itsetutkiskelu · ajatuksia · oma hyvinvointi · NLP · True Hearts

Voi mun vertikaalinen ulottuvuus.

Hän, joka tänäpäivä oppii sisäistämään jo tietämänsä: ihminen on yksi kokonaisuus. Kokonaisuus kehollisuutta ja pään sisäistä elämää, konkreettista ja niin abstraktia, että häntä itseäänkin toisinaan hämmentää. Eikä kokonaisuudella tarkoiteta vain yhtä tai toista, vaan kahden tai useamman yhteistä ynnäystä. Kokonaisuus on ryhmä asioita, joilla on jokin yhteinen tarkoituksenmukainen ominaisuus, hän sen sivistyssanakirjaa selaamalla vielä tarkastaa.

Hän, joka tänään haluaa ymmärtää olevansa itse yksi iso ominaisuus. Ei hän ole vain horisontaalinen kokonaisuus; ei vain korvasta korvaan ja kovasti päissään. Olen hirveästi myös näin, hän päästä varpaisiin viittoo. Vertikaalinen, vieläpä molempiin suuntiin. Kehosta mieleen myös, ei aina alas vain. Kokonaisuuden keskipiste kai pään sijaan näillä main, hän vatsaansa osoittaa.

Niin hän, joka tätä tänään miettii. Voitko kuvitella, kuinka häntä niin tämä kauhistuttaa: ajatteli hän joskus elävänsä vain päänsä kanssa, mutta samalla kuitenkin ihmetteli lukkojen täyteisiä ajatuksiansa. Sillä niin vaivattomasti ne horisontaalisesti korvien välissä kulkivat, ettei vika vaakatasosta löytynyt.

Rakas vertikaalinen ulottuvuuteni, suothan anteeksi unohdukseni. Samassa kokonaisuudessahan tässä ollaan.

blogi129

Tällä koulutuskerralla mun NLP-taipaleellani True Heartsin NLP Practitioner -koulutuksessa mä palasin itselleni siihen kaikkein perimmäiseen, mielen ja kehon yhteyteen. Sain lisäksi rutkasti ajatuksia siitä, miksi elämä jossakin vaiheessa eloani on tuntunut kuin ulkopuolisena sitä tarkkailisin. Ehkä parasta koko koulutuksessa kuitenkin on, että itseäni opiskelemalla opiskelen samalla myös muita ihmisiä, esimerkiksi hyviä esimiestaitoja.

ajatuksia · oma hyvinvointi · onnellisuus

Poroja jälleen yli tien.

Olenko tosiaan sisällä samassa elämässä. Hengitänkö todellakin etelän kanssa samaa ilmaa. Vai ilmennänkö itseäni kuitenkin eri tavalla yhdeksänsadan kilometrin päässä sieltä?

Pyörittelin näitä tällaisia kysymyksiä ajatuksissani tokaistuani jahas poroja jälleen yli tien. Sillä tuo toteamus kuvasti niin osuvasti sitä, kuinka ihminen niin nopeasti ja vaivattomasti adaptoituu ympäristöönsä; vielä muutama hassu yö sitten kummastelin poroja mökin takapihalla ja nyt ne jo ovat tuttuja kuin etelässä oravat kotipihalla. Kai sitä mukaan kun ihminen omaksuu osaksi arkeaan asioita, se kaikki samalla myös jollakin tapaa muokkaa tyyliä koskettaa ja tunnustella elämää. Kuin letkeä murre olisi juuri tuloillaan ulos suustani.

IMG_20170831_094456_722.jpg

Porojen letkeän hölköttelyn myötä myös mieleni on alkanut antaa periksi monesta totutusta, kutsuisinko eteläntyylistä. Vaikka periaatteessa käytettävänä on täysin samanmoinen aika puuronkeittoon ja kasvorasvan levittämiseen, täällä kaukana kaikesta ja toisaalta lähellä itseäni tuo aika tuntuu vähintäänkin tuplaantuneen.

