ajatuksia · itsetutkiskelu · NLP · oma hyvinvointi · True Hearts

Voi mun vertikaalinen ulottuvuus.

Hän, joka tänäpäivä oppii sisäistämään jo tietämänsä: ihminen on yksi kokonaisuus. Kokonaisuus kehollisuutta ja pään sisäistä elämää, konkreettista ja niin abstraktia, että häntä itseäänkin toisinaan hämmentää. Eikä kokonaisuudella tarkoiteta vain yhtä tai toista, vaan kahden tai useamman yhteistä ynnäystä. Kokonaisuus on ryhmä asioita, joilla on jokin yhteinen tarkoituksenmukainen ominaisuus, hän sen sivistyssanakirjaa selaamalla vielä tarkastaa.

Hän, joka tänään haluaa ymmärtää olevansa itse yksi iso ominaisuus. Ei hän ole vain horisontaalinen kokonaisuus; ei vain korvasta korvaan ja kovasti päissään. Olen hirveästi myös näin, hän päästä varpaisiin viittoo. Vertikaalinen, vieläpä molempiin suuntiin. Kehosta mieleen myös, ei aina alas vain. Kokonaisuuden keskipiste kai pään sijaan näillä main, hän vatsaansa osoittaa.

Niin hän, joka tätä tänään miettii. Voitko kuvitella, kuinka häntä niin tämä kauhistuttaa: ajatteli hän joskus elävänsä vain päänsä kanssa, mutta samalla kuitenkin ihmetteli lukkojen täyteisiä ajatuksiansa. Sillä niin vaivattomasti ne horisontaalisesti korvien välissä kulkivat, ettei vika vaakatasosta löytynyt.

Rakas vertikaalinen ulottuvuuteni, suothan anteeksi unohdukseni. Samassa kokonaisuudessahan tässä ollaan.

blogi129

Tällä koulutuskerralla mun NLP-taipaleellani True Heartsin NLP Practitioner -koulutuksessa mä palasin itselleni siihen kaikkein perimmäiseen, mielen ja kehon yhteyteen. Sain lisäksi rutkasti ajatuksia siitä, miksi elämä jossakin vaiheessa eloani on tuntunut kuin ulkopuolisena sitä tarkkailisin. Ehkä parasta koko koulutuksessa kuitenkin on, että itseäni opiskelemalla opiskelen samalla myös muita ihmisiä, esimerkiksi hyviä esimiestaitoja.

ajatuksia · oma hyvinvointi · onnellisuus

Poroja jälleen yli tien.

Olenko tosiaan sisällä samassa elämässä. Hengitänkö todellakin etelän kanssa samaa ilmaa. Vai ilmennänkö itseäni kuitenkin eri tavalla yhdeksänsadan kilometrin päässä sieltä?

Pyörittelin näitä tällaisia kysymyksiä ajatuksissani tokaistuani jahas poroja jälleen yli tien. Sillä tuo toteamus kuvasti niin osuvasti sitä, kuinka ihminen niin nopeasti ja vaivattomasti adaptoituu ympäristöönsä; vielä muutama hassu yö sitten kummastelin poroja mökin takapihalla ja nyt ne jo ovat tuttuja kuin etelässä oravat kotipihalla. Kai sitä mukaan kun ihminen omaksuu osaksi arkeaan asioita, se kaikki samalla myös jollakin tapaa muokkaa tyyliä koskettaa ja tunnustella elämää. Kuin letkeä murre olisi juuri tuloillaan ulos suustani.

IMG_20170831_094456_722.jpg

Porojen letkeän hölköttelyn myötä myös mieleni on alkanut antaa periksi monesta totutusta, kutsuisinko eteläntyylistä. Vaikka periaatteessa käytettävänä on täysin samanmoinen aika puuronkeittoon ja kasvorasvan levittämiseen, täällä kaukana kaikesta ja toisaalta lähellä itseäni tuo aika tuntuu vähintäänkin tuplaantuneen.

Tunturin rinteillä sydän lyö edelleen yhtä taajaan hengästyessäni, mutta siltikin sen takomisessa on ihmeellinen rauha.

ajatuksia · itsetutkiskelu · oma hyvinvointi · onnellisuus

Millaista ihmisen on vain olla.

Aika ajoin.
Toivon ennen kuin tunti on pelkkä käsite.
Ihmisen on saatava tuntea,
millaista ihmisen on vain olla.

