aamuajatukset · aitous · vähän runoo

Ysärin yöpuvussa.

Eripari villasukissa.
Kahviviiksistä.
Valvoneita silmiä.

Rakastaisi ja katselisi
kuin täydellistä paria.

Anna mulle joku,
joka rakastaa mua
ysärin yöpuvussa.

Rakastaisi niin,
että kehuisi vuolaimmin
nappiverkkareissa.

Ennen kuin
ja kun
kuljetaan tuulipuvuissa.

Eniten olen elämältä kysynyt
aitoutta.

Sillä tunnen ja annan rakentua. Sen sijaan, että rakentaisin.

IMG_20171201_153601_098.jpg

Vasta vartuttuani olen ymmärtänyt, kuinka kiihkeästi olen pienestä saakka kysynyt elämältä aitoutta. Varsinaisuutta, siten aitouden omassa päässäni ymmärrän. Minulle elämällä ei ole merkitystä, jos en löydä siitä aitouden aspektia; ilman tunnetta varsinaisuudesta miellän elon aikalailla tyhjäksi. Joskus jopa elämän näyttelemiseksi. Ehkä sen vuoksi nuorempana suuri huoleni oli se, että aidoimmillani olen kevyesti hassu. Tiedäthän, aidoimmillani kuljen yhdeksänkymmentäluvulta peräisin olevassa yökkärissä ja kahviviikset suupielissä laulellen epävireisesti Mikko Harjun korkeimpia säveliä Italian muotoiseen öljypulloon kädessäni. Että salliiko tämä elämä todella – varsinaisen Rinkelin.

aitous · ajatuksia · oivallukset

Sellainen mä en voi olla yksin.

Millainen mä olen. Sellainen mä en voi olla yksin.
Jollainen sä olet. Mä olen osasyyllinen siihen.
Tuuppaanhan sua suuntaan sunlainen.

Parikymppisen paras pohdinta. Se synnytti paniikin minussa. Vaikka en pakokauhunomaista tunnetta sisälläni kantanut sen vuoksi, että samassa tajusin osasyitä omakohtaisille kokemuksille, jotka menivät kuta kuinkin näin: en voi harjoitella itseni näyttämistä muille yksinäni hämärässä komerossa. Toisin sanoen sillä hetkellä ymmärsin, kuinka ympäristö ja siihen kuuluvat ihmiset täydentävät minut sellaiseksi, millainen oikeasti olen; omien voimavarojen käyttöönotto, kaiken sen annettavissa olevan tarjoaminen ja yksinkertaisesti oman minän aito olemus ovat asioita, jotka jonkun toisen on otettava vastaan. Ja vasta silloin kai koen todella olevani sellainen kuin oikeasti olen. Siis ajatuksissani kykenevä mihin vain.

Elinaa ei rakennetta yksin, ajatus toki olisi voinut saada aikaan paniikin.

IMG_20170902_115736.jpg

Sen sijaan pieni pakokauhunomainen valtasi mieleni yhtä aikaa tuntiessani vastuun laskeutuvan hiljalleen hartioilleni. Kuinka oikealla tavalla osaan itse kohdata ihmiset? Osaanko riittävällä tavalla osoittaa sen, että todella vastaanotan ja annan takaisin sen heistä vielä puuttuvan osasen? Se, ettei kukaan rakenna itseään yksin, on jo pelkästään ajatuksena vastuuta täynnä. Voin ryssiä itseni kanssa lukuisia kertoja ja jokaisella kerralla kuitenkin olla varma itsessäni siitä, että kyllä vielä nousen. Mutta että toisten kanssa – ei sellaista voi varmuudella sanoa.

Tahtoisin olla taitava tuuppaamaan. Tuuppaamaan omalta osaltani ihmistä suuntaan, jota hän itsestään tavoittelee. Koska tunnen heitä sellaisia, jotka ovat tehtävässä eteviä; varsin taitavia hellästi selästä ohjaamaan juuri sinne, minne omat jalat kyllä rohkeudenpuuskassaan kuljettaisivat.

aitous · ajatuksia · oivallukset · oma elämä · perfektionismi

Vastalauseena kiiltokuville.