Tunturin rinteillä sydän lyö edelleen yhtä taajaan hengästyessäni, mutta siltikin sen takomisessa on ihmeellinen rauha.

ajatuksia · itsetutkiskelu · oma hyvinvointi · onnellisuus

Millaista ihmisen on vain olla.

Aika ajoin.
Toivon ennen kuin tunti on pelkkä käsite.
Ihmisen on saatava tuntea,
millaista ihmisen on vain olla.

Silloin ei odoteta päämäärää, mitataan ainoastaan kilometrejä ja haalitaan riittävästi välimatkaa. Ei täytetä tunteja, annetaan sekuntien kulua ajallaan. Ei kai osoiteta kyvykkyyttä kenellekään, opetellaan seisomaan taas hiljaa hellalla porisevan puuron äärellä. Ei pakoteta katsetta tai ajatusta tarkentumaan, samea on tikun päähän upotettu vaahtokarkki takassa. Ei askelleta kohti. Tallustellaan, koska tallustetaan.

Ei ole sitä määrättyä. Aistitaan mitä on saatavilla. Kuunnellaan pätkivää Ruotsin radiota.

blogi113.jpg

Ollaan rajalla. Ollaan lisäksi arjen ja olemisen siirtymärajalla.

ajatuksia · oivallukset · oma hyvinvointi · onnellisuus

Parasta balsamia.

Parasta balsamia haavoille sivelty.

Kun tekee kipeää tajuta jotain sisältä kärsineen. Suru puserossa silloin ymmärtää syvän jäljen jääneen. Älä heijastu mihinkään, unohdetaan, käskeä voi yrittää. Vaikka jo ilmentääkin syntynyttä arkaa.

Jos kokenut on sellaista. Sisälleen synnyttänyt arkuutta. Parasta balsamia on saada osoittaa heijastuksen hälvenneen.

blogi111.jpg

Paras tapa yrittää korjata itsestä kokemuksien rikkoma osa ehjäksi on uusilla kokemuksilla osoittaa edelliset vain poikkeuksiksi.

ajatuksia · elämänasenne · oma elämä · oma hyvinvointi · onnellisuus

Joskus sataa rankemmin.

Joskus sataa rankemmin.

Kerran mä vain seisoin, kun tiputteli teräviä taivaalta.

Sellaisten sateisten vuosien jälkeen mä olen seissyt ukonilmassakin miltei mielelläni – tuntematta sadepisaroita lainkaan märkinä. Itse asiassa ooksä sokerista -lausahdus on ihan mun lemppareita. Voimakkaatkaan ryöpyt eivät mua estä enää lähtemästä ulos, eivät taivaalta ropisevat kummajaisetkaan. Kun teräviä tuli taivaantäydeltä, lupasin muistaa vastedes tulevaisuudessa loskasateen alla, etteivät hajanaiset huolet ja ongelmat saa kasteltua mua niin läpimäräksi, että menettäisin toivoni.

Joskus sataa rankemmin

merkitsee mulle lähinnä  neutraalia toteamusta elämän lainalaisuuksista. Ja kun ihmisten kuulee käyvän läpi elämän sisältäviä kiintiörankkasateita, nyökkäilen itsekin aina samassa aallossa. Onnellisen aurinkoisia päiviä tuskin tuntisi, jos harmaa taakka ei koskaan kastelisi olkapäitä. Lapsena sen kai jo itselleni selitin laulamalla tulvien pelossa Kari Tapion päälle, että myrskyn jälkeen on poutasää.

20045822_1580734728605661_1530509902_n

Silloin kun sataa rankemmin.

On kai turha kääntyä enää kohdassa, jossa koti on yhtä kaukana takanapäin kuin edessä. Kulje vain oikeinpäin, mä askeleitani ukonilmassakin kehottaisin. Eivät pilvet ikuisuuksiin seuraa, vaikka välillä kattokin vuotaisi. Niin kauan kun taivaalta ei tule teräviä, voi aika huoletta kai viettää aikaa sateessa.

