Mutta käytän sitä siitäkin huolimatta. Koen, että määrätynlainen yltäkylläisyys, siis aina vain monimutkaisemmista asioista nautinnon hakeminen, pyyhkii usein pois omasta minästä ja elämästä monenlaisia kokemuksellisia ulottuvuuksia.

Eikä yltäkylläisyydessä tai sen aikaansaannoksissa kyse ole niinkään rahasta tai materiasta, vaan ennemminkin tavasta ajatella ja sitä kautta tuntea.

HCR · itsensä kuuntelu · lifestyle · liikunta · oma hyvinvointi · tavoitteet · treeni

Tavoitteista vai tavoitteitta.

Edelleen mielestäni yksi lähivuosien hienoimmista asioista on ollut pian jo vuoden takainen päivä, kun juoksin ensimmäisen virallisen puolimaratonini. Lämmin tunne on sekoitus tuon päivän odotusta, tsemppisanoja, isin ohjeita, innostusta ja ylpeyttä. Muistan miettineeni, etten ole menossa reitille niinkään voittamaan itseäni, vaan ainoastaan tekemään sitä, mikä oikeasti saa aikaan äärettömän hyvän olon. Tiesin pystyväni juoksemaan matkan ja ainoa asia, jota jännitin, oli vielä keväänkin puolella kiukutellut jalka. Vaikka itseni voittaminen ei sinänsä ollut minulle itseisarvo, olin äärettömän ylpeä juoksustani; jalkaa kuunnellen juostu hiukan päälle kaksituntinen oli kelpoaika. Siitä huolimatta, että jouduin jättämään seuraavan päivän esteratsastuskilpailut väliin hiertymien vuoksi, ensimmäinen puolimaratonini jätti jälkeensä sammumattoman janon; janoissani aloin heti suunnitella uutta juoksua.

Sen vuoksi kahta ajatustakaan ei käväissyt mielessäni, kun sain Urheiluliitolta kutsun tulla juoksemaan vuoden 2017 Sportyfeel Helsinki City Run; sanoin kyllä. Kyllä, kyllä, kyllä! Myös tänä keväänä suunnitelmissani on juosta HCR.

1485518041915.jpgHyvin rauhallisesti polven kanssa tällä hetkellä – onneksi kuitenkin yhtämatkaa.

Suorittajaluonteena joudun tarkasti miettimään, kuinka aion suhtautua kuhunkin tähtäimeen. Vaikka moni vannookin tavoitteiden nimeen  ja sen, ettei saavutuksia tule tavoitteitta, omassa mielessäni asia ei ole yhtä yksinkertainen. Olen jo useamman vuoden rajoittanut itseltäni oikeutta luoda jatkuvasti erilaisia tavoitteita. Sillä välillä tuntuu, etten elämäni aikana ole muuta tehnytkään kuin suorittanut.

Koska en ole huippu-urheilija tai muunkaan vakavan äärellä, mielestäni saavuttaa voin asettamatta sen suurempia tavoitteita; minulle paras tapa on keskittyä omaan juttuuni. Omaan juttuun keskittyminen tuo minulle riittävästi onnistumisentunteita, mielihyvää ja maalilinjan ilman tiukkoja aikatähtäimiä, kurinalaisuutta ja puhdasta suorittamista. Toisin sanoen minun tapani saavuttaa – kai muillakin elämäni osa-alueilla kuin vain liikunnan saralla – on muu kuin tarkkojen tavoitteiden asettaminen.

IMG_20170119_093140.jpg

Polvikipujen takia kotona kököttäessäni sain Santulta tsemppariksi uuden juoksutakin kevääksi. 

Myös tänä keväänä joudun juoksemaan harjoituslenkkejä ja luultavasti Helsinki City Runinkin jalkaani, tällä kertaa polveani, kuunnellen. Ehkä se on kehoni tapa muistutella, etten revittelisi liian rajusti. Olen nimittäin todella taitava innostumaan ennennäkemättömällä tavalla ja harjoittelemaan määrällisesti liikaa. Järjen äänenä toimii varmasti myös ystäväni Marissa, joka itsekin on lähdössä mukaan juoksemaan.

Suurta suunnitelmaa kevättä ajatellen en ole luonut. Polven salliessa aion tosin vielä ennen toukokuuta juosta Tuusulan järven ympäri, eli noin puolimaratonin verran.

