ajatuksia · ihmissuhteet · oma elämä · pienet hetket

Nytkö se jättää sen.

Nytkö se jättää sen.

Hän nökötti pyörällisessä tuolissaan alamäen edessä. Ja hän taas, toinen heistä, otti jalat alleen, käveli nyppylän päältä. Tämä toinen heistä käänsi selkänsä hänelle, jolla oli vaikeus edessä – ei ylitettävänä, mutta alas rullattavana. Yksin jätti nököttämään hänet, eikä sanoja vaihdettu lainkaan. Ilmeetöntä kuin arkipäivä oli eroaminen. Nytkö se jättää sen kun noin pois viereltä karkaa, mä en kuitenkaan voinut olla ajattelematta.

Kun kerran pois lähtee, tuskin takaisin palaa, samalla tapaa ainakaan kuin silloin ennenvanhaa, mä olen syystä tai toisesta tottunut omassa elämässäni ajattelemaan. Ajatuksesta johtuen mä olen kai herkkä lähdöille – myös väliaikaisille ja hetkellisille. Harvempi mun elämästä lähtenyt on täysimääräisesti palannut. Toiset jaksavat uskoa paluuseen, mä uskon ennemmin metsänhenkiin ja menninkäisiin.

Hän, tämä toinen heistä, oli alaskulussaan puolimatkassa. Hän taas pyörällisessä tuolissaan yhä edelleen tyynenä mäennyppylän päällä ei edes odottavinaan. Kun tämä toinen heistä heitti itsensä ympäri puolivälissä alastuloa, alkoi ulkopuolisellekin valjeta kyseessä olevan yhteispeli. No ei se sitä jättänyt, mä heti osin ihmeissänikin totesin, vain hetkellisesti käänsi selkänsä ja otti etäisyyttä turvatakseen toiselle reitin. Oli hetken erossa ja palasi, ehkä metsänhenkiäkin on oikeasti olemassa, itselleni lisäsin.

blogi108

Hän ja tämä toinen. Olin jo reitilläni kilometrien päässä heistä, mutta ajatuksissani siltikin yhä katselemassa just siinä vieressä. Elämä oli niin kaunista siinä hetkessä. Ääneen mä olisin todennut, että tippuu tätä hikeä lenkillä, mutta ihan aitoa kyyneltä se poskia pitkin ripsi.

ajatuksia · ihmissuhteet · onnellisuus · pienet hetket · ystävät

Missään muualla en mieluummin.

Missään muualla en mieluummin
kuin kanssasi kuluvassa.

Käpertynyt olo.
Lämmin, kotoisa kolo
seurasi.

Puuttuu ainoastaan
ilta myöhään kestävä minuutti.
Ikuisuuteen riittävä viinilasi.

Niitä hetkiä sattuu elämään. Kun oikeanlaisia ihmisiä sattuu omaan elämään. Niitä sellaisia vahvoja hetkiä kokiessani aina toivoisin pystyväni kertomaan ääneen sen. Että missään muualla en mieluummin tällä hetkellä olisi. Tosin toivon myös, että ääneen sanomatta jättämisestä huolimatta tunteen on voinut tulkita katseestani, olemuksestani, mistä vain muusta.

blogi100.jpg

Kai elämän osatarkoitus on sellaisten hetkien kokeminen. Sillä se kertonee elämän ihmispiirin koostuvan oikeanlaisesta lämmöstä.

Ehkä vielä joku tuleva hetki. Keskeytän lauseen ja kerron. Kului hetki sitten kahvipöydässä, naurunpyrskähdyksessä tai hiljaisessa leffateatterissa.

Siihen asti mä tyydyn myhäilemään. 

ajatuksia · muistoja · oma elämä · pienet hetket

Pari lippua matkan varrelta.

Mä hei alan kerätä kokemuksia. Idea kuulostaa edelleen minusta mainiolta. Itse asiassa jopa ihmettelen, miten ihmeessä olen kolmosluokkalaisena moisia päättänyt – siis niin nuorella päällä niin viisaita. Sillä mitä muuta ihminen pystyy lopun elämäänsä kantamaan mukanaan kuin kokemuksia; vaikka talo palaisia, omaisuus anastettaisiin tai hetken KonMari -päähänpisto iskisi, kokemuksia ei voi vain siivota elämästä tai antaa ulosottoon.

