ajatuksia · itsetutkiskelu · lifestyle · oma elämä

Sattumankin solmimia kauppoja.

ETK Elina Heidi Rinkeli. Et tätä yliopistolla ole oppinut, mutta muistaisitko jatkossa siltikin:

anna asioille rauha tapahtua.

Vaikka en ole koskaan suuremmin heilunut haaveissa, olen kieltämättä sitäkin enemmän suunnitellut tulevaa; suunnitellut sitä, kuinka laveeraisin, jos vain joku päivä taivaanrantaa maalaisin. Kai siten olen pyrkinyt piirtämään apuviivoja sille, kuinka elämäni kuuluisi kulkea – millaisia asioita siihen tulisi kuulua ja saada. Jälkeenpäin olen havahtunut siihen, että en kädenliikkeissäni ole selvästikään ollut kovin luova. Sitä vastoin järkevyyden uskon olleen monesti ajava voima.

Ehkä jo pikkutyttönä olen tuhahtanut lausahdukselle hyville ihmisille tapahtuu hyviä asioita, kun pienen ihmisen myllerryksissä en ole ymmärtänyt asioista riittävästi. Se voi olla, että pienenä järkeilemäni tapa on seurannut aina aikuisuuteen saakka: jos hyville ihmisille tapahtuu hyviä asioita, hitusen huonompien ihmisten on varmasti kompensoitava hyvän puutetta jollakin. Luulen haaveilun lentäneen silloin roskakoppaan ja järeämpien keinojen astuneen kuvaan järkevyyden muodossa. Kai olen jollakin tapaa omaksunut tavan tehdä asioiden eteen välillä liikaakin ajatustyötä enkä sen vuoksi ole osannut antaa asioille aikaa tai rauhaa tapahtua. Sattumasta puhumattakaan.

IMG_20170818_204055_036.jpg

Päätöksiäni ja tavoitteitani on pitkälti ohjannut järkiperäiset syyt, mikä tottakai on näkynyt minussa vähintääkin vastuullisuutena. Eikä se paha piirre ole, oikeastaan osaltaan ylpeyden aihe itsessäni. Toisaalta kuitenkin sellainen jatkuva järkeilyyn tukeutuminen on eristänyt tehokkaasti elämästäni sattuman mahdollisuuden. Vaikka niin harvoihin juttuihin uskon, niin sattumasta ajatuksissani on yksi juttu. Nimittäin luulen, että jos sattumankauppaan ei itse millään tavoin luota, ei se kyllä hevillä vastaan kävelekään. Millä kai tarkoitan sitä, että ihmisen on oikeassa kohtaa osattava antaa asioille rauha tapahtua – antaa niiden elää hetki ilman vaikuttamista.

Sattuma solmii kauppojaan vahingossakin, kumma ajatus – yhtä aikaa nurinkurinen ja itsestäänselvä. Sillä vaikka kuinka järkevästi olen elämääni koettanut sommitella, suurimmat, merkittävimmät ja ehkä kestävimmätkin sisällöntuojat ovat kuitenkin olleet enemmän tai vähemmän sattuman seurausta. Oli kyse sitten opinnoista, ihmissuhteista tai työpaikoista. Ja itse asiassa sen tajuaminen ja välillä ajankululle ohjasten antaminen on vaikuttanut elämääni suuresti.

IMG_20170817_183957_882.jpg

Tuskin hyvyyteni on laskenut tai kasvanut lainkaan vuosien aikana, nollassa tuskin koskaan ollutkaan. Sillä sattuma on opettanut sen, etteivät tapahtuvat asiat aina ole johtuvia minusta – joskus aika ja paikka vain saattavat olla vääriä. Tai kerrassaan hyviä.

ajatuksia · itsetutkiskelu · lifestyle

Otin 2 neuvoa kesän varalle.

