Kategoria: carpe diem

ajatuksia · carpe diem · elämänasenne · lifestyle · oma elämä · onnellisuus · pienet hetket · syvällistä

En halua, että on varaa.

ElinaKommentoi

Olen tyytyväinen, että olen tässä.

Siihen mun ei itse asiassa tarvitse edes tällä hetkellä pyrkiä, kun tuleepa itsestään. Tyytyväisyys tässä näin peiton alla. Villaviltti yllä lämmittää vähintään yhtä paljon kuin villakoira kyljessä eli juuri sen verran, että vilunväristykset ovat enää yksittäisiä hytistyksiä. Hämärä huone, pimenevä ilta, hitusen viluisa olo ja kädessä höyryävä. Mä en osaa kuvitella, että kukaan haluaisi olla missään muualla kuin täkin alla tunnustelemassa alkutalven purevuutta. Ainakin mä vastaisin, että mulla ei just nyt ole kiire yhtään mihinkään; mun on niin hyvä olla tässä hetkessä.

Sopivassa kainalossa tuntuu varmasti samaiselta.

Elämässä menee kai aika hyvin, jos osaa suhtautua mahdollisimman moneen hetkeen samalla tavoin; ottaa astetta hellemmin vastaan ja keskittyä siihen kuin katoavaiseen. Viltin allakin mä olisin tietysti voinut jankata itselleni tekemättömistä askareista ja stressitason huipuista, mutta sen sijaan päätin hellittää hellemmällä otteella. Tyytyväisenä. Mielekkyyden kokoon kaapiminen ei vaadi juurikaan suuria hetkeltä: työkoppi, luentosali, lähikuppila, ysikassan semipätkä jono. Onnistunee. Mä näen ennemminkin kaapimisen ajatusten oikein päin asetteluna – tai kuinka päin ikinä haluaakaan.  Kuitenkin siten päin, että asennoituminen hetkiin on seuraavanlainen: mä osaan tehdä monesta itselleni mielekkään.

mde

Sillä jos mieluummin olisi muualla kuin nimenomaisessa hetkessä, taitaa hetki olla aikamoista tuhlausta. Ja mä en halua, että mulla on koskaan sellaiseen varaa.

carpe diem · elämänasenne · itsetutkiskelu · oma elämä · syvällistä · tulevaisuus

Johdattaako elämä mihinkään?

ElinaKommentoi
”Keho oli yksi heiveröinen etukumara. Elämän väsyttämä, luulisin, sillä siinä ei päällisin puolin näkynyt epäreilun kohtaamisesta merkkejä. Niin heikkoa askellus kuitenkin oli, että oma ohi juoksemiseni miltei hävetti. Tuntui, että oikein olisi ollut omien voimien jakaminen, tueksi alkaminen. Niin olisin kai tehnytkin, jos en olisi aistinut itsepäistä sitkeyttä, joka sillä hetkellä oli merkki ainoastaan vanhanajan omanarvontunteesta. Kaksi isoa koiraa kuljettivat lempeästi eteenpäin enkä voinut olla miettimättä, koska roolit olivat heittäneet kuperkeikkaa. Symbioosi koirien ja etukumaran välillä oli koskettava. Niiden varovaisuuten jo aikapäiviä sitten tottuneesta askelluksesta pystyi lukemaan viestin: meidän juoksut on tältä elämältä juostu, mutta mennään ilman muuta silti rauhakseen eteenpäin.”
Loppulenkin mietin, millaiset vanhan miehen askeleet olivat aikanaan olleet. Reippaat? Päättäväiset? Keveähköt toivottavasti? Ajoittain siltikin raskaat? Eniten toivoin, että askeleita oli joka tapauksessa ollut riittävästi. Että elämä oli johdattanut ja johtanut monenlaisiin paikkoihin, joita oli elähdyttävää muistella jalkojen liikkeen hidastuessa. 
Lenkin jälkeinen oma kupla.
Kaikki se sai monien suorastaan tulvivien ajatusten ohella pohtimaan oman elämäni kulkua. Ehdin esittää ennen kotiovea itselleni lukuisia kysymyksiä. Kuinka itsenäisesti elämän tulee antaa kulkea? Kuinka paljon siihen tulee päätöksillä puuttua? Mitä on tasapaino niiden välillä? Kuinka uskaltaa antaa elämän johdattaa? Miksi intuitio pääasiassa pelottaa? Senkö vuoksi, että varteenotettava vaihtoehto on luottaa siihen? Milloin tyytymättömyys on riittävän hallitsevaa? Onko pienikin peruste muutokselle? Voiko odottamalla saavuttaa jotakin tai mitään? Voiko tarkoitetun luottaa tapahtuvan? Onko tarkoitettua edes olemassa? 
Yhteenkään en osannut – halunnutkaan – antaa suoraa vastausta, mutta siltikin jo kysymysten asettaminen helpotti painetta päässä. Edelleen kuitenkin itkettää. Syyttä. 
ajatuksia · carpe diem · oma elämä · oma hyvinvointi · syvällistä