Silloin ei odoteta päämäärää, mitataan ainoastaan kilometrejä ja haalitaan riittävästi välimatkaa. Ei täytetä tunteja, annetaan sekuntien kulua ajallaan. Ei kai osoiteta kyvykkyyttä kenellekään, opetellaan seisomaan taas hiljaa hellalla porisevan puuron äärellä. Ei pakoteta katsetta tai ajatusta tarkentumaan, samea on tikun päähän upotettu vaahtokarkki takassa. Ei askelleta kohti. Tallustellaan, koska tallustetaan.

Ei ole sitä määrättyä. Aistitaan mitä on saatavilla. Kuunnellaan pätkivää Ruotsin radiota.

blogi113.jpg

Ollaan rajalla. Ollaan lisäksi arjen ja olemisen siirtymärajalla.

ajatuksia · oivallukset · oma hyvinvointi · onnellisuus

Parasta balsamia.

Parasta balsamia haavoille sivelty.

Kun tekee kipeää tajuta jotain sisältä kärsineen. Suru puserossa silloin ymmärtää syvän jäljen jääneen. Älä heijastu mihinkään, unohdetaan, käskeä voi yrittää. Vaikka jo ilmentääkin syntynyttä arkaa.

Jos kokenut on sellaista. Sisälleen synnyttänyt arkuutta. Parasta balsamia on saada osoittaa heijastuksen hälvenneen.

blogi111.jpg

Paras tapa yrittää korjata itsestä kokemuksien rikkoma osa ehjäksi on uusilla kokemuksilla osoittaa edelliset vain poikkeuksiksi.

ajatuksia · elämänasenne · oma elämä · oma hyvinvointi · onnellisuus

Joskus sataa rankemmin.

Joskus sataa rankemmin.

Kerran mä vain seisoin, kun tiputteli teräviä taivaalta.

Sellaisten sateisten vuosien jälkeen mä olen seissyt ukonilmassakin miltei mielelläni – tuntematta sadepisaroita lainkaan märkinä. Itse asiassa ooksä sokerista -lausahdus on ihan mun lemppareita. Voimakkaatkaan ryöpyt eivät mua estä enää lähtemästä ulos, eivät taivaalta ropisevat kummajaisetkaan. Kun teräviä tuli taivaantäydeltä, lupasin muistaa vastedes tulevaisuudessa loskasateen alla, etteivät hajanaiset huolet ja ongelmat saa kasteltua mua niin läpimäräksi, että menettäisin toivoni.

Joskus sataa rankemmin

merkitsee mulle lähinnä  neutraalia toteamusta elämän lainalaisuuksista. Ja kun ihmisten kuulee käyvän läpi elämän sisältäviä kiintiörankkasateita, nyökkäilen itsekin aina samassa aallossa. Onnellisen aurinkoisia päiviä tuskin tuntisi, jos harmaa taakka ei koskaan kastelisi olkapäitä. Lapsena sen kai jo itselleni selitin laulamalla tulvien pelossa Kari Tapion päälle, että myrskyn jälkeen on poutasää.

20045822_1580734728605661_1530509902_n

Silloin kun sataa rankemmin.

On kai turha kääntyä enää kohdassa, jossa koti on yhtä kaukana takanapäin kuin edessä. Kulje vain oikeinpäin, mä askeleitani ukonilmassakin kehottaisin. Eivät pilvet ikuisuuksiin seuraa, vaikka välillä kattokin vuotaisi. Niin kauan kun taivaalta ei tule teräviä, voi aika huoletta kai viettää aikaa sateessa.

Toisin sanoen olla onnellinen niin kauan kuin huolet ja ongelmat eivät kosketa suoraan terveyttä.

 

ajatuksia · elämänasenne · itsetutkiskelu · oivallukset · oma hyvinvointi · onnellisuus

Päätöksessä pysymisen yksinkertaistettu kaava.

Mitä enemmän mä vuosia ehdin saavuttaa, sitä selkeämmin mä ymmärrän, kuinka elämä, se oma, muodostuu jatkuvista päätöksistä. Vaikka elämä on myös sattumaa, kohtaloa, joidenkin mielestä ivaakin, iso osa siitä koostuu kuitenkin päätöksestä toiseen johtavasta ketjusta. Ivankin voi päätöksellä kääntää vähemmän ivaavaksi, toisaalta kohtalolta tuntuvaa voi vahvistaa tekemällä tukevia päätöksiä.