Ennen kesää mä sain kaksi neuvoa:

  1. Tee parhaasi
  2. Ime tietoa

Ennen kesää mua myös jännitti niin että oksetti. Jännitti niin että teki mieli kieltäytyä ihan kaikesta. Ei auttanut kolmas neuvontynkä siitä, että perusjärkevä pärjää kyllä.

Ehkä jännitti, koska mulle ei ole aina ollut selvää, mikä on mun paras. Että miten mä teen parhaani. Tai vielä tarkemmin, että milloin riittää ja saan tuntea tyytyväisyyttä. Sillä aika usein mä olen yrittänyt huidella huolella oman parhaani yli; asettamaani vaatimustasoa on kuvannut lähinnä paras potenssiin kymmenentuhatta. Senpä vuoksi mua vähän huoletti neuvo numero yksi, siis se, pystynkö tunnistamaan hetken, kun todella olen tehnyt parhaani. Mä kun niin mielelläni tyhjentäisin taskut yhdestäkin kehotuksesta, tahtoisin antaa varmuudella riittävästi itsestäni – toisinaan tajuamatta jättää lainkaan itselleni.

Ehkä mä olen jännittänyt omaa parastani myös sen vuoksi, etten aiemmin ole tajunnut tänä kesänä oppimaani: ei ole välttämättä tarkoitus etsiä omaa parasta aivan yksin.

blogi109.jpg

Hämmästynyt mä olen siitä, että mun tiedonjano on ollut erilaista kuin koulunpenkillä. Ehkä vieläkin intohimoisempaa. Kirjan sivuilta on kiva lukea, mutta se eroaa kuitenkin kokemuksen tuomasta tiedosta juuri sellaisella tavalla, joka jollakin tapaa vetoaa muhun. Tosin tietoa on vaikea imeä, jos sitä ei kukaan ole tarjoamassa. Ehkä arvokkain saamani asia tänäkesänä onkin ollut tieto, joka on tuntunut siltä, että se on tahdottu tarjota just mulle. Koska tiedän, ettei sellainen ole itsestäänselvää.

Voi olla, että tästä kesästä lähtien alan jossain määrin uskoa kuluneita neuvoja, ihan jopa kliseitä. Että jos mä teen parhaani, se aika usein riittää. Ei mun välttämättä tarvitse edes tietää, pystyisinkö paljonkin parempaan.

ajatuksia · lifestyle · oma elämä

Pahvimukikahveja ja iltaymppäystä.

Uusissa ihmisissä kiinnostaa aina eniten arki, eli just se jokapäiväinen elämä. Että millaista se mahtaa kenelläkin olla. Eihän arjen kuvailu välttämättä kerro ihmisestä kuin senhetkisen elämäntilanteen, mutta jollain tapaa siinä kai heijastuu kaikki se, mitä toinen sisällään kantaa. Vahva tulkintani on, että arki on monikymmenprosenttisesti kuitenkin ihmisen omaa suhtautumista siihen.

Näin kai vastaisin, jos kysyttäisiin.

Pahvimukikahveja. Välillä vähän tujuja.

Kello kahdeksantoista viidentoista kilometrin lenkkejä.

Putkiaamuja tekniikalla ylös-puurolle-ulos.

Rankkasadepelkoa ja yksisulkaisen auton omistajuutta.

Iltaymppäystä. Siis illan tunteihin asioiden mahduttamista.

Ehkä yhäkin intensiivisempää oppimista kuin yliopistolla.

Hurrikaaniviikon päättäviä perjantaipannaripellillisoloja. 

Uusien ihmisten ohella uudenlaisten ihmistyyppien lukemista – tai sellaisen opettelua.

Mukavuushuumaa. Että keskinkertainen mukavuus voikin synnyttää huumantunteen.

IMG_20170622_073025_636.jpg

Arki on mun rakkaus. Oikeasti sen tulisi kai olla ihan jokaisen rakas. Sen kanssa kuitenkin elellään aikamoisen pitkä pätkä.

