Mitä enemmän mä vuosia ehdin saavuttaa, sitä selkeämmin mä ymmärrän, kuinka elämä, se oma, muodostuu jatkuvista päätöksistä. Vaikka elämä on myös sattumaa, kohtaloa, joidenkin mielestä ivaakin, iso osa siitä koostuu kuitenkin päätöksestä toiseen johtavasta ketjusta. Ivankin voi päätöksellä kääntää vähemmän ivaavaksi, toisaalta kohtalolta tuntuvaa voi vahvistaa tekemällä tukevia päätöksiä.
Mun päässäni päätökset ovat itsessään verrattain yksinkertaisia kaavaltaan: päätös johtaa tähdättyyn tulemaan aina, kun se vain on itsestäni kiinni. Päätöksessä pysyminen on siten erikoisalaani. Päätöksessä pysymistä edeltävä päätöksen tekeminen – etenkään useamman vaihtoehdon edessä – ei sen sijaan ole ollut mulle koskaan yhtä yksinkertaista, helppoakaan. Olenhan harjoitellut, mutta en vieläkään koe olevani kovinkaan vahvoilla valinnoissa.
Päätöksessä tiukasti pysymisen taito ei mun elämässäni ole ollut yksi yhteen ankaran itsekurin kanssa – ainakaan itsekuriin assosioituneen negatiivisuuden merkityksessä. Kai sen vuoksi välillä hyrisyttääkin ikävästi, kun joku tokaisee jotakin ”Elinan hitsinmoisesta itsekurista”. Silloin mä haluaisin vastata kevyisiin kauhisteluihin kertomalla kuvainnollisesti, että en mä kaatosateessa itsekurin periksiantamattomuuden vuoksi juokse, vaan ihan hyvältä tuntuvasta päätöksestä, jonka olen jo aiemmin tehnyt, ja etten toisaalta olisi saavuttanut sitä hyvää juoksukuntoa, jolle joku saattaa nostaa peukkuakin, ilman työtä ja päätöksiä. Lisätä tahtoisin vielä, että jokainen hetki se hyvä päätös ei välttämättä tunnu maailman täydellisimmältä, mutta ei siltikään tee siitä yhtään vähemmän hyvää kuin mitä päätös alkujaan oli.
Ennemminkin päätöksessä pysyminen on päättäväisyyttä viedä jo kerran käsitelty ja analysoitu asia loppuun asti. Muutoinhan ne kaikki ajatukset ja aika, jotka olen päätöksentekovaiheessa käyttänyt, olisivat olleet täyttä haaskausta. Järisyttävä itsekuri taas on mulle itselleni merkinnyt – jossakin vaiheessa elämääni ainakin – lähinnä pelkkään raakaan tahtoon liittyvää itseni kuuntelemattomuutta.
Kai kyse on kuin kauppakärryjen kuskaamisesta hyllyjen välissä. Ilman päätöksiä käsi voisi tarttua mihin vain. Ruokakauppa eli valintatalo, ei kai turhaan? Päätös maanantaista perjantaihin kasata kärryihin kehon kannalta hyviä ruoka-aineita on kuitenkin olemassa. Ja kun kerran sellaiseen päätökseen olen päätynyt, on se asia, joka ei vaadi itse päätöksenteon jälkeen enää minkäänlaisia ponnisteluja tai punnintaa.
Monesti jälkikäteen ihmisten kanssa juteltuani olen kovasti miettinyt, mistä jatkuva sortuilu lopulta kertoo, jos päätöksessä pysymisen epäonnistumista ei perustella heikolla itsekurilla. Koska sortuminen voi kohdata, vaikka hallussa olisikin näennäisesti kaikki päätöksessä pysymiseen tarvittava aina halusta voimavaroihin. Aika ajoin mä joudun itselleni tiukastikin kertaamaan, mihin omat päätökseni perustuvat. Sillä johonkin harkittuun ne hyvin monessa tapauksessa, tahtoisin jopa käyttää sanaa aina, perustuvat. Kaikenlaiset sellaiset. Sekin, että lauantaisin kerään koriin mielen kannalta välttämätöntä sapuskaa. Siten mä kai pyrin siihen, että en koskaan sortuisi suklaaseen, vaan vain pysyisin päätöksessä syödä sitä. Ehkä sortuilu päätöksien ulkopuolisiin vaihtoehtoihin on osin perustavanlaatuista perustusten puutetta. Että päätöksen tekijällä ei sitten kuitenkaan ole selkeänä mielessä, onko päätös tehty esimerkiksi oman olon vai vain kieltämisen vuoksi.
Elämä, se oma, on siitä hieno systeemi, että päätöksillä siitä muovautuu juuri omanlainen. Uniikki, jos niin tahtoo. Kun itselle on riittävän selkeästi ja yhteisymmärrykessä perustellut päätöksien pohjan, taistelultakin tuntuva ristiriitaisuus ajatuksissa vähenee huomattavasti. Hei, oman kokemukseni mukaan ainakin.
Elina Heidi Rinkeli 