Oletko ottanut haasteen vastaan? Luonut tavoitteita? 

aamu · ajatuksia · itsensä kuuntelu · lifestyle

Jos intuitio olisi ystäväni.

Kaikkivoipaisille tunteille hyvin altis ihminen, joka pyrkii kuitenkin tekemään päätökset aina järjelle uskollisesti, yrittää olla ymmärtämättä pohtimalla.

Siinä tiivistettynä tämän aamun ajatus.

Toisin sanoen? Tarkoittaen mitä?

Mä haluaisin opetella ymmärtämään asioita intuition kautta, vaikka intuitio ei tarjoakaan kuin yhden yksinkertaisen vastauksen kerrallaan: tee tai älä, valitse tai älä, mene tai älä. Mutta joskus ymmärtämistä kai on ymmärtää jättää jokin asia ajatuksissa vähän kuin puolitiehen – tarkoituksen ytimeen ei ole aina tarkoituksellista päästä.

blogi622

Mä en tiedä, onko viisasta ankkuroida intuition kuuntelu ehtoon selkeämmästä tulevasta: jos nyt uskallat kulkea intuition suuntaisesti, tarkoitus selviää kyllä myöhemmin. Mun mielestä se on hitusen epäreilua. Kai periaatteessa nykyhetkessä oikealta tuntuva voi tulevaisuuden hetkessä olla täysin epäsopiva. Voiko intuitio tosiaan epäonnistua?

Vaikka voisi, niin en mä siltikään näe syytä, miksi pitäisi jättää valitsematta oikealta tuntuva ainoastaan sen vuoksi, että järki ei pysty argumentoimaan valintaa uskottavasti. Enhän mä aina löydä sanojakaan ja silloin mä sitten nyökkään – eikä tulisi mieleenkään kyseenalaistaa pelkkää nyökäytystä.

Mulla ei ole elämästäni liiemmin esimerkkejä intuition ihmeellisistä tarinoista. Mä kun olen valjastanut pienestä asti itseni järkeilijäksi, jonka perustelut rikkaasta tunnemaailmasta huolimatta ovat aika tavoin puhdasta järjenkäyttöä. Mielelläni mä aina kuitenkin kuulisin kertomuksia intuitioon luottamisesta. Kai sellaisia kuitenkin on?

ajatuksia · elämänasenne · itsensä kuuntelu · lifestyle · oivallukset · oma elämä

Ei se väärin sittenkään ole.

Jokin aika sitten havahduin hoksaamaan, että aivan jokainen sanan tavu lauseessa pitäisi kai pystyä kyseenalaistamaan. Hei, en sanoisi typeräksi touhuksi! Kannattaisi touhuta nimittäin sen vuoksi, että oppisi näkemään, millaisiin ajatuksiin ympäristö – en mielelläni käytä tässä kohtaa syyttävästi sanaa yhteiskunta – on kasvattanut; millaiset lähtötiedot elämään on annettu heti kättelyssä. Sellaiset lähtötiedot ovat kai jonkinmoisia yleisesti vallitsevia olettamuksia, joita ei ole ajateltu suuremmin enää ensimmäisen kerran jälkeen. Eikä aina toki tarvitsekaan.

Mutta sitten kun huomaa havahtuvansa kaksikymmentäkolmevuotiaana sen tyyppiseen ajatuksen pulpahdukseen kuin mähän oikeasti rakastankin sadetta ja vieläpä rankassa kuurossa kastumista, sitä oikeasti tajuaa, miten himputin helppoa onkaan kulkea toisten ajatusten jäljissä. Oman elämänkuvan, vaikka vain siitä ihan pienen osasen vain, löytäminen, luominen ja erityisesti jatkuva ylläpito on aina kahdesta se hankalampi vaihtoehto; kaikki eivät välttämättä edes havahdu huomaamaan valinnanmahdollisuuden olemassaoloa.

blogi617

Vähän hiukset pörröllä tihkusta, mutta ei kai niin vaarallista.