Ylikunnossa.

Elina4 kommenttia
Myönnän, että olen huomannut merkkejä jo hyvän aikaa. Kai minä olen kuitenkin pohjimmiltani sellainen olento, että haluaisin välillä vain skipata moiset tuntemukset. Ihan hullua. Tiedätkö, hetkittäin jopa tyrehdyttää tajunnasta. Sillä totta puhuen minä hieman pelkään olla sellaisessa tilassa.
Ylikunnossa nimittäin.
On ehkä hankala käsittää, kuinka voin olla ylikunnossa. Olenhan noussut kuluneella viikolla ihan jokainen aamu reilusti ennen viittä ja viettänyt suurimman osan päivien tunneista (enemmän kuin hitusen inhojen) suolien keskellä. Enkä ole työpäivien päätteeksi edes muistanut, montako mollaa makkaramassaa sitä tuli oikeastaan ruiskutetuksi. Niin hirveän vikkelästi nakit ovat vilisseet silmissäni. Tosin olen kyllä karaistunut vähintäänkin kahdenkymmenen ikävuoden edestä yhdessä viikossa ja hiffannut, kuinka ronskissa organisaatiokulttuurissa kannattaa esiintyä. Jokaisen päivän olen kruunannut nelituntisella pikapänttäystuokiolla. Itse asiassa olen ehtinyt ajattelemaan ainoastaan tuotekustannuslaskentaa ja taseiden täsmäämistä, sillä vapaa-aikaa en ole kaiveluista huolimatta löytänyt. 
Niin. Kaikesta hiukan ikävämmästä huolimatta koen koko elämäni olevan aivan ylikunnossa.
Elämäni tuntuu nimittäin ihan hirveän pehmoiselta, kun hiplaan sitä. Se maistuu äärettömän makealta, kun lipaisen varovasti. Se tuoksuu huumaavalta, kun nuuskuttelen. Ja oikeastaan se näyttääkin aika herkulliselta, omaan makuuni sopivalta. 
Yksinkertaisesti elämäni on tosi hyvässä kunnossa – jopa ylikunnossa.
Olen onnistunut ratkomaan sen salaisuuden löytämällä tasapainon oman elämäni (myös oman itseni) rakentamisen ja jatkuvan tavoittelun välillä. Kokonaisena sitä tuntee olevansa täysin ylikunnossa. Jopa niin pahasti, että se miltei pelottaa. Vaikka tosiasiassahan sellaisen kuuluisi olla kai aika normitila. Että kokonaisuuden tunne luo vasta pohjan kaikelle sille hyvälle, jota elämässä voi saada.
Enpä tiedä. Kuinka paljon parempaan kuntoon sitä voi elämä enää päästä?   
ajatuksia · carpe diem · itsetutkiskelu · oma elämä

Edetään.