 

ajatuksia · HCR · lifestyle · liikunta · oma elämä · vähän runoo

Juoksen oloa.

Juoksen oloa.
Onni sisällä
askel kepeä.

Karkuun
toisinaan surua.
Sumussa vain
juoksureitti on selkeä.

Pois pakottavia ajatuksia,
useammin
nautiskellen kilometrieväänä
makeita mietteitä.

Hermostunut, innostunut,
juoksun jälkeen kuitenkin aina
olo helpottunut.

blogi78blogi79

Harvoin mä juoksen kelloa vastaan. Vielä harvemmin nopeita kilometrejä tai sähäköitä vetoja tai tarkoin suunniteltuja väliaikoja. Kun mä sidon lenkkarit jalkaan, mä olen valmis juoksemaan oloa – oli vallitseva olotila sitten millainen vain. Apea, yli-innokas, hermostunut, onnesta pakahtunut tai kiukkuinen, ihan jokaiselle tunteelle on löytynyt tähän asti sopiva askel. Ja jokaisella askeleella mä juoksen vallitsevaa tunnetta ulos itsestäni. Usein juuri lenkillä mä pääsenkin kiinni ajatuksiini, joita on ehkä aiemmin peittänyt paksu tunnemönjä.

Joka säällä, joka päällä. Olisi varmaan mun juoksumotto, jos joku joskus sattuisi kysymään.

blogi76

Eilen mä juoksin hurmiota, vähän myös jännitystä. Mun elämän toinen virallinen puolimaraton, Helsinki City Run, tuntui mahan pohjassa yhtä lailla kuin vuosi sitten ensimmäinenkin. Vaikka lämmin sää sai vatsan sekaisin ja pää oli muuten vain aikalailla sekainen, onnistuin ylittää maalilinjan omassa ennätysajassani.

Juoksin itselleni sellaisen olon, jota mä en ole muulla tavoin onnistunut vielä saavuttamaan. Sanojakaan mä en ole sille vielä täysin löytänyt.

ajatuksia · häät · lifestyle

Häähömppämuistion ylöskirjaus 1.

Rakas Rinkelin häähömppämuistio. Päiviä on tänään jäljellä 472.

No nyt olen saanut osviittaa siitä, miltä tuntuu saada myöntävä vastaus suureen kysymykseen. On kulunut nimittäin parisen viikkoa siitä, kun itse sanoin kyllä – tai joo tai juu tai jotakin sen suuntaista. Hatarat mielikuvat eivät ole vieläkään palautuneet terävämpinä päähäni. Eilen sitten mallailin hästägin risuja mielessäni huudahdukselle shesaidyes, kun toinenkin tulevista kaasoistani myöntyi tehtävään. Veikkaan, ettei se ollut vastahakoinen vastaus, vaan ihan aidosti iloinen nyökkäys. Hääjärjestelyt tuskin voivat paremmin alkaa kuin saamalla maailman parhaat kaasot koko päiväksi omaan käyttöön?

Päiviä on onneksi vielä jäljellä ruhtinaallisesti. Sellaisessa uskossa ainakin elin vielä ennen viime viikonloppua. Sunnuntaina olin nimittäin plompsauttaa silmät päästäni aamupuuroon, kun luin toisten valokuvaajien olevan jo varattuja jokaisena kesän 2018 viikonloppuna. Ja minä kun luulin, että olen tavalliseen tapaani vain yltiöpäisen innokkaana aikaisin liikkeellä – ehei ja noway. Toisaalta oli aika kiva kuulla, että enää ei tarvitse selitellä tai puolustella kenellekään omaa hömpöttelyä, vaan pian on oikeasti toden teolla aloitettava koko hömppääminen. Mutta toisaalta taas. No niin. Kaikkihan tiedämme, mitä hömppääminen tarkoittaa. Tulevan aviomiehen näkökulmasta ainakin tuhansia ootsäjoottanutselvää-puheluita töihin vaimon pomppiessa tasajalkaa luurin toisessa päässä. Siis innostuksesta vain. Hömppääminenhän tarkoittaa kirjaimellisesti hääjärjestelyiden keskellä pomppimista.