Ja kun katselen tuolloin kolmosluokkalaisena perustamani lippulaatikon sisältöä, veikkaan, ettei tarkoitus silloinkaan – kuten ei tänäpäivänäkään – ollut kovin kummallisten kokemusten kerääminen. Lippulaatikko, joita tosin nykyään on jo pian kolme, sisältää pääsylippuja Antti Tuiskun konsertteihin ja eri paikkakuntien huvipuistoihin, mutta myös mainoksen keskustan torista ja Raxin kuitin. Oikeastaan muistan, että alkuaikoina klemmarilla siistissä pinkassa olivat myös kaikki kirjastonkirjojen päivämääräkuitit – kokemus kai jokainen kirjakin.

blogi26.jpgPari lippua Mallorcalta.

Lippulaatikot ovat kulkeneet mukanani, vaikka muuttojen myötä muu vanha tavara on karissut matkasta vähitellen. Kaikki koettu on tietysti kulkenut asunnosta toiseen, mutta niiden löytäminen pään paljoudesta on lippujen avulla huomattavasti helpompaa; ajan myötä kokemukset muuttuvat yhä enemmän vain muistojen kaltaisiksi häilyväisiksi, jotka ilman ulkopuolista mieleen muistutusta haalenevat lähes tunnistamattomiksi. Kuten ne päivämääräkuittini.

On jollain tapaa lähes unenomaista pidellä kädessä seitsemän vuoden takaista leffalippua, jonka minulle on ostanut silloin täysin tuntematon henkilö, tismalleen se sama henkilö, jota ilman en tänään osaisi kuvitellakaan elämää. Silloin en osannut kuvitellakaan tulevaa. Nykyisin tuntematon on lähinnä hän, jolle leffalippu ostettiin. Vanhoja lippuja kädessä pidellessäni elämän hienoutta ei tarvitse etsiä; se lepää kämmenelläni. Ei ole tarvetta kyseenalaistaa sitä, onko elämä loppujen lopuksi esimerkiksi viimeisen kymmenen vuoden aikana johdattanut yhtään mihinkään, sillä todiste on se samainen kämmenellä.

blogi25

11.3.2010 klo 17.15 olimme Santun kanssa ensimmäisillä treffeillä Tennispalatsissa. Vajaata vuotta aiemmin 17.6.2009 klo 14.30 tapasin ensimmäistä kertaa kunnolla yhden parhaimmista ystävistäni, Tennispalatsissa tietenkin. Jos emme silloin olisi menneet tuijottelemaan Zac Efronia valkokankaalta, en välttämättä olisi koskaan tutustunut toiseen yhäkin elämääni tiukasti kuuluvaan ystävään. En ole aiemmin osannut ajatella, kuinka merkittäviä, jopa käänteentekeviä, nuo vuodet loppujen lopuksi olivat; leffaliput vaikuttavat elämääni edelleen valtavasti, ihmissuhteiden muodossa tosin.

ajatuksia · elämänasenne · ihmissuhteet · pienet hetket · ystävät

Sama kieli, jota me puhutaan.

Puhutko sä samaa kieltä? Siis ymmärrätkö sä samoja sanoja? Samalla tavoin? Sen verran kaino olo minut valtaa niin usein, etten kysymyksiä ole koskaan tohtinut esittää muualla kuin hiljaisesti mielessäni. Vaikka kummankin äidinkieli olisi suomi, toisinaan on himputin hankalaa saada kiinni toisen puhumasta kielestä. Monesti olen jopa pikkuruisessa paniikissa varmistellut itseltäni, että tarkoitanhan varmuudella sanoillani samaa kuin toinen. Sillä lähivuosina olen hoksannut sen, ettei tuttavuutta enempää kannata edes koettaa, jos sanat eivät millään tavoin soinnu toisen kanssa yhteen. Ai luovuttamista sellainen? Ei kai. Paremminkin yhteisen kielen puuttumisesta johtuvien väärinkäsitysten ennaltaestämistä.

Jospa vain mä jännittäessäni mongerran? Niinpä. Luulen, että olen useammankin kerran ollut täysin identtisellä aallonpituudella kuin toinen, ihan sillä täysin samalla ja yhdellä ainoalla jopa, mutta kieli vain on takellellut taitavasti. On haasteellista saada osoitettua pelkällä nyökkäyksellä hei kyllä mun hupaisalla on sama merkitys kuin sun hupaisalla. Tai mun oikeesti-huudahduksella on yhtä yllättyneen innostunut sisältö kuin sunkin omalla. Vaikka yhteinen kieli toisen kanssa ei takkuaisi lainkaan, suusta löytyvä kieli voi tahmaisuudellaan aiheuttaa epäilyksiä puolin jos toisinkin.