Syyssateessa koiran pissaamista odotellessani yhtäkkiä tajusin, ettei minulla oikeastaan ollut mihinkään kiire. Sisällekään. Jos en niin karttaisi valtavan mahtipontisia ilmauksia, kertoisin kokeneeni sen käänteentekevänä hetkenä. Ei ollut matkassa sateenvarjoa eikä takissa huppua, mutta en sitten kuitenkaan lähtenyt kilpaan ohi pyyhältävien sadepukuisten järvenpääläisten kanssa. Ei ollut tarvetta.

Aina on puettu kurahousut sateella ja tökätty varjo käteen. On huudettu, että äkkiä sieltä nyt sisään ennen kuin kastut. Kerrottu, kuinka tokaisu ”sade on vain tekosyy” on lähinnä pakkomielteisten liikkujien käyttämä. On laitettu vilustumiset märkien sukkien syyksi. Haukuttu kaatosadetta koiranilmaksi. Melkein ihan aina on valittu lämmin viltti sateessa pyörimisen sijaan. Huokailtu raskaasti säätiedotuksen tipoille. On pidetty kastumista muualla kuin suihkussa tai Vonkaputouksessa inhottavana.

Siksi sateessa rauhassa seisominen tuntuu ihan yhtä heittomerkein väärältä kuin parkkipirkkojen sympatiseeraaminenkin. Minun elämänkuvaani ne taitavat kuitenkin mahtua.

ajatuksia · ihana arki · itsensä kuuntelu · lifestyle · oma elämä · Ruoka · ruokavinkki

Ai, yksin kahvilassa.

Kuka lähtis mun kaa?

On heittää vastakysymys, jonka haluaisin olevan oikeastaan ennemminkin kepeä toteamus: entä jos lähtisit ihan vain itsesi kanssa.

Mut asia on niin, et mä en osaa!

Itse asiassa tähän kohtaan on olemassa raakoja faktoja – sellaisilta ne voivat siis tuntua, jääkimpaleilta kurkussa. Yksi niistä kuuluu ainakin seuraavasti: penkissä istutaan yksin ollessa aivan samalla tavoin kuin jos vieressä istuisi kaveri. Kahvilassa juoma tilataan täysin samaan tapaan. Tosin on muistettava sanoa, että tänään kahden kupin sijaan riittää yksi.

No hei noloohan sellane vähä on…

Totta. Teininä ehkä. Voiko kukaan aivan tosissaan miettiä, että hylkiö on sellainen, joka istuu yksin omassa rauhassa leffateatterissa. Niinpä niin. On oikeastaan hyödyllistä opetella välillä olemaan ihan vain itsensä kanssa muuallakin kuin kotona neljän seinän sisällä. Sitä kun alkaa miettimään normaaleja juttuja vähän tuoreemmalla tavalla. Mihin esimerkiksi lasket katseesi haukatessasi pullaa, kun et voi tuijottaa kahviseuran paitaa. Tai mitä tapahtuu väliajoilla, kun suussa ei ole pullaa eikä suu voi käydä. Sitä törmää sellaisiin haasteisiin kuin huulten luonnollinen lepuuttaminen ja käsien huoleton liikkumattomuus.

blogi615

Hirveen vaikeeta.

Aluksihan kaikki on, eikö. Voi olla ehkä helpoin aloittaa elokuvateatterista. Menee sinne itsensä kanssa treffeille; ei tarvitse pimeässä miettiä huulia tai käsiä tai hirveämmin yksinoloa. Seuraava askel on ehkä sitten jokin toimintaa vaativa, seinäkiipeily vaikka. Konkareiden kannattaa kokeilla kahvittelua, sillä siihen löytää haastetta sen mukaan, valitseeko pienen ja rauhallisen vai hälisevän ketjukuppilan.

Jos mä haluun olla vaa koton?

No sitten. Älä makoile ja löhöile, vaan keksi touhua. Kysy itseltäsi, että mitä tänään tehtäisiin. Itsensä kanssa voi tehdä muutakin kuin siivota ja pyykätä. Tarkoitan, että jotakin oikeasti kivaa! Esimerkiksi leipoa ja tarjoilla tuotokset katetusta pöydästä kahvin kera – pelkästään itselle.

Saisko jotain helpotusta jostain ohjeesta.