blogi62

Tällä hetkellä taidan olla hääjärjestelyiden kanssa vielä keskellä kuherruskuukautta; realismi ei ole vielä aivan täysin astunut mukaan kuvioihin, sen sijaan kaikenmoiset mahdollisuudet – tai mahdottomuudet – ovat vallanneet tilaa suunnitelmalistalta. Tässä vaiheessa sitä vielä haaveilee pizzahääkakusta ja donitsitorneista ja heppakyydityksestä, vaikka reilun vuoden aikana ne ehtivätkin kuulemma muuntua juustokakuiksi, lusikkaleiviksi ja Audiksi. Saa nähdä, kuinka pitkälle vuotta uskallan kulkea donitsitornit mielessäni.

Pari äärimmäisen tärkeääkin päätöstä olen ehtinyt jo tehdä. Muun muassa sen, että myönnyin hunnulle (jonka saa tarvittaessa viskattua tanssilattian nurkkaan).

Hei Rinkeli. Tänään pari ylöskirjausta: selvitä, mistä saa viulisteja ja huilisteja luikauttamaan häävalssin sekä suunnittele ja tilaa save the date -kortit.

 

lifestyle · liikunta · loma · matkailu · oma elämä

Sikaelämää eli tarina eräästä äärimmäisyydestä.

Hei vaan, mun matkapäiväkirja.

Kello Mallorcalla on tällä hetkellä hitusen yli kuusi. Koska tunnetila on lähinnä kuin jyrän alle jäänyt tai useammallakin voltilla hevosen selästä alas mätkähtänyt, tahtoisin palata eiliseen ja siihen, mikä teki Hawai-pizzasta illalla hotellihuoneessa syötynä niin tajunnanräjäyttävän makuisen. Itse asiassa siihen on yksi hyvin yksinkertainen vastaus.

Ma1044. Tai siksi me vuoristoreittiä kutsuimme.

Jos aloitan koko tarinan kertomalla, että sunnuntain seikkailu oli täydellä varmuudella kovin kokemani fyysinen koettelemus – siis samalla myös huikaiseva elämys, vaikka rankka olikin – koko tähänastisessa elämässäni, luulen sen luovan hyvin kuvaavan alun tälle tarinalle. Olen nimittäin ehtinyt kuluneina vuosina haastamaan fyysisesti itseäni omalla tasollani ja sen yläpuolella monin eri tavoin. Ja kai kaikenmaailman juoksut metsäpoluilla ja loputtomissa portaissa ovat osin huomaamattanikin kehittäneet erityisesti maitohaponsietokykyäni jaloissa, sillä veikkaan, ettei Ma1044 olisi muuten tuntunut siltä kuin se todella tuntui: toki rankalta, mutta yllättävän vaivattomalta ja äärettömän ihanalta.

img-20170305-wa0011img-20170305-wa0018img-20170305-wa0014

Taidettiin ihan alkujaan löytää Ma1044 Googlesta viattomalla hakusanalla pyöräilyreitti. Prahan reissulta oli ajatuksiin jäänyt pyörän selästä käsin turistikohteiden ulkopuolisiin maisemiin tutustuminen; sitä kun näkee sillä tavoin maan aivan uudesta perspektiivistä. Me emme vain halunneet nähdä vuoria, vaan myös kokea ne. Sellaiseen haluun pyörien vuokraaminen on ihan ykkösjuttu. Kartan kanssa tuntemattomaan suunnistaminen tuntuu seikkailulta. Sen lisäksi, että seikkailuiden aikana tapahtuu ihan aina jotakin yllättävää ja odottamatonta, kuten meille Ma1044-reitillä muun muassa pyörän kumin puhkeaminen, tuntemattomaan suuntaaminen ja yhdessä selviytyminen aina myös lähentävät entisestään matkakumppaneita. Tuliaiseksi ulkomaanmatkalta ei kai voi tuoda mitään arvokkaampaa kuin yhteiset muistot pienestä hurjuudesta.