Miksi mussa ja mun asioissa ei saisi näkyä elämä?

Niin kauan kuin olen kiinnittänyt yhtään mitään huomiota ulkonäkööni olen myös tuskaillut helposti tummia silmänalusiani. Unettomia öitä olen pelännyt lähinnä siksi, että seuraavana aamuna on ollut vaikea katsoa ihmisiä silmiin; olen pitänyt itseäni lähinnä rumana pandakarhuna. Mutta miksi en ole oikeastaan koskaan antanut itselleni lupaa näyttää väsähtäneeltä? Vaikka sitähän olen syystäkin ollut ja siltä olen myös näyttänyt.

Siis miksi elämä ei ole saanut näkyä mussa? Miksi elämän näkyminen tuntuu ajatuksissa ainakin olevan monelle epämieluisaa?

Oli kyse sitten naurunrypyistä, arvista tai itkuisista silmistä. Jos elämän aikana sattuu naurattamaan hervottoman usein, se saattaa näkyä naamalla. Mutta eikö sellainen ole vain ihanaa? Hei näin paljon mä olen ehtinyt nauramaan. Tai jos edellisillan on nyyhkinyt peiton alla pettymystään, sen saattaa toinen pystyä tulkitsemaan silmistä. Sekin on kuitenkin vain elämää ja sen jättämiä joko pysyviä tai katoavia jälkiä. Olisinhan kaartelematta voinut työkaverille vain tokaista kuule joo mulla oli vähän surullinen eilisilta.

IMG_20170623_085449.jpg

Kai elämä saisi näkyä paljon laajemminkin. Ryppyinen paita, se kertoo kai vain paremmasta aamutekemisestä kuin silitysraudan heiluttelusta. Villakoirat, ne viilettävät varmasti vieraiden silmissä juuri niin paljon kuin itse niihin kiinnittää huomiota. Mustikkatahrat, viikonlopun piirakanpaistopistoksen rippeitä vain. Mustat varpaankynnet, osoitus kolmenkymmenen kilometrin viikkokertymästä. Pelkästään asioiden jättämistä jäljistä sait jo rutkasti musta ihmisenä vihjettä, vai kuinka? Mitä turhaan niitä kainostelemaan.

Eikö elämän merkkejä itsessä tai omissa asioissa voisi lähtökohtaisesti pitää osoituksena koko ulottuvuudesta, johon ihmisenä yltää. En ole puupalikka, olen herkkä tuntemaan ja omistan laajan tunnerepertuaarin; nauran, itken, petyn, nautin. Olen täydellisen tyytyväinen epätäydellisyyteen elämässäni; nukun yhtä hyvin ryppyisissä kuin silitetyissä lakanoissa enkä niinkään kainostele uurteita kasvoillani, vaikka määrätyissä asioissa olenkin pilkuntarkka. Olenhan ihminen; minussa näkyy menneisyys, katseessani tämä hetki, asenteessani toivottavasti tulevaisuus.

Miksi elämän muhun jättämää pitäisi karistaa pois? 

aitous · ajatuksia · itsetutkiskelu

Varpaat hetkeksi multaan.

Ai ylivirittynyt? Siis ylikierroksilla? Vai vain yli-innostunut? Ylitunteikas? Sama se, koska yhtä kaikki Rinkeli kaipaa silloin maadoitusta.