Mun päässäni päätökset ovat itsessään verrattain yksinkertaisia kaavaltaan: päätös johtaa tähdättyyn tulemaan aina, kun se vain on itsestäni kiinni. Päätöksessä pysyminen on siten erikoisalaani. Päätöksessä pysymistä edeltävä päätöksen tekeminen – etenkään useamman vaihtoehdon edessä – ei sen sijaan ole ollut mulle koskaan yhtä yksinkertaista, helppoakaan. Olenhan harjoitellut, mutta en vieläkään koe olevani kovinkaan vahvoilla valinnoissa.

Päätöksessä tiukasti pysymisen taito ei mun elämässäni ole ollut yksi yhteen ankaran itsekurin kanssa – ainakaan itsekuriin assosioituneen negatiivisuuden merkityksessä. Kai sen vuoksi välillä hyrisyttääkin ikävästi, kun joku tokaisee jotakin ”Elinan hitsinmoisesta itsekurista”. Silloin mä haluaisin vastata kevyisiin kauhisteluihin kertomalla kuvainnollisesti, että en mä kaatosateessa itsekurin periksiantamattomuuden vuoksi juokse, vaan ihan hyvältä tuntuvasta päätöksestä, jonka olen jo aiemmin tehnyt, ja etten toisaalta olisi saavuttanut sitä hyvää juoksukuntoa, jolle joku saattaa nostaa peukkuakin, ilman työtä ja päätöksiä. Lisätä tahtoisin vielä, että jokainen hetki se hyvä päätös  ei välttämättä tunnu maailman täydellisimmältä, mutta ei siltikään tee siitä yhtään vähemmän hyvää kuin mitä päätös alkujaan oli.

blogi102

Ennemminkin päätöksessä pysyminen on päättäväisyyttä viedä jo kerran käsitelty ja analysoitu asia loppuun asti. Muutoinhan ne kaikki ajatukset ja aika, jotka olen päätöksentekovaiheessa käyttänyt, olisivat olleet täyttä haaskausta. Järisyttävä itsekuri taas on mulle itselleni merkinnyt – jossakin vaiheessa elämääni ainakin – lähinnä pelkkään raakaan tahtoon liittyvää itseni kuuntelemattomuutta.

Kai kyse on kuin kauppakärryjen kuskaamisesta hyllyjen välissä. Ilman päätöksiä käsi voisi tarttua mihin vain. Ruokakauppa eli valintatalo, ei kai turhaan? Päätös maanantaista perjantaihin kasata kärryihin kehon kannalta hyviä ruoka-aineita on kuitenkin olemassa. Ja kun kerran sellaiseen päätökseen olen päätynyt, on se asia, joka ei vaadi itse päätöksenteon jälkeen enää minkäänlaisia ponnisteluja tai punnintaa.

blogi103

Monesti jälkikäteen ihmisten kanssa juteltuani olen kovasti miettinyt, mistä jatkuva sortuilu lopulta kertoo, jos päätöksessä pysymisen epäonnistumista ei perustella heikolla itsekurilla. Koska sortuminen voi kohdata, vaikka hallussa olisikin näennäisesti kaikki päätöksessä pysymiseen tarvittava aina halusta voimavaroihin. Aika ajoin mä joudun itselleni tiukastikin kertaamaan, mihin omat päätökseni perustuvat. Sillä johonkin harkittuun ne hyvin monessa tapauksessa, tahtoisin jopa käyttää sanaa aina, perustuvat. Kaikenlaiset sellaiset. Sekin, että lauantaisin kerään koriin mielen kannalta välttämätöntä sapuskaa. Siten mä kai pyrin siihen, että en koskaan sortuisi suklaaseen, vaan vain pysyisin päätöksessä syödä sitä. Ehkä sortuilu päätöksien ulkopuolisiin vaihtoehtoihin on osin perustavanlaatuista perustusten puutetta. Että päätöksen tekijällä ei sitten kuitenkaan ole selkeänä mielessä, onko päätös tehty esimerkiksi oman olon vai vain kieltämisen vuoksi.

Elämä, se oma, on siitä hieno systeemi, että päätöksillä siitä muovautuu juuri omanlainen. Uniikki, jos niin tahtoo. Kun itselle on riittävän selkeästi ja yhteisymmärrykessä perustellut päätöksien pohjan, taistelultakin tuntuva ristiriitaisuus ajatuksissa vähenee huomattavasti. Hei, oman kokemukseni mukaan ainakin.

höllää · oivallukset · oma elämä · oma hyvinvointi

Onkimassa, huijaamassa.