Ensimmäisen viiden kilometrin nousun ja useampien ohi suhahtavien kilpapyöräilijöiden myötä hoksasimme, että valittu 70 kilometrin vuoristoreitti mitä luultavimmin oli suunniteltu vähän kevyemmille pyörille – ja kokeneemmille pyöräilijöille – kuin meidän vuokraamillemme maastopyörille. Erityisesti omat etureiteni huomasivat kyllä siksak-nousuissa vuorenrinteillä pienimpien vaihteiden toimimattomuuden. Saatettiin siinä ihan muutama me ollaan kyllä kaheleita -hörähdys päästää pahimpien hapotusten jyllätessä jaloissa. Yllätyin kuitenkin todella, miten hyvin esimerkiksi hengitykseni pelasi vuorenrinteillä; välillä ihan tuntui, että olen elementissäni.

img-20170305-wa0019img-20170305-wa0022IMG-20170305-WA0013.jpg

Kontrasti nousujen ja laskujen välillä oli valtava. Nousuissa hikikarpalot valuivat pitkin selkää, mutta useampien kilometrien mittaisissa laskuissa taas ehti jäätyä totaalisesti. Alhaalla laaksoissa oli haastavaa herätellä taas kohmettuneita ja jämähtäneitä lihaksia polkemistöihin. Ymmärrän nyt täysin, miksi kilpapyöräilijöillä on tarkoin mietitty varustus. Tuli todettua, että tällaisissa maastoissa koettu lämpötila on hyvin vaihteleva reitin eri osissa.

Valldemossan kylässä reitin loppupuolella syömäni banaanit maistuivat lähinnä pelastukselta. Matkakumppanini taisi kumota alas kaksi pasteijaa, pari banaania ja paketillisen suklaadonitseja tuoremehulla alas huuhdeltuna noin puolessatoista minuutissa. Kylän läpi kulkevan tien kiveyksellä istuskellessamme alkoi jo tuntua siltä, että ehkä vuorien välistä takaisin hotellille vielä selvitään. Itse koin oikeastaan yhden suuremman epätoivon hetken reitin aikana. Olimme selvittämässä juuri viimeistä kovempaa nousua ja sen loppupuolella nasta puhkaisi matkakumppanini etupyörän. Vararengas oli tietysti mukana ja jos pumppu olisi sopinut uuden kumin venttiiliin, sen vaihtaminen olisi ollut hoidettu pyörien pikalukitusten ansiosta muutamissa minuuteissa. Vaikeimman kautta taisi kuitenkin olla retkemme osittainen motto. Onneksi ohi tosiaan viiletti jatkuvasti pyöräilijöitä, jotka vieläpä olivat hyvin avuliaita, ja pääsimme jatkamaan matkaa suhteellisen pian apua saatuamme.

img-20170305-wa0021IMG-20170305-WA0015.jpg

Ja mitä reitin maisemiin tulee, niin ne olivat sellaisia, joista sanoilla tai edes kuvilla tuskin pystyy riittävällä tavalla kertomaan. Ma1044:n varrella oli maailman perintökohteita ja sellaisia henkeäsalpaavia näköaloja, jotka saivat minut tuntemaan itseni maailman pikkuruisimmaksi ihmiseksi.

Niin. Entäpä se Hawai-pizza illalla. Elämän parhaimpia hetkiä ovat ehdottomasti sellaiset, joihin sisältyy äärimmäisyyksiä. Tiedätkö, sikaelämää. Pyöräreitti todellakin tarjoili sellaista. Reissun jälkeen sängyllä makoillessani olin sika väsynyt ja sika nälkäinen, söin sika suolaista ja sika rasvaista pizzaa, joka maistui sika hyvältä, elämä tuntui sika kivalta. Olin myös sika ylpeä meistä molemmista ja sika onnellinen siitä, että vierelläni on sika hullu tyyppi, eli yhtä hullu kuin minä olen.

lifestyle · oma hyvinvointi · Ruoka · ruokavinkki

Mielialahiilari.