Kun mun pää huitelee pilvissä tai mieli käy ylikierroksilla tai liian moni meneillään oleva asia saa olon levottomaksi tai jännitys vavisuttaa kehoa tai elämän jutut tuntuvat ylipäätään hallitsemattoman isoilta, mä tiedän tehtävät toimenpiteet. En mä suinkaan aina ole ollut niistä tietoinen, vaan mä olen oppinut. Jos kertoisin, että oppinut räjähdysten kautta, en paljoakaan valehtelisi. Hitsin hyvä fiiliskin voi hitsin hyvin saada aikaan posahduksen, jos oma mieli matkaa liian kauas multaan työnnetyistä varpaista.

blogi83.jpg

Sen vuoksi mulla on oma toimintatapani sellaisten tilanteiden varalle. Huuhdon ja hankaan kaikki suojaavat kuoret kasvoiltani pois, heittäydyn äidin sohvalle, ihan vaikka hetkeksi, ja otan itsestäni kuvan. Sitten mä tuijotan sitä. Ja mietin, mitä mä näen.

Omistautujan.
Siten myös tasapainoilijan. Elämän eri osa-alueiden välillä.
Kuplailijan. Siis kulloinkin eri kuplan sisällä lentelijän.
Kai siten uppoutujan.
Arahkon haavemaalarin. Räikeillä väreillä kylläkin.
Läsnäolon tavoittelijan, mutta myös hukkaajan.
Tiedonjanoisen elämännälkäisen. Yhtä aikaa.
Perusonnellisuuteen tyytyväisen.
Perusteellisesti perusonnellisen siis myös.
Mutta mä näen myös jotakin katseen taakaa, sen syvyydestä.
Uupuneehkon. 24-vuoden yrittämisestä kai lähinnä.
Silmissä suorittajan rippeiden vaikutuksen. Ainakin.

Kai itseni etsiminen kuvasta on mun tapani maadoittua. Toisin sanoen haudata varpaat multaan, tuntea maa jalkapohjien alla ja muistuttaa itselleni, mikä ja kuka mä olen – kaikkien ajatusvyöryjen alla ja tunnehyökyaaltojen harjalla. Koska toisinaan elän niin paljon tuntemusteni kautta, ei ole lainkaan itsestäänselvää, että muistan taustalla vaikuttavan jokaisessa tilanteessa kuitenkin aina Rinkelin.

aitous · ajatuksia · itsevarmuus

Sanat rautojen välistä suoruuteen.

Kai sä olet huomannut, kuinka kai on mun juttu.

Mä en ole ehkää vailla, mä olen aika usein vain.

Mun puheessa esiintyy vähän kuin,

vaikka mun elämä on täysin.

Tahdon sinut, tismalleen, mun jokapäiväiseen sanavarastoon.

Viedä mielipiteen rautojen välistä suoruuteen.

Mä olen ihminen, joka pelkää suututtamista. Sellaisen ihmisen, tällaisen näin siis, painajaisissa suututetaan tahattomasti toinen, nimenomaan lopullisesti. Olen mä joskus ollut hereilläkin tilanteessa, jossa väärinkäsityksen oikominen on ollut kuin suossa karhua pakoon juoksemista; vilpitön ja kova yritys ei ole johtanut juutuksista yhtään mihinkään. Kuuroille korville oman tarkoituksen hyvyyden todistelu saa mun ihon kananlihalle – toivottomuuden tunne on ehkä yksi niistä ainoista tunteista, jota vastaan en jaksa käydä keskustelua.

blogi44

Ehkä juuri sen vuoksi suoraan puhumisesta on tullut ruotsiakin haastavampaa mulle. Vaikka en ole – toivottavasti ja tietojeni mukaan – kovin montaakaan ihmistä ehtinyt kovasti suututtaa eloni aikana, jo painajainenkin on riittävä syy pelolle. Ja kain, ehkän ja vähän kuin viljelylle.

Mä olen seurannut sivusta suoraan puhumista. Olen kuullut, kuinka kerrotaan asiat niin kuin ne ovat. Ilman kaita ja ylimääräisiä täytteitä. Ja vaikka mä olenkin vain ollut sivullinen korva puheluissa, olen mä joutunut välillä hengittelemään syvään ja hokemaan vähän kuita. Samaan aikaan mä olen kuitenkin huomannut myös suoraan puhumisen viehätyksen. Se on vähän kuin hieroisi sormien välistä muljuvaa, jumista lihasta; periaatteessa aika raakaa, mutta periaatteessa tekee vain hyvää.