ElinaKommentoi
Elämä on tässä ja nyt.
Carpe diem on jo miltei liian suosittu lausahdus sisustustavaroissa: maalattuna valkoisissa puulaatikoissa ja liimattuina tarroina peileissä. Voi olla, että ihan syystäkin. Moni kun tuntuu pitävän sitä jos ei ainoana, niin ainakin erityisen oikeana tapana elää. Ei kai elämä silloin ole varsinaisesti pysähtynyt, vaikka sitä onkin tarrautunut nykyhetkeen tiukasti kaksin käsin: meneillään oleva hetkikin voi olla kuitenkin dynaaminen ja avoimuus elämälle vain lisää sitä. Ihminen, jonka tapa toteuttaa elämää on kaikella tapaa tässä ja nyt, ei välttämättä ole koskaan edes ajatellut tarkemmin kronologisuutta, etenemistä alusta päätepisteeseen. Elämä kyllä koostuu matkan varrelle sijoittuvista pisteistä, niistä hetkistä, mutta merkityksellistä on ainoastaan sisältö eikä niinkään paikka aikajanalla. Tavoitteellisuus rajoittuu hetkiin. Se ei suuntaudu voimakkaasti tulevaisuuteen. Pitkäjänteisyydellä tarkoitetaan silloin ehkä vähän vähemmän laajempaa katsetta. Tärkein seikka kai kuitenkin on se, että hetkessäeläjä on äärimmäisen tyytyväinen kulloiseenkin nykyhetkeen eikä erityisemmin kaipaa tietynlaista etenemisen tunnetta elämässään.  
Ja ymmärrän sen täysin, vaikka näenkin itseni ainakin osin hiukan toisenlaisena eläjänä.

Taivaan kannen maalailua(kin).
Olen aina ajatellut elämän olevan jonkinlaista etenemistä. Ei siis suinkaan raskasta ja uuvuttavaa tarpomista, vaan ennemminkin yksittäisten hetkien asettumista aikajärjestykseen omalla elämänjanalla. Siten uskon, että pisteiden sijoittuminen ei ole minulle aivan samantekevää. Kai se on ihmisille osin aivan luonnollistakin ajatella elämää kronologisena kokonaisuutena – ovathan jo haaveetkin tulevaisuudelta toivottuja näkymiä. Minulle tietyt virstanpylväät elämässä ovat aina olleet erityisen tärkeitä ja näen selkeitä tavoitteita edessäni, vaikka en niitä varsinaisesti olekaan koskaan asettanut. Tunne siitä, että etenen enkä vain polje paikallani, on jollain tapaa ollut minulle aina merkityksellistä. Muutoin saatan turhautua. En siltikään tarkoita millään tavoin kiirehtiväni hetkissä tai suorittavani elämää, vaan paremminkin tunne etenemisestä on tietoisuutta – varmuuttakin – omasta polusta: vuosien mukana tuomat uudet vivahteet tuntuvat luonnollisuuden lisäksi kutkuttavilta. En osaa mainita elämän yhtä suurta missiota tai tavoitetta, jota kohti kulkea. Päätepistettä en ole edes ajatellut! En oikeastaan koe sitä edes kovinkaan tarkoituksenmukaiseksi. Kuitenkin halu olla omassa elämässä osa suurempaa kokonaisuutta on vahvempi kuin tahto tarrautua vain yksittäisiin  – joskin nautinnollisiin – hetkiin.  
Toisaalta eiväthän nämä tavat ajatella elämää sulje toisiaan pois? Kai hybridikin on aivan yhtä mahdollinen ja ehkä jopa optimaalisin. 
carpe diem · itsensä kuuntelu · oma hyvinvointi · onnellisuus

Tyttö, joka oli aina askeleen edellä nykyhetkeä.

