Puhutko sä samaa kieltä? Siis ymmärrätkö sä samoja sanoja? Samalla tavoin? Sen verran kaino olo minut valtaa niin usein, etten kysymyksiä ole koskaan tohtinut esittää muualla kuin hiljaisesti mielessäni. Vaikka kummankin äidinkieli olisi suomi, toisinaan on himputin hankalaa saada kiinni toisen puhumasta kielestä. Monesti olen jopa pikkuruisessa paniikissa varmistellut itseltäni, että tarkoitanhan varmuudella sanoillani samaa kuin toinen. Sillä lähivuosina olen hoksannut sen, ettei tuttavuutta enempää kannata edes koettaa, jos sanat eivät millään tavoin soinnu toisen kanssa yhteen. Ai luovuttamista sellainen? Ei kai. Paremminkin yhteisen kielen puuttumisesta johtuvien väärinkäsitysten ennaltaestämistä.

Jospa vain mä jännittäessäni mongerran? Niinpä. Luulen, että olen useammankin kerran ollut täysin identtisellä aallonpituudella kuin toinen, ihan sillä täysin samalla ja yhdellä ainoalla jopa, mutta kieli vain on takellellut taitavasti. On haasteellista saada osoitettua pelkällä nyökkäyksellä hei kyllä mun hupaisalla on sama merkitys kuin sun hupaisalla. Tai mun oikeesti-huudahduksella on yhtä yllättyneen innostunut sisältö kuin sunkin omalla. Vaikka yhteinen kieli toisen kanssa ei takkuaisi lainkaan, suusta löytyvä kieli voi tahmaisuudellaan aiheuttaa epäilyksiä puolin jos toisinkin.

Ehkä juuri toisinaan tahmaisen kieleni vuoksi olen varmistunut eräästä asiasta: vaivattomin tapa tehdä kaveruuden kipinä on nauraminen. Raikkaampaa tuulahdusta elämässä ei ole kuin ensimmäistä kertaa yhdessä nauruun purskahtaminen ennestään hiukan tuntemattomamman ihmisen kanssa. Sellaisessa tilanteessa molemmat jakavat sekuntien aikana itsestään toiselle kai juuri sitä, mitä yhteisellä kielelläkin tavoitellaan; sillä hetkellä molemmat esittelevät omia merkityssisältöjään. Nauru on vain tulos ajatusten yhteneväisyydestä. Ei kai kovinkaan kumma juttu, että nauramisen sanotaan yhdistävän ihmisiä.

Mä taisin jutella mun ystävälle jotakin sentapaista, että on uskomattoman ihanaa nauraa yhdessä, mutta ei ystävyys kuitenkaan velvoita aina nauramista – me puhutaan joka tapauksessa samaa kieltä.

Toisen nauruun purskahtamisen vastaanottaminen ja siihen reagoiminen mukaan lähtemällä on tarkemmin ajateltuna aika vahvakin osoitus – joko yhteisestä kielestä tai halusta löytää yhteinen kieli. Se, että ottaa vastaan toisen pyrskähdyksen silloinkin, jos huumorintaju ei täysin kohtaa, kertoo paljon ihmisen ajatuksista toista kohtaan. Kyse ei tarvitse olla syvällisen ystävyyden alusta, vaan ihan vain kelpokaveruudesta, johon joissakin tilanteissa saattaa olla sekoittunut kohteliaisuuttakin. Tällaisiin ajatuksiin olen luultavimmin päätynyt sellaisten ihmisten kautta, jotka toistuvasti jättävät roikkumaan toisen naurunpyrskähdykset. Toisin sanoen tekevät päätöksen olla kiinnittämättä niihin mitään huomiota. Olen itse kokenut sellaisen aina selkeän torjuvana elkeenä ja nykyisin ajattelen yrittäväni löytää sellaisten ihmisen kanssa ainoastaan asioiden selvittämiseen tarvittavat pakolliset sanat.

Tänäpäivänä tykkään todella paljon nauraa. Ja osaankin, vaikka taito oli niin monta vuotta kadoksissa lähes täysin. Naurukaveritkin ovat elämän piristys, mutta parasta nauraminen on siltikin yhdessä ystävien kanssa. Ystävyys on nauramisenkin kannalta arvokasta; ystävyys kestää sen, ettei aina naurata ja toisaalta ystävyydessä kyllä tunnetaan se, mille tavallisesti yhdessä naurettaisiin.