Valkosuklaaputousmaustekakun ohje menee näin. Laita 4½ desiä vehnäjauhoja ja joku 2 desiä sokeria. Lisää kulhoon 3 kananmunaa, noin 2 desiä sulaa voita ja 1 purkki kermaviiliä. Äläkä unohda mausteita eli 2 ruokalusikallista piparkakkumaustetta, 2 teelusikallista ruokasoodaa ja villeimmät voivat laittaa vähän lisäksi vielä kanelia. Sekoita nuo kaikki ainekset kulhossa ja kaada voideltuun maustekakkuvuokaan. Sitten paista 175 asteessa noin 50 minuuttia. Jäähtymisen jälkeen voi kuorruttaa sulatetulla valkosuklaalla koko kakun. Hirveän hyvää etenkin kylmänä maidon kanssa.

blogi616

Tänään mä meinasin ihan oikeasti mennä kokeilemaan yksin kahvittelua. Vähän jänskää.

aitous · ajatuksia · itsensä kuuntelu · itsetutkiskelu · oma elämä · oma hyvinvointi · onnellisuus · pienet hetket · syvällistä

Syksy puski uudenlaisena.

Tämä syksy on tuntunut yllättävän uudenlaiselta. Ehdottoman erilaiselta useammallakin tavalla. Satanut on vähemmän, mutta uskon aiemminkin syksyjen olleen yhtä kauniita. Uutuudenviehätys johtunee siitä, että tänä vuonna olen vain nähnyt ruskan värikylläisen upeuden tarkemmin; en ole enää jatkuvasti juossut karkuun aikaa, joka välillä tuntuu menevän aivan liian nopeasti ja toisinaan taas kestämättömän hitaasti, mutta harvemmin juuri sopivantahtisesti. Olen pyrkinyt ottamaan jokaisen kauppareissun ja koiranulkoilutuslenkin kestävänä hetkenä enkä välinpitämättömänä ohikulkuna. 
Tuntuu kai erilaiselta, koska olen viettänyt punertavien lehtien lisäksi hurjasti aikaa myös ihan vain itseni kanssa. Olen elänyt ehkä elämäni yksinäisimmältä tuntuvaa syksyä – päivittäiset kontaktit ovat olleet lähinnä yksittäisiä tuntisia. Valoisiksi minä kuluneita kuukausia siltikin luonnehtisin, vaikka omien ajatusten jatkuva uudelleen ajattelu päätyykin usein keveähköön melankoliaan. Melankolia taas ei sisälleni sinänsä sovi, vaan tietyn pisteen jälkeen se pyrkii puklauksena ylös.
Aina narun toisessa päässä.
Puklaus on lähinnä asioiden uusien puolien oivaltamista pienoisen itkun kautta. Ihan positiivista siis kai sekin. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen toden teolla opetellut ajattelemaan itseäni itsenäisenä – kuinka hullulta tahansa se kuulostaakaan. Jos itsenäisyys määritellään omilla jaloilla seisomiseksi, olen siinä mielestäni ollutkin kohtalaisen hyvä jo aika nuoresta asti. Tänä syksynä olen pyrkinyt kuitenkin toisenlaiseen itsenäisyyteen. Luettuani sattumalta satunnaisen lehden satunnaisesta mainoksesta Marie Curien ”mitään elämässä ei tule pelätä, vaan ymmärtää”-ajatuksen itse asiassa ymmärsin päässäni soivan sitaatin ”eivät huolet kantamalla kevene” merkityksen omassa elämässäni. Toisen ihmisen taakan painoon vaikuttaminen ei tapahdu itsekin vapaaehtoisesti sen alle musertumalla. Päinvastoin. Parhaiten kai kevennän taakkaa toisen omia voimia tukemalla erinäisin teoin, jotka eivät kuitenkaan niin kovasti muserra minua. 
On vienyt tästä syksystä aikaa tajuta, että toisten tunteiden kautta elämisen lopettaminen ei tarkoita itsekkyyttä tai välittämisen vähentymistä.
Ennätyskaunis. Ehkä ennätyssyvällinen. Syksy meinaa.
ajatuksia · itsensä kuuntelu · itsetutkiskelu · liikunta · oma elämä · oma hyvinvointi · onnellisuus

Oman itseni ohjelmistopäivitys.