Mä olen tajunnut, ettei mullekaan ole välttämättä aina puhuttu suoraan. En mä varsinaisesti ole oppinut kiertelijäksi, paremminkin hienovaraiseksi. Kai mä olen pienenä pähkäillyt jotenkin niin, että suoraan puhuminen satuttaa – myös suututtaa. Ravistelevaahan se on aikuisena tajuta, että taitaa olla osin juuri toisinpäin.

blogi41

Suoraan puhuminenkin on luultavasti taitolaji, jota voi tehdä monella tapaa. Mulle suoraan puhuja edusti aika pitkään töksäyttelyä, ajattelemattomuutta ja empatian puutetta, vaikka nyt ymmärrän sen voivan olla harkittua, järkevää ja hienovaraistakin. Taitava suoraan puhuja on mulle iso ihailun kohde, sillä suoralla puheella toiselle hyvän tunteen jättäminen todella vaatii taitoa.

Koska mä olen kova kehittämään itseäni, tai ainakin pyrkimään sellaiseen toimintaan, haastan itseni käyttämään suoristusrautaa – niin mielipiteisiin kuin muihinkin ääneen sanottavaksi soveltuviin ajatuksiin. Veikkaan, että siten myös todellisen minäni – ajatusteni, ideoideni, kykyni – esiintuominen vieraampienkin ihmisten seurassa muuttuu huomattavasti helpommaksi.

Jos mä jo silmiin katsomalla viestitän suoruuttani, miksi en voisi toteuttaa samaa sanavalinnoillanikin.

 

 

aitous · ajatuksia · ihana arki · itsetutkiskelu · loma · matkailu · oma hyvinvointi

Ainokainen tuliainen

On yksi tuliainen, jonka koetan aina ulkomaanmatkalta tuoda mukanani kotiin. Jokainen kerta se ei kulkeudu Järvenpäähän asti perille – tarkemmin en tiedä, mihin kohtaa matkaa se juuttuu. Että tulliinko jo vai tipahteleeko lentokoneesta esimerkiksi Saksan paikkeille. Olen mä sellaisen tilanteen sattuessa yrittänyt kalastella sitä ja onkiakin Itämerestä. Siis joskus ihan onnistuneinkin yrityksin. Sentapaiset kapistukset kuin rannalta kerätyt siloiset kivet ja ihan yksinkertaisesti valokuvat lomalaisista auttavat aikalailla etsinnöissä. Aina mä kuitenkin haaveilen, että se tuliainen matkaisi kiltisti kotiin mun matkalaukkuun pakattuna ja säilyisi lipaston päällä ainakin seuraavaan reissuun saakka.

Mä kutsun sitä linkkariveitseksi. Hetkinen, siis kutsun vain, sillä oikeastihan se ei sitä ole. Mutta linkkariveitseksi sitä voi sanoa; katkoohan se niin vaivattomasti ihan kaikki ja kaikenlaiset narut, jotka sitovat mua yhtään mihinkään, kuten elämän rutiineihin, totuttuihin tapoihin, opittuun kiireeseen, elämän aikatauluttamiseen ajatuksissa, arkiahdistukseen, kello iltaseitsemään ja maanantaiaamun tunnelmaan.

blogi4blogi8blogi5

Vaikka mä olen monesti ihastellut arjen ihanuutta, ja ihastelen edelleenkin, arjella on kuitenkin kaikesta huolimatta määrätynlainen korroosiovaikutus. Muhun ainakin. Kai juuri sen vuoksi, mitä mulle on jo pienenä tyttönä opetettu: ettei ihmisen elämä ainakaan järjen mittakaavalla mitattuna voi olla ainoastaan kivaa ilman esimerkiksi vastuuta, kiirettä tai vaikeuksia. Siten arjen korroosiovaikutuksella tarkoitan juuri sitä itseään, eli ajan mittaa arjen aikaansaamaa kulumaa. Ja itseni tapauksessa huomaan sen kohdistuvan juuri kaikkein aidoimpaan. Kiire, vaikeudet ja valtavalta tuntuva vastuu murustavat aidosta minästä, siis siitä, mitä oikeasti olen ja kuinka ilmennän sitä, hiljalleen pikkuruisia palasia pois. Sellaisen keskellä sitä kai aika huomaamattaankin köyttää itseään turhahkoihinkin rutiineihin ja tosi tajuttomiin tapoihin.

