On niin miljoona syytä, miksi ihminen katsoo toista.

Niitä miljoonia vaihtoehtoja yritin käydä läpi mielessäni eilen samalla, kun koetin tehdä pintapuolista tuttavuutta uuden kuntosalin kanssa.

Tutun näköinen. Kiva ponnari. Niken treenitoppi. Vähän kuluneet kengät. Sukat rullalla.

Kaiken uuden kanssa olen aina aika varovainen. Toisaalta uudesta syntyvää epämukavuutta pidän haasteenmerkkinä itselleni; samaan tapaan kuin usein inhottavin treeniliike kohdistuu kaikkein heikoimpaan lihakseen, niin epävarma olo kertoo kehittymisen tarpeesta kyseisen tilanteen suhteen.

Harrastelija. Punaiset posket. Uudet kasvot. Pikkasen hukassa.

Uuden edessä keskittyminen olennaiseen on kai suurimpia kehityksenkohteitani. Heikkojen ojentajieni lisäksi luonnollisesti. Joskus epäolennaisuudet täyttävät tietoisuuttani hivenen liikaa. Toisin sanoen jotkin havainnoinnit on hyvä jättää sen suuremmin tulkitsematta – antaa asioiden olla.

Huoleton sykerö. Tarkka katse. Laastarisormi. Puman reppu.

Esimerkiksi mietin, kuinka kummalta tuntuu, että toinen tulee hakemaan nenän edestä painot ja katsoo suoraan silmiin, mutta ei siltikään avaa suutaan parille sanalle, edes pienelle virnistykselle. Ei ehkä päänvaivaamisen arvoista, mutta kuitenkin sellaista, mikä saa aikaan epämukavan olon.

Ei kovin tervetullut. Tuntematon.

Loputtoman luettelon viidenkymmenennen asian kohdalla lopetin läpikäynnin. Liian monen mahdollisuuden vuoksi on kai vain koetettava keskittyä olennaiseen, jotta epämukavuus uudesta kaikkoaisi.

Huh ja hei. Kai uusi sali jänskää kaikkia aina vähän?