Sitä sanotaan ehkä puhdistautumiseksi. Kai kiireisten päivien tuoman epämukavuuden karistamiseksi. Tai omasta itsestä taas kiinni nappaamiseksi. Levollisuuden löytämiseksi. Ja sisimmän äärelle palaamiseksi. 
Minulle se tapahtui Nuuksion poluilla. Juoksin. Maisemat vaihtuivat ja minä vain juoksin. Juoksin, vaikka ajatukset jäivät jälkeen – pitkospuille, mäennyppylöille, milloin minnekin. Jatkoin ja keskityin katsomaan jalkoihini. Hengästyin nousuissa ja kolmensadankolmenkymmenennen portaan askelman kohdalla jalkaakin jo painoi. Jatkoin siltikin juoksua. Koska eteneminen auttoi tajuamaan seuraavia asioita: kuinka luulen miettiväni paljonkin, vaikka tosiasiassa pyörittelen vain samoja tuttuja, kuinka vapauden tunteminen tukehtuu lopulta toistoihin, kuinka arki tuppaa erkaannuttamaan minut itsestäni, kuinka minä loppujen lopuksi olen ainoa, joka määrittelee minut itseni ja kuinka selvitettävissä olevista murheista pitäisi itse asiassa osata olla onnellinen.
Kokemukseen liittyi vahvasti metsän tuoksu, joka jokainen kerta tuo mieleeni lapsuuden vuodet. Kokemus tarvitsi syntyäkseen aikaa ja vahvistuakseen riittävän monta metsässä vietettyä tuntia. Se vaati jälkeenpäin ulkoilmasta raukean olon ja punakat posket. 
Tuntui siltä, että muutuin jälleen ihan oikeaksi ihmiseksi enkä ollut enää vain erinäisten elämän asioiden turruttama olento.
En oikeasti osaa tarkoin määritellä, mistä näillä sanoilla kerron. Ehkä jostakin sellaisesta, johon liittyy etäisesti savuavat tuoksutikut, meditaatioasennot ja voimaäännähdykset. Tai hypnoosit, transsitilat ja sielunmatkat. Kaikkein luultavimmin koetan kai kuitenkin kirjoittaa sellaisesta, jonka ymmärtää vasta kokemalla.
Taisin tehdä oman itseni ohjelmistopäivityksen. Miten sinä teet sen?
aitous · itsensä kuuntelu · itsetutkiskelu · oma elämä · syvällistä · tavoitteet

Rankan realistin positiivisuus.

Olen ylipäätään huono popsimaan hifistelynappuloita tai ihmejauheita. Välillä kuitenkin funtsin, että se on kyllä kaikkein parasta superfoodia. Vatsaystävällisintäkin. Tehokkainta turvotuksen poistajaa. Helpoin painonhallintakeino. 
Samalla aina mietin, että itse asiassa se on aika uskomaton ihan oikeiden lääkkeiden tehostaja. Haluan uskoa, että välillä suorastaan lääke itsekin. Jos ei sairauksia suoranaisesti parantava, niin ainakin parantumista avittava ja ennaltaehkäisijä. Terveen psyyken kannalta ihan ykkösjuttu.
Aika jännä, että tekotupsut ja hiustukot se voittaa vähintäänkin kuusnolla. Kun sen himputti muistaisi vain aamulla napata mukaan, ei välttämättä tarvitsisi kulkea edes peilin kautta. Ei mikään korosta silmiä terävämmin tai saa ihoa hehkumaan hehkeämmin kuin se. Lisäksi se on älyttömän luonnollinen keino kaunistautua: toisen on välillä ihan todella vaikea sanoa, mikä ihme saa niin säteilemään. Moni erehtyy luulemaan sisäiseksi kauneudeksi. Tottahan se osin onkin.
Pitkänkin iän salaisuus. Jokavuotisten silmänalusryppyjen siloittaja. Jopa kahvia parempi piristäjä.
Ei. En puhu kookosöljystä.
Vaan positiivisesta ajattelutavasta, elämänasenteesta. Sen tuomista eduista.
Kuva Aino Mäkelä
Joskus mietin jopa pieni kateuden häivähdys ajatuksissani, kuinka toiset osaavatkaan löytää ne sellaiset positiiviset puolet asioista. Tai ehkä paremminkin sanottuna, kuinka he uskaltavat uskoa ja nähdä ne. Kyllähän minäkin aina löysin, mutta en jollain tapaa osannut keskittyä niihin. On helppoa kuvailla itseään positiiviseksi ajattelijaksi, mutta kuinka moni sitten kuitenkaan pystyy turvautumaan siihen ja hädän hetkellä pitämään sitä voimavarana? Hurja kysymys, jos sen oikeasti hiffaa.
Itse asiassa jossakin vaiheessa kulkuani asioiden positiivisiin puoliin keskittyminen tuntui jopa ”hihhulielämältä”, jolta puuttuu yksinkertaisesti realismipohja.
Myöhemmin olen ymmärtänyt, ettei positiiviseksi ajattelijaksi välttämättä kukaan synny. Että lopulliset kortit jaettaisiin jo heti elämän alkumetreillä. Muun muassa ihmisten kohtaamat tapahtumat ja asiat saattavat olla ratkaisevassa asemassa siinä, millaiseksi ajattelutapa muovautuu. Eikä se sittenkään ole muuttumaton klöntti. Minä uskon, että yksi tärkeimmistä asioista, jonka voin itseni ja samalla läheisteni hyväksi elämässäni tehdä, on jatkuva positiivisen ajattelun opettelu. Koen sen miltei omaksi elämäntehtäväkseni, sillä en vielä todellakaan ole taituri. Enkä kyllä keksi tilannetta, jossa siitä ei olisi hyötyä. Ymmärrätkö, mitä tarkoitan, jos sanon sen tuntuvan elämän turvavakuutukselta?
Kaikki voivat oppia. Myös tällainen pohjimmiltaan rankka realisti.
ajatuksia · itsensä kuuntelu · oma elämä · oma hyvinvointi · Ruoka · syvällistä