Millä tavoin toimia, kun itkuraivareiden sijaan olo on vain apea? Kun kyynelehtiminen ei tule kyseeseen, mutta mitäänsanomaton mieli siltikin vaivaa? Entä kuinka kuorruttaa ilo? Kun jo onnellinen tila kaipaa pienen pikkuruista kohotusta? Kuinka löytää huonon hyvä puoli tai puoliksi tyhjän lasin täysinäisyys? Kun asenne tarvitsee ryhtiliiketta ja ryhtiliike jotakin apuvälinettä?

Mä syön hiilaria. Ja tulee tuitui-olo.

Vaikka en syö normaalisti arjen tohinassa erityisesti hiilihydraatteihin panostaen, ainakaan pasta- ja pannukakkupainotteisesti, koen omistavani siltikin todellisen hiilarikoneiston. Tehokas hiilarikoneisto, niin millainen se on? En ole kai koskaan kokenut spagetin oikeasti vetävän vetelän väsyneeksi, lounaallakaan, enkä liiemmin valkoisista valkoisimpienkaan jauhojen erityisemmin turvottavan. Oikeastaan kummankin suhteen aikamoisen vahvasti päinvastoin. Kaikkein suurin vaikutus paahtoleivillä ja riisipuuroilla on kuitenkin mielialaani.

IMG_20170218_091957.jpg

Mä en syö hiilaria, jotta mun häilyvä mieliala kohenisi tai jotta mä olisin yhä iloisempi. Mutta kun mä syön hiilaria, mä kyllä huomaan sen mun mielialassa monellakin tapaa.

Joskus jopa niinkin, että pastakulhon jälkeen oman maailmani – lähinnä ajatusteni – määrätyt osiot, siis ideat, haaveet ja odotukset, tuntuvat mahdollisilta. Pannukakkupellillisen pituisen mietintätauon jälkeen mahdottoman toteutettavissa olevilta.

Onkohan monellekin mielialahiilari juttuna tuttu?

IMG_20170214_180556.jpg

Pastainen potku parempaan oloon

Paketti fetaa

Rasia pinaattia

Ruokakermaa

Sipulia

Pippuria

Perhospastaa

Kuullota hei ensiksi sipulit ja lisää sen jälkeen pinaatti. Lorauta sekaan kermaa. Lopuksi pilko mukaan feta ja heitä mukaan mausteita. Pyöräytä koko hässäkkä keitetyn perhospastan kanssa sekaisin.

ajatuksia · lifestyle · oma elämä · pienet hetket

Tarina tapaamisesta Päivin kanssa.

Nämä ovat näitä tarinoita elämästä. Sellaisia, jotka kumoavat kaikenlaista, kuten jo ajateltuja ajatuksia. Perjantaina sattui yllättävä vajaan muutaman tunnin kestänyt tarina, jollaisia oikeasti toivoisin tapahtuvan useammin. Näin sunnuntaina ajateltuna ainakin.

Helsinkiin suuntaava juna jäi Tikkurilaan. En tiedä, olisiko se kuinka nopeasti päässyt jatkamaan matkaa. Kuulutukset kuitenkin antoivat ymmärtää, että Tiksin busseihin hyppääminen olisi kannattavaa. Siinä satuin sitten pyörittelemään päätäni ja katseeni osui samassa junavaunussa – ei kuitenkaan aivan vastapäisessä penkissä – istuvan naisen silmiin. Lähetääks yhessä suunnistaa bussii, hän heitti just minulle. Toivon, ettei häkellykseni näkynyt hirvittävän selkeästi.