Jos mä kovasti huijaisin,
ehkä rauhassa hetken istuisin.

Juksaisin
tekeväni paljonkin.

Vaikka onkivapa kädesssä
vain odottaisin.

Itseni kiertoreittiä rauhaan
siten ohjaisin.

19121608_1141051399333252_1648635677744562176_n(1)

Apua. Kolme päivää ja yksi ilta aikaa rentoutua. Lisäksi ladata akkuja, rauhoittua, puhdistaa mieli ja käydä läpi rästiin jääneet ajatukset. Kuinka ajankäyttö hyödynnetään tehokkaimmin, oli kai ensimmäinen ajatukseni torstai-iltapäivänä kotiin ajellessani. Tarkoitus oli juhannuksena rentoutua reippaasti hölläämällä, vaikka ajan rajallisuuden toistelu olikin ohjaamassa täysin päinvastaiseen suuntaan; olin kai aikeissa lähteä suorittamaan vapaapäiviäni.

Kuluneina vuosina olen tajunnut itsestäni muutamia asioita liittyen siihen, kuinka itseni kanssa täytyy toimia. Suorin tie on aika usein lähes mahdoton, kiertotie taas ehdottoman realistisin. Olen suhteellisen vikkelä liikkeissäni, mutta se, joka tarkertuu jo ohimenneeseen, on mieleni. Esimerkiksi kiire, nopea elämäntahti ja asioiden tehokas hoitaminen seuraavat helposti mukana sellaisiinkin päiviin, jolloin niiden kuuluisi jäädä taka-alalle – tahdista toiseen hyppääminen todellakin haastaa minua.

Siten toisinaan minun on huijattava itseäni. Pienesti vain. Vähän kuin onkivapaa pitelemällä. Olen tekevinäni paljonkin, kovasti onkimassa, vaikka istunkin vain hiljaa, tuijotan kohoa ja odotan.

Kai tällaisissa asioissa on sama, kuinka lopputulokseen päätyy. Että suoraa reittiä vai kiertotietä. Kunhan vain saavuttaa päämäärään. Tämän viikonlopun tapauksessa rauhallisemman tahdin.

aitous · ajatuksia · ihana arki · itsetutkiskelu · loma · matkailu · oma hyvinvointi

Ainokainen tuliainen

On yksi tuliainen, jonka koetan aina ulkomaanmatkalta tuoda mukanani kotiin. Jokainen kerta se ei kulkeudu Järvenpäähän asti perille – tarkemmin en tiedä, mihin kohtaa matkaa se juuttuu. Että tulliinko jo vai tipahteleeko lentokoneesta esimerkiksi Saksan paikkeille. Olen mä sellaisen tilanteen sattuessa yrittänyt kalastella sitä ja onkiakin Itämerestä. Siis joskus ihan onnistuneinkin yrityksin. Sentapaiset kapistukset kuin rannalta kerätyt siloiset kivet ja ihan yksinkertaisesti valokuvat lomalaisista auttavat aikalailla etsinnöissä. Aina mä kuitenkin haaveilen, että se tuliainen matkaisi kiltisti kotiin mun matkalaukkuun pakattuna ja säilyisi lipaston päällä ainakin seuraavaan reissuun saakka.

Mä kutsun sitä linkkariveitseksi. Hetkinen, siis kutsun vain, sillä oikeastihan se ei sitä ole. Mutta linkkariveitseksi sitä voi sanoa; katkoohan se niin vaivattomasti ihan kaikki ja kaikenlaiset narut, jotka sitovat mua yhtään mihinkään, kuten elämän rutiineihin, totuttuihin tapoihin, opittuun kiireeseen, elämän aikatauluttamiseen ajatuksissa, arkiahdistukseen, kello iltaseitsemään ja maanantaiaamun tunnelmaan.

blogi4blogi8blogi5

Vaikka mä olen monesti ihastellut arjen ihanuutta, ja ihastelen edelleenkin, arjella on kuitenkin kaikesta huolimatta määrätynlainen korroosiovaikutus. Muhun ainakin. Kai juuri sen vuoksi, mitä mulle on jo pienenä tyttönä opetettu: ettei ihmisen elämä ainakaan järjen mittakaavalla mitattuna voi olla ainoastaan kivaa ilman esimerkiksi vastuuta, kiirettä tai vaikeuksia. Siten arjen korroosiovaikutuksella tarkoitan juuri sitä itseään, eli ajan mittaa arjen aikaansaamaa kulumaa. Ja itseni tapauksessa huomaan sen kohdistuvan juuri kaikkein aidoimpaan. Kiire, vaikeudet ja valtavalta tuntuva vastuu murustavat aidosta minästä, siis siitä, mitä oikeasti olen ja kuinka ilmennän sitä, hiljalleen pikkuruisia palasia pois. Sellaisen keskellä sitä kai aika huomaamattaankin köyttää itseään turhahkoihinkin rutiineihin ja tosi tajuttomiin tapoihin.