Ehdoton suhtautuminen.

Kyllä sen niinkin voi tulkita. Oikeastaan tarkoitan ihan sitä juuri. 
Että kaikkein merkittävin elämänlaatuani kohentava tekijä on ollut ehdottomuudesta kieltäytyminen elämän jokaisella osa-alueella.
Voin elää arjen herkuitta. Samoin kuin välttää lihansyöntiä. Olen käyttämättä makeutusaineisia höpöjä enkä liiemmin kulauttele alkoholillisia drinksuja. Mutta ainoa, josta ehdoitta kieltäydyn, on täysin ehdoton suhtautuminen mihinkään. Minulle itselleni se on selkeää eikä se vaivaa päätäni. Että ei, en ole absolutisti, vaan käytän alkoholia silloin, kun sopivaksi näen eli näin omin sanoin harvahkosti. Ehdoitta kieltäytyminen ehdottomasta suhtautumisesta tarkoittaa myös sitä, että ei, en ole lakto-ovo-pesco-vegetaristi, vaikka en muistakaan, koska viimeksi liha on kuulunut osaksi päivittäistä ruokavaliotani. Lihapullan söin viikonloppuna. Cocis Zeroa join juuri äsken. Ne ovat minulle ihan okei -asioita.
Mutta minä ymmärrän heitä, joiden on hankala ymmärtää. Olen nimittäin itsekin sortunut ei-edes-niin-hirveän-kauan-aikaa-sitten ajattelemaan ainoastaan helppoja ajatuksia, näkemään maailman mahdottoman musta-valkoisena. Silloin mietin, että voin olla joko laiha tai lihava, hirveän onnellinen tai kamalan surullinen, täydellinen tai täysi toope. Se kaikki mustan ja valkoisen välissä on joko näkymätöntä tai turhaa. Meneekö maailma tosiaan niin?
Jokainen elää omalla tavallaan. Voi olla, että jossakin on henkilö, jolle ehdottomuus sopii älyttömän hyvin. Että hän ei pistä itseään kärsimään ehdottomuuden edessä tai että hän saa paljon hyvää itsestään irti ehdottomuuden avulla. Omalla tutkimusmatkallani itseeni olen kuitenkin todennut, että minulle on hyväksi kiertää sellainen käyttäytymis- ja ajattelumalli kaukaa. Ankaran omistautuvalle ihmiselle ei sovi joustamattomuus. Ei, vaikka ehkä haluaisikin. Olla esimerkiksi vegaani.
Kun tietää oman linjansa ja uskaltaa pitää sen, on helpompaa olla kamppailematta itsensä kanssa ja pettymättä omaan toimintaansa.