Bussissa sitten körötellessämme ja selvittyämme tiedosta, että matka ottaakin vartin sijaan tunteroisen, huomasin jo kertovani hänelle siitä, kuinka laitoin itsekin merkille täysikuun kauneuden ja siitä, millaista on olla perheen nuorimmainen. Hän kertoi minulle Minna Parikan kengistä ja omasta tyttärestään.

Siinä ylitettiin Vantaan rajojen lisäksi kaikenlaiset ikärajat ja aikarajat. Ei haitannut useampien vuosien kuilu välissämme, eikä lainkaan vasta vartin tunteminen. Rautatientorille saapuessamme olisin voinut jatkaa vielä kahvikupposen äärelle turinoimaan. Voi Päivi, että oli kivaa! Vai kuka olitkaan. Nimet kun vaihdettiin jo siinä häkellysvaiheeni aikana.

blogi702

Hei Päivi meidän bussireissua yhä mietiskellen.

Mutta tämä se todisti, että kyllä ihminen voi vain vaikka hetkeksi kävellä toisen elämään. Täyttää sitä bussimatkan verran ja poistua sitten sulavasti. Itse asiassa jäi ihan kutkuttava olo tapahtuneesta. Ihan jokainen ihminen varmasti kaipaisi tällaisia pieniä pätkätarinoita omaan elämään.

Ja jos joku päivä satun vielä jämsäläisen Päivin – vai olikohan se juvankoskelainen Riitta tai joku muu – tapaamaan, aivan varmasti jatkamme huulen heittoa mahtavasta tuuristamme.

ajatuksia · elämänasenne · höllää · itsetutkiskelu · lifestyle · oma elämä

Ihanaa, lähti täysin käsistä.

Mutta mihin menee sitten pellillinen pannukakkua? Siis muualle kuin mahaan.

Ihan juuri siihen koloon, jota kannustan ainakin itseäni säännöllisesti kaivamaan. Koska jos on ihan täysin okei antaa jonkin asian lähteä kokonaan käsistä, on sille oltava myös oma paikkansa ajatuksissa. Esimerkiksi järjetön määrä pannukakkua kuuluu tuohon koloon. Eikä se ole missään nimessä teon hautaamista, vaan yksinkertaisesti sen sijoittamista; mikään asia ei ole minulle täysin okei, jos en tiedä elämästäni ja ajatuksistani löytyvän sille sopivaa paikkaa.

Kolo kaivetaan kai osin ainakin ajatustyöllä. Tomaatin väri on punainen. Pannukakun syöntimäärä pellillinen. Siltä tarkoitetusti järjettömän tulisi kuopassa tuntua – täysin luonnolliselta asialta.

IMG_20170204_175211.jpg

Taistelen kovasti sitä vastaan, että kaikki narut pitäisi  aina pitää käsissä – että kontrolli pitäisi olla aina ihmisen elämässä läsnä. Koska ensiksikin, eihän kukaan voi jaksaa sellaista vuodesta toiseen jokaisen elämän asian osalta. Ja koska toiseksi, kontrollin jättäminen määrättyjen asioiden suhteen luo myös äärimmäisiä ilonelämyksiä. Toiset asiat suorastaan vaativat mopon käsistä karkaamista, muutoin ne eivät tunnu miltään.

Joku asiantuntija on kuulemma joskus suositellut kovasti 30/70-diettiä. Periaatteena siinä on ollut, että 70 prosenttia kunnolla syömistä ja 30 sitten vähän vähemmän mietittyä syömistä tarkoittaen monelle kai herkuttelua. Eikö jotakin samantapaista voi soveltaa myös kontrolliin? Jos ei uskalla ottaa kehiin aivan kolmekymppistä, niin kahdestakympistäkin on hyvä lähteä; kaksikymmentä prosenttia elämään kuuluvista asioista voivat olla sellaisia, että niiden narunpäiden ei välttämättä tarvitse aina pysyä tiukasti kourassa.