Elina11 kommenttia
Tyttö, joka oli aina askeleen edellä nykyhetkeä. Pyöräilemään lähtiessäni olin ajatuksissani jo takaisin kotona. Aamukahvin jälkeen jo iltapalalla. Nukkumisenkin yritin suorittaa nopeasti saadakseni pian herätä. Harpoin neljää porrasta kerralla: hapottihan se ja aika paljon jäi välistä. Kun aina on jo seuraavassa ja seuraavan jälkeen aina sitä seuraavassa, mihin silloin oikeasti keskittyy elämässä? Ei ainakaan pyörälenkin varrella kasvaviin valkovuokkoihin tai silmien kiinnipainamisesta syntyvään mielihyvään. 
Elämä tuntuu sellaisessa tilanteessa täysin samanlaiselta kuin pyhäpäivää edeltävänä päivänä kassaneidistä: kohtaat tsiljoona asiakasta kahdeksantuntisen aikana, mutta työvuoron jälkeen et muista yhtäkään tapaamaasi ihmistä. 
Kun aina kaikki meni jo.   
Niin kuin koiralla on tarve nuuskia, minun on saatava olla arjessani ripeä. Kun lähdetään, niin lähdetään. Kun siivotaan, niin kans siivotaan. Olen luonteeltani äkkipikainen, eikä se varsinaisesti helpota jokaiselle askelmalle astumisen opettelua. Se, että maltan astua jo miltei jokatoiselle, on pitkäjänteisen työn tulosta. Vähän kuin oman sisäisen kellon säätämistä ja tikityksen hidastamista. Yhä paremmin ja paremmin osaan ottaa hetken omana hetkenään ja siirtyä vasta sitten seuraavaan. Tik. Tik. Tik.
Rauhan laskeutuminen elämään ja sen tajuaminen, ettei elämistä tarvitse aina toteuttaa kiireisesti, on henkisen hyvinvoinnin lisäksi vaikuttanut minuun myös fyysisesti: kehoni toimii optimaalisemmin. Minun ei enää tarvitse jatkuvasti arvuutella viljojen, maitotuotteiden ja palkokasvien vaikutusta vatsaani – suurelta osin riittää, että huolehdin riiittävästä rauhasta arjessani. Sillä (päänsisäisestäkin) kiireestä syntyvä stressi on ollut pääsyy vatsan ongelmiin.
Rivakkaan menoon ja kiireiseen tahtiin liittyy oleellisesti myös suorittaminen. Elämää suorittaessa portaita harpotaan samaan tapaan – viittäkin askelmaa kerralla. Tehokkaasti ja nopeasti, kokemuksellisesti tuo aika on kuitenkin nollan luokkaa. Onhan se vähän itsensä huijaamista: sitä luulee näkevänsä hirmuisesti elämää ja kokevansa paljonkin, vaikka oikeasti kulkee aikalailla silmät sidottuina ja umpikuurona. 
Kai suurimpia oivalluksiani on se, ettei minun tarvitse elää nopeasti tai pitää koko aikaa kiirettä. Jos nopeasti käväisemisen sijaan menisin ja näkisin. Ehti kello ranteessa tikittää sitten kuinka monta viivan väliä vain. Edelleen suustani livahtaa välillä fraasi no jos ihan noppaa. Nykyisin sillä on kuitenkin kuin pienen sähköiskun vaikutus: herätys eli rauhoitu.
Se, etten elämässäni enää suostu kiirehtimään, ei tarkoita, ettenkö koskaan enää juoksisi hikipäissäni junaan tai mikrottaisi aamupuuroa kahdessa minuutissa. Paremminkin kiirehtimisestä luopuminen on ollut sisäisen tahdin säätämistä ja päänsisäisiä muutoksia. Ehkä myös asenteellisia juttuja. 
Hei tyttö, mikä kiire valmiissa maailmassa? Nyt osuit pappa niin oikeaan.
On tietysti siistiä toistella vanhoja totuuksia hetkessä elämisestä ja carpe diemistä, mutta kuinka moni oikeasti elää niiden mukaisesti?