Olen paljon yrittänyt lähiaikoina pohtia, mikä minusta tekee vaikeahkon ihmisen. Kyllä, vaikean etenkin itselleni, mutta välillä myös läheisilleni. Olen todennut itse monen monta kertaa, että taidan olla toisinaan aika raskas ihminen – toisen rinnalla ja jopa perheenjäsenenä. Sitäkin vielä raskaampi olen kai itselleni.

Olen yrittänyt tarttua kysymykseen miksi. Miksi koen olevani vaikea, vaikka olenkin oikeasti kiltti. Kyllä minä mielestäni olen mukava ihminen, mutta miten ihmeessä samaa aikaa siltikin niin raskas. Vaikka vaikea tai raskas ihminen ei tarkoitakaan pahaa ihmistä, olisi elo siltikin ihan kaikkien kannalta rennompaa, jos olisin kuin virran mukana kulkeva kaarnalaiva; kaikki käy, kunhan suunta on eteenpäin. Mutta kun minä haluan ajelehtia välillä ihan vastavirtaan, takertuakin.

Kuitenkin on yritettävä myös ymmärtää omaa minää: jos elämässä kohtaamia asioita ei varsinaisesti koskaan saa vastaanottaa, vaan ne yksinkertaisesti vain jysähtävät, rauhallinen reagointitapa ei välttämättä ole valttikortti. Jysähtämisellä tarkoitan valtavan voimakasta lähinnä tunteiden maailmaan sijoittuvaa kokemusta, joka syntyy vasteena objektiivisesti täysin tavallisillekin asioille. Jysähdys ei suinkaan ole aina negatiivista ylireagointia, huolestumista tai ahdistusta, vaan se voi olla yhtä hyvin esimerkiksi suuren suurta innostusta ja inspiraation aallonharjalla ratsastamista. Lähinnä kyse on kai asioiden kokemisen voimakkuustasoista.

Kyllä minä tätänykyä jo jonkin verran ymmärrän, että tapa reagoida asioihin ja ajatuksiin kuin kaasu pohjassa tai nasta laudassa, näyttäytyy toisille hyvin raskaana puolena. Sillä kaikessa ihanuudessaan se on myös itselleni raskasta. Eikä kyse kai ole muusta. Voi olla, että niin huolestumisen kuin innostuksenkin piikit tasoittuvat iän myötä. Toisaalta sitä olen odotellut viimeiset kymmenen vuotta. Vuosien aikana olen tullut päätelmään, ettei toisaalta oman itsensä ymmärtäminen aina  riitä: toisten ihmisten keskellähän tässä elellään ja siten ymmärryksen saaminen itseni ulkopuolelta on sekin tärkeää. Että ei minussa välttämättä ole mitään sellaista, jota pitäisi lähteä sen suuremmin muuttamaan.  Myönnän, että on vienyt kohtuuttoman paljon aikaa tajuta, kuinka tärkeää itsestä kertominen ja sillä tavoin ymmärryksen saaminen on; kaikille ei ole itsestäänselvä asia, että henkilökohtaisella muka-maailmanloppullani on harvemmin mitään tekemistä oikean musertumisen kanssa.

Koipitapaturma on tuntunut kuluneina parina viikkoina aina välillä juuri maailmanlopulta. Jos täysin rehellinen olen. Toisaalta taas saadun sähköpostin ydinviesti ”ei tämä nyt ihan kuraa ole” on tuntunut kertakaikkisen mahtavalta jutulta ja monen (yhdenjalan) pompun arvoiselta.