Kahdenkymmmenen kontrollittoman prosentin hyväksyminen on juuri sen kuopan kaivamista esimerkiksi pannukakkupellilliselle.

IMG_20170204_175118.jpg

Sama ajatus on helpottanut suhtautumisessa moneen muuhunkin asiaan, kuten opintoihin ja tuleviin töihin. Uskon tuon kahdenkymmenen prosentin olevan silloin mahdollisuus myös vaikkapa luovuudelle ja innovatiivisuudelle.

lifestyle · muistoja · Ruoka · ruokavinkki · vitsi oli

Paluun tekevä protskupiirakka.

Moi. Mä olen Elina ja mä olen entinen proteiinileivontakoukuttunut.

Moi Elina. Tervetuloa PLK-ryhmään. Täällä jokainen saa kertoa ääneen aivan kaikki mieleenpalautuvat protskureseptit ilman tuomitsevia yökkäilyjä.

Okei selvä. Mä en tiedä, kuinka moni tiesi mun taustasta. Siitä, että olin ihan älyttömän innostunut kaikenlaisista niin sanotuista vaihtoehtoisista leivonnaisista. Raakakakut eivät olleet silloin vielä niinkään pinnalla, vaan enemmänkin kaikenlaiset proteiinipitoiset leivonnaiset valtasivat keittiöitä. Mun omatkin hässäkät pystyy vielä tänä päivänäkin kiteyttämään aika hyvin seuraavaan: kaurahiutaleinen kananmuna-banaani-kardemummakombo.

Kuten sanottu, mä olin äärettömän innostunut proteiinipitoisista banaanileivistä ja kesäkurpitsapiirakoista. Oli siisteintä ikinä saada oikeanlainen koostumus ja aika makea maku ilman vehnäjauhoja ja sokeria ja kaikkea tavallista. Voi niitä aikoja.

Vaikka jätti se kaikki kyllä aikamoisia traumojakin.

Mua ei voi syyttää yrittämättä jättämisestä tai toiveikkuuden puutteesta. Ihan jokainen kerta mä olin odottavaisin ja jännittynein mielin, kun tarjoilin kyhäelmiäni usein kovin epäluuloisille testimaistajille. Protskuleipomusteni menestyksestä ehkä kertoo jotakin se, että loppuaikoina tahtoi olla hankalaa saada enää syöjiä. Aluksihan se oli ihan sanatonta katseenvaihtoa mun selkäni takana, mutta suhteellisen pian jo suoria sanoja: rehellisesti sanottu ei tämä kyllä kovin hyvää ole. Mä muistan vieläkin sen kaiken kuin eilisen.

Kyllähän se ajanmittaa ajoi mut epätoivon partaalle. Ja oikeastaan vasta viimeisen vuoden aikana mä olen uskaltanut totutella taas kauhanvarteen – jopa niin hienoin tuloksin, että leivoin viime viikonloppuna ensimmäisen protskupiirakan sitten romahdukseni.

Saanko mä jakaa sen teidän kaikkien kanssa?

Tottakai. Ole hyvä.

Eli Paluun tekevä proteiinirahkapiirakka

Pohja:

Noin 5 dl kaurahiutaleita

2 kananmunaa

hunajaa

Täyte:

Noin 300 g itsemaustettua marjarahkaa tai valmiiksi maustettua (esim. sokerilla makeutettu Profeel)

2 kananmunaa

hunajaa

(pakaste)marjoja (esim. mustikkaa tai mansikkaa)

Pohjan ainekset sekaisin. Painele se sitten piirakkavuokaan, jossa kannattaa käyttää leivinpaperia. Sekoita täytteen ainekset ja kaada pohjan päälle. Paista 20-25 minuuttia uunissa noin 200 asteessa.

IMG_20170129_180906.jpg

Olipahan vapauttavaa.

Entä tästä eteenpäin?

Ovat protskuleivonnaiset ehkä tulleet taas jäädäkseen elämääni. Tavallisen pannukakun rinnalle tietysti.