Tiedätkö, nauraessani sidottuna mä en pysty taipumaan kaksinkerroin mahaa pitelemään, jolloin hekotus jää pintapuoliseksi ja vain keuhkojen jutuksi. Vaikka oikeastihan mä tikahdun aika helpostikin.

Siten sen linkkariveitsituliaisen kotiin kuljettamisella mä yritän vain taata, että matkalta palattuani pystyisin naruja tarvittaessa katkomalla jatkamaan arkea yhtä aitona minänä kuin huolettomalla lomallakin olin.

lifestyle · oma hyvinvointi · Ruoka · ruokavinkki

Mielialahiilari.

Millä tavoin toimia, kun itkuraivareiden sijaan olo on vain apea? Kun kyynelehtiminen ei tule kyseeseen, mutta mitäänsanomaton mieli siltikin vaivaa? Entä kuinka kuorruttaa ilo? Kun jo onnellinen tila kaipaa pienen pikkuruista kohotusta? Kuinka löytää huonon hyvä puoli tai puoliksi tyhjän lasin täysinäisyys? Kun asenne tarvitsee ryhtiliiketta ja ryhtiliike jotakin apuvälinettä?

Mä syön hiilaria. Ja tulee tuitui-olo.

Vaikka en syö normaalisti arjen tohinassa erityisesti hiilihydraatteihin panostaen, ainakaan pasta- ja pannukakkupainotteisesti, koen omistavani siltikin todellisen hiilarikoneiston. Tehokas hiilarikoneisto, niin millainen se on? En ole kai koskaan kokenut spagetin oikeasti vetävän vetelän väsyneeksi, lounaallakaan, enkä liiemmin valkoisista valkoisimpienkaan jauhojen erityisemmin turvottavan. Oikeastaan kummankin suhteen aikamoisen vahvasti päinvastoin. Kaikkein suurin vaikutus paahtoleivillä ja riisipuuroilla on kuitenkin mielialaani.

IMG_20170218_091957.jpg

Mä en syö hiilaria, jotta mun häilyvä mieliala kohenisi tai jotta mä olisin yhä iloisempi. Mutta kun mä syön hiilaria, mä kyllä huomaan sen mun mielialassa monellakin tapaa.

Joskus jopa niinkin, että pastakulhon jälkeen oman maailmani – lähinnä ajatusteni – määrätyt osiot, siis ideat, haaveet ja odotukset, tuntuvat mahdollisilta. Pannukakkupellillisen pituisen mietintätauon jälkeen mahdottoman toteutettavissa olevilta.

Onkohan monellekin mielialahiilari juttuna tuttu?

IMG_20170214_180556.jpg

Pastainen potku parempaan oloon

Paketti fetaa

Rasia pinaattia

Ruokakermaa

Sipulia

Pippuria

Perhospastaa

Kuullota hei ensiksi sipulit ja lisää sen jälkeen pinaatti. Lorauta sekaan kermaa. Lopuksi pilko mukaan feta ja heitä mukaan mausteita. Pyöräytä koko hässäkkä keitetyn perhospastan kanssa sekaisin.

ajatuksia · itsetutkiskelu · NLP · oma hyvinvointi · syvällistä

Tarina tuolista Malmilla ja paksuista kerroksista.

Kuinka paksun materiaalin sanat voivat lävistää? Tämä tarina kertoo nimittäin juuri siitä.

