Olenko tosiaan sisällä samassa elämässä. Hengitänkö todellakin etelän kanssa samaa ilmaa. Vai ilmennänkö itseäni kuitenkin eri tavalla yhdeksänsadan kilometrin päässä sieltä?

Pyörittelin näitä tällaisia kysymyksiä ajatuksissani tokaistuani jahas poroja jälleen yli tien. Sillä tuo toteamus kuvasti niin osuvasti sitä, kuinka ihminen niin nopeasti ja vaivattomasti adaptoituu ympäristöönsä; vielä muutama hassu yö sitten kummastelin poroja mökin takapihalla ja nyt ne jo ovat tuttuja kuin etelässä oravat kotipihalla. Kai sitä mukaan kun ihminen omaksuu osaksi arkeaan asioita, se kaikki samalla myös jollakin tapaa muokkaa tyyliä koskettaa ja tunnustella elämää. Kuin letkeä murre olisi juuri tuloillaan ulos suustani.

Porojen letkeän hölköttelyn myötä myös mieleni on alkanut antaa periksi monesta totutusta, kutsuisinko eteläntyylistä. Vaikka periaatteessa käytettävänä on täysin samanmoinen aika puuronkeittoon ja kasvorasvan levittämiseen, täällä kaukana kaikesta ja toisaalta lähellä itseäni tuo aika tuntuu vähintäänkin tuplaantuneen.

Tunturin rinteillä sydän lyö edelleen yhtä taajaan hengästyessäni, mutta siltikin sen takomisessa on ihmeellinen rauha.