Toisin sanoen olla onnellinen niin kauan kuin huolet ja ongelmat eivät kosketa suoraan terveyttä.

 

ajatuksia · elämänasenne · itsetutkiskelu · oivallukset · oma hyvinvointi · onnellisuus

Päätöksessä pysymisen yksinkertaistettu kaava.

Mitä enemmän mä vuosia ehdin saavuttaa, sitä selkeämmin mä ymmärrän, kuinka elämä, se oma, muodostuu jatkuvista päätöksistä. Vaikka elämä on myös sattumaa, kohtaloa, joidenkin mielestä ivaakin, iso osa siitä koostuu kuitenkin päätöksestä toiseen johtavasta ketjusta. Ivankin voi päätöksellä kääntää vähemmän ivaavaksi, toisaalta kohtalolta tuntuvaa voi vahvistaa tekemällä tukevia päätöksiä.

Mun päässäni päätökset ovat itsessään verrattain yksinkertaisia kaavaltaan: päätös johtaa tähdättyyn tulemaan aina, kun se vain on itsestäni kiinni. Päätöksessä pysyminen on siten erikoisalaani. Päätöksessä pysymistä edeltävä päätöksen tekeminen – etenkään useamman vaihtoehdon edessä – ei sen sijaan ole ollut mulle koskaan yhtä yksinkertaista, helppoakaan. Olenhan harjoitellut, mutta en vieläkään koe olevani kovinkaan vahvoilla valinnoissa.

Päätöksessä tiukasti pysymisen taito ei mun elämässäni ole ollut yksi yhteen ankaran itsekurin kanssa – ainakaan itsekuriin assosioituneen negatiivisuuden merkityksessä. Kai sen vuoksi välillä hyrisyttääkin ikävästi, kun joku tokaisee jotakin ”Elinan hitsinmoisesta itsekurista”. Silloin mä haluaisin vastata kevyisiin kauhisteluihin kertomalla kuvainnollisesti, että en mä kaatosateessa itsekurin periksiantamattomuuden vuoksi juokse, vaan ihan hyvältä tuntuvasta päätöksestä, jonka olen jo aiemmin tehnyt, ja etten toisaalta olisi saavuttanut sitä hyvää juoksukuntoa, jolle joku saattaa nostaa peukkuakin, ilman työtä ja päätöksiä. Lisätä tahtoisin vielä, että jokainen hetki se hyvä päätös  ei välttämättä tunnu maailman täydellisimmältä, mutta ei siltikään tee siitä yhtään vähemmän hyvää kuin mitä päätös alkujaan oli.

blogi102

Ennemminkin päätöksessä pysyminen on päättäväisyyttä viedä jo kerran käsitelty ja analysoitu asia loppuun asti. Muutoinhan ne kaikki ajatukset ja aika, jotka olen päätöksentekovaiheessa käyttänyt, olisivat olleet täyttä haaskausta. Järisyttävä itsekuri taas on mulle itselleni merkinnyt – jossakin vaiheessa elämääni ainakin – lähinnä pelkkään raakaan tahtoon liittyvää itseni kuuntelemattomuutta.

Kai kyse on kuin kauppakärryjen kuskaamisesta hyllyjen välissä. Ilman päätöksiä käsi voisi tarttua mihin vain. Ruokakauppa eli valintatalo, ei kai turhaan? Päätös maanantaista perjantaihin kasata kärryihin kehon kannalta hyviä ruoka-aineita on kuitenkin olemassa. Ja kun kerran sellaiseen päätökseen olen päätynyt, on se asia, joka ei vaadi itse päätöksenteon jälkeen enää minkäänlaisia ponnisteluja tai punnintaa.

