Millainen mä olen. Sellainen mä en voi olla yksin.
Jollainen sä olet. Mä olen osasyyllinen siihen.
Tuuppaanhan sua suuntaan sunlainen.

Parikymppisen paras pohdinta. Se synnytti paniikin minussa. Vaikka en pakokauhunomaista tunnetta sisälläni kantanut sen vuoksi, että samassa tajusin osasyitä omakohtaisille kokemuksille, jotka menivät kuta kuinkin näin: en voi harjoitella itseni näyttämistä muille yksinäni hämärässä komerossa. Toisin sanoen sillä hetkellä ymmärsin, kuinka ympäristö ja siihen kuuluvat ihmiset täydentävät minut sellaiseksi, millainen oikeasti olen; omien voimavarojen käyttöönotto, kaiken sen annettavissa olevan tarjoaminen ja yksinkertaisesti oman minän aito olemus ovat asioita, jotka jonkun toisen on otettava vastaan. Ja vasta silloin kai koen todella olevani sellainen kuin oikeasti olen. Siis ajatuksissani kykenevä mihin vain.

Elinaa ei rakennetta yksin, ajatus toki olisi voinut saada aikaan paniikin.

Sen sijaan pieni pakokauhunomainen valtasi mieleni yhtä aikaa tuntiessani vastuun laskeutuvan hiljalleen hartioilleni. Kuinka oikealla tavalla osaan itse kohdata ihmiset? Osaanko riittävällä tavalla osoittaa sen, että todella vastaanotan ja annan takaisin sen heistä vielä puuttuvan osasen? Se, ettei kukaan rakenna itseään yksin, on jo pelkästään ajatuksena vastuuta täynnä. Voin ryssiä itseni kanssa lukuisia kertoja ja jokaisella kerralla kuitenkin olla varma itsessäni siitä, että kyllä vielä nousen. Mutta että toisten kanssa – ei sellaista voi varmuudella sanoa.

Tahtoisin olla taitava tuuppaamaan. Tuuppaamaan omalta osaltani ihmistä suuntaan, jota hän itsestään tavoittelee. Koska tunnen heitä sellaisia, jotka ovat tehtävässä eteviä; varsin taitavia hellästi selästä ohjaamaan juuri sinne, minne omat jalat kyllä rohkeudenpuuskassaan kuljettaisivat.