Ehkä juuri toisinaan tahmaisen kieleni vuoksi olen varmistunut eräästä asiasta: vaivattomin tapa tehdä kaveruuden kipinä on nauraminen. Raikkaampaa tuulahdusta elämässä ei ole kuin ensimmäistä kertaa yhdessä nauruun purskahtaminen ennestään hiukan tuntemattomamman ihmisen kanssa. Sellaisessa tilanteessa molemmat jakavat sekuntien aikana itsestään toiselle kai juuri sitä, mitä yhteisellä kielelläkin tavoitellaan; sillä hetkellä molemmat esittelevät omia merkityssisältöjään. Nauru on vain tulos ajatusten yhteneväisyydestä. Ei kai kovinkaan kumma juttu, että nauramisen sanotaan yhdistävän ihmisiä.

blogi24Mä taisin jutella mun ystävälle jotakin sentapaista, että on uskomattoman ihanaa nauraa yhdessä, mutta ei ystävyys kuitenkaan velvoita aina nauramista – me puhutaan joka tapauksessa samaa kieltä.

Toisen nauruun purskahtamisen vastaanottaminen ja siihen reagoiminen mukaan lähtemällä on tarkemmin ajateltuna aika vahvakin osoitus – joko yhteisestä kielestä tai halusta löytää yhteinen kieli. Se, että ottaa vastaan toisen pyrskähdyksen silloinkin, jos huumorintaju ei täysin kohtaa, kertoo paljon ihmisen ajatuksista toista kohtaan. Kyse ei tarvitse olla syvällisen ystävyyden alusta, vaan ihan vain kelpokaveruudesta, johon joissakin tilanteissa saattaa olla sekoittunut kohteliaisuuttakin. Tällaisiin ajatuksiin olen luultavimmin päätynyt sellaisten ihmisten kautta, jotka toistuvasti jättävät roikkumaan toisen naurunpyrskähdykset. Toisin sanoen tekevät päätöksen olla kiinnittämättä niihin mitään huomiota. Olen itse kokenut sellaisen aina selkeän torjuvana elkeenä ja nykyisin ajattelen yrittäväni löytää sellaisten ihmisen kanssa ainoastaan asioiden selvittämiseen tarvittavat pakolliset sanat.

Tänäpäivänä tykkään todella paljon nauraa. Ja osaankin, vaikka taito oli niin monta vuotta kadoksissa lähes täysin. Naurukaveritkin ovat elämän piristys, mutta parasta nauraminen on siltikin yhdessä ystävien kanssa. Ystävyys on nauramisenkin kannalta arvokasta; ystävyys kestää sen, ettei aina naurata ja toisaalta ystävyydessä kyllä tunnetaan se, mille tavallisesti yhdessä naurettaisiin.

ajatuksia · onnellisuus · pienet hetket · syvällistä

Mitä mahtuu katkoviivojen väliin.

Isi piirsi aarrekartan. Rypisti sen ruttuun. Avasi sitten vanhuudesta ryppyisen kartan nähtäväksi. Harvoin kartta kertoi suoraa tietä määränpäähän, aarrehan paikassaan aina odotti. Katkoviivojen väliin mahtuu paljon, minulle on saatettu muistuttaa. Piti pohtia piilotettuja vihjeitä, luottaa omaan aavistukseen, kokeilla eri reittejä. Kartta opetti löytämään paljon muutakin kuin vain aarteen oman paikan.

Sellaisena minä ainakin aarrekarttaleikit muistan; mahanpohjaa kutkuttavina seikkailuina, joissa jännittävintä aarteen sijaan oli kirjoittamattomien merkitysten löytäminen. Ehkä jo silloin opin ajatuksen piilomerkityksistä, siis siitä, ettei katkoviiva ole vain pätkitty viiva, vaan paljon enemmän kaikine väleineen. Vaikka näin aikuisena kukaan ei piirtele minulle enää karttoja, samankaltainen ajatusmaailma on yhä tallella mielessäni enkä koe lainkaan haastavaksi nähdä elämääni isona aarrekarttana.

Elämä on kuin aarrekartta. Ai, kuinka? Hei kumpikin sisältää hurjan määrän piilomerkityksiä. Lisäksi kiehtovinta kummassakin on juuri piilomerkitysten löytäminen eli kaikki se, joka jää sanojen ulkopuolelle. Sitä voi piirtää kaikenlaista, kirjoittaa ihan kaikenmoista, puhuakin ihan mitä vain, mutta siltikin kaikkien niiden ulkopuolelle jää hurjasti informaatiota. Ehkä sellaistakin, joka on todella tarkoitettu löydettäväksi, vaikkakaan ei välttämättä määränpääksi.

blogi2Puiden takaa saattaa pilkistää.