Ajattelen, että kunkin ihmisen ympärillä on määrätynpaksuinen materiaali. Materiaali, joka koostuu kerroksista. Kerroksien lukumäärä taas määräytyy yksilön mukaan. Toisilla on useampia ja paksuhkoja; ne ovat voineet olla lapsesta saakka tai niitä on voinut muodostua elämän mittaan. Toisilla kerroksia on vähemmän ja ne saattavat olla kuin riisipaperia, heiveröisiä. Uskon tavanneeni myös heitä, joilla on ainoastaan yksi kerros, joka on kuitenkin ollut paksuudeltaan aivan omaa luokkaansa.  Ajattelen, että ihmistä ympäröivän materiaalin kerrokset ovat heijastus kaikesta koetusta – materiaali on osa ihmistä ja siten aina myös täysin ainutlaatuinen. Ehkä riisipaperikerrokset ovat ohuita, koska niitä ei ole mikään elämässä kovettanut; ei ole ollut tarvetta suojata sisimmän arvokkainta. Kai yksi häkellyttävän paksu kerros kertoo jostakin hyvin kohdennetusta.

Istuin maanantai-iltana Malmilla eräällä penkillä vajaa kolme tuntia. Tuon illan aikana minulle alkoi valjeta seuraava; jos minut haluaa lävistää sanoilla, on onnistuakseen päästävä useamman tiiviin kerroksen läpi. Vaikka olen todella herkkä ja esimerkiksi ympäristö vaikuttaa minuun vahvasti, herkkyyteni lähtee siltikin sisältäpäin. Sanoilla voi kieltämättä satuttaa minua hyvinkin helposti, mutta sanoilla sanoman saattaminen minulle onnistuu vasta, kun otan ne omakseni. Ja se taas vaatii useampien kerrosten läpäisyä – muulla tavoin kuin kipeästi pistämällä.

blogi704

Sinä iltana ensimmäinen kerros ohitettiin ehkä kymmenen minuutin jälkeen. Tiedätkö, mikä kerros se oli? Ennakkoluulon kerrostuma. Vaikka toistelen äärimmäisen usein itselleni tahtovani olla ennakkoluuloton ja avoin, joudun aina kuitenkin myöntämään olevani vain ihminen. Ennakkoluuloni saattavat syntyä mitättömästä ja yhtäkkisestikin; sanavalinta tai esimerkiksi ohimenevä kliseinen elehdintä.

Toinen kerros on akateemista perua. Se on syntynyt lukuisten tieteellisten tekstien ja tutkimusten lukemisesta. Itse asiassa kerros hämmentää itseänikin toisinaan, sillä sekoitus tieteellisesti todistetun tiedon nimeen vannomista ja toisaalta omia henkilökohtaisella tasolla todettuja tuntemuksia on häkellyttävä kombinaatio, jonka koen sisältävän ristiriitaakin. Tämän vuoksi tuona iltana toisen kerroksen läpäisy kertoi minulle paljon; sanat olivat matkalla juuri sinne, missä säilytin jo todettuja tuntemuksia.

Kerroksia näiden lisäksi on lukuisia. Kuten esimerkiksi kerros jännityksestä, joka kaikesta yksinkertaisuudestaan huolimatta on yksi haastavimmista kai läpäistä. Vaikka sanat pääsisivätkin aiempien kerrosten alle, jännityksestä koostunut kerros pysäyttää kovin tehokkaasti. Sitä kyllä kuulee, mutta ymmärtämättä jää. Tuona iltana Malmilla tuoli oli vieras, tila täysin uusi, toiset ihmiset tuntemattomia.

Viimeistään puoli yhdeksältä pystyin kuitenkin itselleni kertomaan, että sanat olivat varmuudella läpäisseet viimeisenkin kerroksen; sen aidompaa kuin kyyneleet minussa ei ole. Illan aikana kerros kerrokselta etenevät sanat saivat palaamaan jo koettuun, ne saivat ajattelemaan vielä korjausta odottavia asioita ja tuntemaan toiveikkuutta tulevaisuudesta. Lähinnä se, että joku puhui minulle juuri sellaisista asioista, joita itsekseni olen viimeiset kuusi vuotta toden teolla miettinyt, kosketti jollain tapaa syvältä. Jopa kouraisi.

blogi703

Tuon Malmilla istutun illan jälkeen olin häkeltynyt; kerrosten läpi pääseminen oli melkoinen suoritus. Harvemmin tällaisten asioiden äärellä otan vastaan yhtään mitään mistään muualta kuin omista pohdinnoistani – en ole koskaan kokenut elämätaito-oppaiden tai verkkokurssien tarjoavan minulle mitään merkityksellistä.

Tämä tarina oli Malmilla vietetystä illasta, tarkemmin ilta NLP:stä (neuro-linguistic programming). Sen järjesti  valmennusyhtiö True Hearts. Lisää NLP:stä voi lukea esimerkiksi täältä.