blogi103

Monesti jälkikäteen ihmisten kanssa juteltuani olen kovasti miettinyt, mistä jatkuva sortuilu lopulta kertoo, jos päätöksessä pysymisen epäonnistumista ei perustella heikolla itsekurilla. Koska sortuminen voi kohdata, vaikka hallussa olisikin näennäisesti kaikki päätöksessä pysymiseen tarvittava aina halusta voimavaroihin. Aika ajoin mä joudun itselleni tiukastikin kertaamaan, mihin omat päätökseni perustuvat. Sillä johonkin harkittuun ne hyvin monessa tapauksessa, tahtoisin jopa käyttää sanaa aina, perustuvat. Kaikenlaiset sellaiset. Sekin, että lauantaisin kerään koriin mielen kannalta välttämätöntä sapuskaa. Siten mä kai pyrin siihen, että en koskaan sortuisi suklaaseen, vaan vain pysyisin päätöksessä syödä sitä. Ehkä sortuilu päätöksien ulkopuolisiin vaihtoehtoihin on osin perustavanlaatuista perustusten puutetta. Että päätöksen tekijällä ei sitten kuitenkaan ole selkeänä mielessä, onko päätös tehty esimerkiksi oman olon vai vain kieltämisen vuoksi.

Elämä, se oma, on siitä hieno systeemi, että päätöksillä siitä muovautuu juuri omanlainen. Uniikki, jos niin tahtoo. Kun itselle on riittävän selkeästi ja yhteisymmärrykessä perustellut päätöksien pohjan, taistelultakin tuntuva ristiriitaisuus ajatuksissa vähenee huomattavasti. Hei, oman kokemukseni mukaan ainakin.

höllää · oivallukset · oma elämä · oma hyvinvointi

Onkimassa, huijaamassa.

Jos mä kovasti huijaisin,
ehkä rauhassa hetken istuisin.

Juksaisin
tekeväni paljonkin.

Vaikka onkivapa kädesssä
vain odottaisin.

Itseni kiertoreittiä rauhaan
siten ohjaisin.

19121608_1141051399333252_1648635677744562176_n(1)

Apua. Kolme päivää ja yksi ilta aikaa rentoutua. Lisäksi ladata akkuja, rauhoittua, puhdistaa mieli ja käydä läpi rästiin jääneet ajatukset. Kuinka ajankäyttö hyödynnetään tehokkaimmin, oli kai ensimmäinen ajatukseni torstai-iltapäivänä kotiin ajellessani. Tarkoitus oli juhannuksena rentoutua reippaasti hölläämällä, vaikka ajan rajallisuuden toistelu olikin ohjaamassa täysin päinvastaiseen suuntaan; olin kai aikeissa lähteä suorittamaan vapaapäiviäni.

Kuluneina vuosina olen tajunnut itsestäni muutamia asioita liittyen siihen, kuinka itseni kanssa täytyy toimia. Suorin tie on aika usein lähes mahdoton, kiertotie taas ehdottoman realistisin. Olen suhteellisen vikkelä liikkeissäni, mutta se, joka tarkertuu jo ohimenneeseen, on mieleni. Esimerkiksi kiire, nopea elämäntahti ja asioiden tehokas hoitaminen seuraavat helposti mukana sellaisiinkin päiviin, jolloin niiden kuuluisi jäädä taka-alalle – tahdista toiseen hyppääminen todellakin haastaa minua.

Siten toisinaan minun on huijattava itseäni. Pienesti vain. Vähän kuin onkivapaa pitelemällä. Olen tekevinäni paljonkin, kovasti onkimassa, vaikka istunkin vain hiljaa, tuijotan kohoa ja odotan.

Kai tällaisissa asioissa on sama, kuinka lopputulokseen päätyy. Että suoraa reittiä vai kiertotietä. Kunhan vain saavuttaa päämäärään. Tämän viikonlopun tapauksessa rauhallisemman tahdin.