Tiedätkö, nauraessani sidottuna mä en pysty taipumaan kaksinkerroin mahaa pitelemään, jolloin hekotus jää pintapuoliseksi ja vain keuhkojen jutuksi. Vaikka oikeastihan mä tikahdun aika helpostikin.

Siten sen linkkariveitsituliaisen kotiin kuljettamisella mä yritän vain taata, että matkalta palattuani pystyisin naruja tarvittaessa katkomalla jatkamaan arkea yhtä aitona minänä kuin huolettomalla lomallakin olin.

aitous · ajatuksia · itsetutkiskelu · oivallukset

Sinä päivänä kun -ajatus.

Elämääni mahtuu monia sellaisia hetkiä, joita kuvaa hyvin sinä päivänä kun -ajatus. Sinä päivänä kun -ajatuksen täyttämä hetki on monesti osaltaan ollut kääntämässä elämän kelkkaa uuteen, arvaamattomaankin, suuntaan, usein jonkin oivalluksen kautta. Sinä päivänä kun -ajatus on oikeastaan kai luonteeltaan kuin oivallus; se ei ole päähänpisto, eihän se nimittäin tunnu harkitsemattomalta, vaikka toisaalta se kuitenkin on juuri yksittäiseen hetkeen vahvasti sidottu yhtäkkinen hoksaus.

Sinä päivänä kun -oivallukset ovat lähes poikkeuksetta muutosmyönteisiä. Ja hyvä niin. Niillä kun on tapana helpottaa kummasti elämää. Merkittävimmät muutokset ajattelussani alkavat kasvaa nimenomaan sinä päivänä kun -oivalluksista.

blogi705

”Sinä päivänä kun ymmärsin, että jokaiselle ihmiselle on annettava mahdollisuus valintaan siitä, pitääkö minusta ihmisenä vai ei, tunsin valtavaa vapautta sisälläni. Vastuu ei ole minulla, vaan itselleen sopivan valinnan tekee toinen. Kai kirjaimellisesti tällä tavoin vihdoin ymmärsin, ettei tehtäväni ole miellyttää muita, vaan tarjota toiselle se, joka oikeasti olen.

Vaikka kinkkupizzassa ei varmasti ole yhtään mitään vikaa ja monelle se on ehdoton suosikki, en vain itse koskaan valitse kinkkuversiota.

Kuitenkin uskon maailmassa olevan juuri sopivasti sellaisia ihmisiä, joiden valinnaksi osun. Vaikka olisin ihan tällainen vain. Olen ehkä virheellisesti ajatellut joskus itseäni kuin muovailuvahana, joka sopeutuu peräjälkeen toisten erimallisiin muotteihin. Tosiasiassa meillä jokaisella kai on omat muotin muotomme ja sovimme yhteen kuin palapelin palat, jos olemme sopiaksemme.

Sen kerran jälkeen, kun ystäväni kahvituokion jälkeen sanoi tuntevansa minun tapaamiseni jälkeen aina innostunutta oloa, aloin vasta tarkemmin pohtia näitä asioita. Varmasti, koska hänen sanansa merkitsivät minulle henkilökohtaisella tasolla niin paljon. Lähimpien ystävien seurassa koen saavani ja pystyväni olla tarjoamatta yhtään mitään sellaista, mitä en todellisuudessa ole. Minulle sellainen tarkoittaa juuri sitä, etten raahaa mukanani miellyttämisentarvetta.”