En epäile hetkeäkään, etteikö yksi puolen sekunnin katse voisi kertoa enemmän kuin tuhat sanaa ja etteikö tuo katse voisi kertoa merkitykseltään jotakin sellaista, mihin sanat eivät koskaan tulisi riittämään. Sen vuoksi on iso sääli, etteivät kaikki huomaa viivojen väliin jääviä alueita. Ne kun saattavat sisältää suhteellisen tuhdilla tavalla tärkeitä merkityssisältöjä tai ainakin sellaisia merkityksiä, joilla on paljonkin tekemistä elämän rikastumisen kanssa.

Kuten pienenä aarrekarttaleikeissäkin saattoi käydä, piilotetun vihjeen tulkinta ei aina johda aarteen luo; piilomerkitys voi olla moniselitteinen tai sillä voi olla yksi mahdollinen merkitys, jota on hankalampi käsittää.  En kuitenkaan usko, että piilomerkitysten itseisarvo on oikeimman tulkinnan hoksaaminen, vaan ennemminkin itselle sopivimpien tulkintojen löytäminen. Minun mielestäni yksityiskohdiltaan rikas elämä syntyy juuri uskalluksesta tehdä vähemmän vakavia, itselle sopivia tulkintoja joista nauttia. En todellakaan ole aina varma, tarkoittaako määrätty pään nyökäytys tai tietty äänen intonaatio luulemaani, mutta on siltikin kiva ajatella niiden kenties tarkoittavan esimerkiksi oman kokemuksen esiintuomista tai ymmärryksen jakamista.

Eikä elämän aarrekartta rajoitu vain ihmisiin ja olemuksiin, vaan aivan kaikkeen ympäröivään.

ajatuksia · lifestyle · oma elämä · pienet hetket

Tarina tapaamisesta Päivin kanssa.

Nämä ovat näitä tarinoita elämästä. Sellaisia, jotka kumoavat kaikenlaista, kuten jo ajateltuja ajatuksia. Perjantaina sattui yllättävä vajaan muutaman tunnin kestänyt tarina, jollaisia oikeasti toivoisin tapahtuvan useammin. Näin sunnuntaina ajateltuna ainakin.

Helsinkiin suuntaava juna jäi Tikkurilaan. En tiedä, olisiko se kuinka nopeasti päässyt jatkamaan matkaa. Kuulutukset kuitenkin antoivat ymmärtää, että Tiksin busseihin hyppääminen olisi kannattavaa. Siinä satuin sitten pyörittelemään päätäni ja katseeni osui samassa junavaunussa – ei kuitenkaan aivan vastapäisessä penkissä – istuvan naisen silmiin. Lähetääks yhessä suunnistaa bussii, hän heitti just minulle. Toivon, ettei häkellykseni näkynyt hirvittävän selkeästi.

Bussissa sitten körötellessämme ja selvittyämme tiedosta, että matka ottaakin vartin sijaan tunteroisen, huomasin jo kertovani hänelle siitä, kuinka laitoin itsekin merkille täysikuun kauneuden ja siitä, millaista on olla perheen nuorimmainen. Hän kertoi minulle Minna Parikan kengistä ja omasta tyttärestään.

Siinä ylitettiin Vantaan rajojen lisäksi kaikenlaiset ikärajat ja aikarajat. Ei haitannut useampien vuosien kuilu välissämme, eikä lainkaan vasta vartin tunteminen. Rautatientorille saapuessamme olisin voinut jatkaa vielä kahvikupposen äärelle turinoimaan. Voi Päivi, että oli kivaa! Vai kuka olitkaan. Nimet kun vaihdettiin jo siinä häkellysvaiheeni aikana.

blogi702

Hei Päivi meidän bussireissua yhä mietiskellen.

Mutta tämä se todisti, että kyllä ihminen voi vain vaikka hetkeksi kävellä toisen elämään. Täyttää sitä bussimatkan verran ja poistua sitten sulavasti. Itse asiassa jäi ihan kutkuttava olo tapahtuneesta. Ihan jokainen ihminen varmasti kaipaisi tällaisia pieniä pätkätarinoita omaan elämään.

Ja jos joku päivä satun vielä jämsäläisen Päivin – vai olikohan se juvankoskelainen Riitta tai joku muu – tapaamaan, aivan varmasti jatkamme huulen heittoa mahtavasta tuuristamme.

ajatuksia · oma elämä · pienet hetket

Onni on olla tänään Elina.

Elina.

Äiti kertoi, että Elina tuli Akselista ja Elinasta. Joskus pienenä tyttönä tuttu täti saattoi vitsailla, että missäs Akseli viipyy. No, onhan mulla nykyään oma Akseli, eriniminen vain. Nuorempana välillä haikailin Elinan sijaan jotakin hivenen erikoisempaa. Erityisen paljon pidin jostakin syystä Adelinasta. Ehkä koska sen alku oli harvinaisempi, mutta loppu kuitenkin Elinasta tuttu. Mutta sitten yksi päivä, kun mulle sanottiin Elina on kaunis nimi, aloin pitämään siitä ihan todella. Niin paljon, että olin ylpeä, että äiti oli valinnut mulle juuri sellaisen nimen.

Elinaan liittyy paljon kaikenlaisia muistoja. Kerran hiihtoloman etelänmatkalla tutustuin uima-altaassa puhallettavien ilmapatjojen keskellä ruotsalaiseen Elinaan. Tai siis Eliiinaan. Mä en muista siitä oikeastaan muuta kuin että hoettiin vuorotellen toisillemme yks, kaks, kolme, neljä ja sitä rataa – minä suomeksi, Eliiina ruotsiksi. Lukion ensimmäisenä päivänä Elina aiheutti myös hivenen hämmennystä. Tai oikeastaan Elina yhdistettynä sukunimeeni. Mun takana luokassa istui nimittäin täyskaimani; nimenhuudossa meitä vastasikin kaksi. Sittemmin opin, että minä tulin listoissa aina ensiksi ja sitten vasta täyskaimani. Tiedän täyskaimani edelleen ja tahtoisinkin tosi kovasti tietää, miten hänellä tänäpäivänä menee. Tiedäthän, istua alas ja kysyä mites meillä Elinoilla. En ole vain tohtinut laittaa viestiä. Mun mielestä täyskaimoilla on pakko olla joku syvempi yhteys.

Elinat on usein Elluja. On tosi hassua, että osaan mainita vain muutaman ihmisen, jotka ovat omatoimisesti alkaneet kutsua mua Elluksi. Hihityttää se aina. Koska varsinaista lempinimeä Ellusta ei koskaan ole tullut mulle. Ihan lähimmilleni olen pääasiassa Elina. Lisäksi osaan nimetä yhden henkilön, joka tapasi kutsua mua aina Lelluksi. Sekin hihityttää. Koska kukaan muu ei ole siten koskaan tehnyt. Eniten Elinan jälkeen mun identiteetti on kyllä Eltsu. Joskus joku käyttää sitä. Mun mielestä se on vähän hellittelynimi. Itse itselleni mä taidan nykyisin olla kyllä Rinkeli.

blogi700

Vuosien varrella mä olen miettinyt hurjasti, millainen juuri tämä Elina on. Mä luulen, ettei Elinoita voi meinaa laittaa mihinkään muottiin. Tai en mä tiedä. Ehkä joku toinen Elina todella on hyvin samanlainen kuin itse olen? Pienenä kun piti keksiä etunimen ensimmäisellä kirjaimella alkava adjektiivi, valitsin aika usein erikoinen. Nyt aikuisena mä mietin, että taitaa mussa olla vähän jotain erikoista. Mikä on ihan kiva. Äiti sanoi aina, että olen erityinen, mutta en koskaan jotenkin ottanut sitä omakseni. Sanoin vain, että äiti, mä olen sun lapsi, tietysti sanot noin. Nyt jos olisi valittava jokin adjektiivi, mun ei tarvitsisi miettiä kauaakaan: Elina-Elävä. Hitto, että mä olenkin ylpeä pystyessäni sanomaan niin.

Mun mielestä Elina on aina ollut sellainen oranssin punainen. Ei se todellakaan ole mun lempiväri tai mitään sellaista. Musta on vain aina tuntunut Elinan olevan sen värinen. Mä tykkään kovasti Elinan kirjoitusasusta. Elina on myös helppo nimmarissa, kun se kulkee sukkelasti ilman kynän irroittamista paperista (yleensä en heitä iin pistettä).

Tosi kiva, että juuri Elina on mun nimi. Tänään on nimittäin Elinan päivä.