Juoksen oloa.

14/05/2017 Elina2 kommenttia

Juoksen oloa.
Onni sisällä
askel kepeä.

Karkuun
toisinaan surua.
Sumussa vain
juoksureitti on selkeä.

Pois pakottavia ajatuksia,
useammin
nautiskellen kilometrieväänä
makeita mietteitä.

Hermostunut, innostunut,
juoksun jälkeen kuitenkin aina
olo helpottunut.

blogi78 blogi79

Harvoin mä juoksen kelloa vastaan. Vielä harvemmin nopeita kilometrejä tai sähäköitä vetoja tai tarkoin suunniteltuja väliaikoja. Kun mä sidon lenkkarit jalkaan, mä olen valmis juoksemaan oloa – oli vallitseva olotila sitten millainen vain. Apea, yli-innokas, hermostunut, onnesta pakahtunut tai kiukkuinen, ihan jokaiselle tunteelle on löytynyt tähän asti sopiva askel. Ja jokaisella askeleella mä juoksen vallitsevaa tunnetta ulos itsestäni. Usein juuri lenkillä mä pääsenkin kiinni ajatuksiini, joita on ehkä aiemmin peittänyt paksu tunnemönjä.

Joka säällä, joka päällä. Olisi varmaan mun juoksumotto, jos joku joskus sattuisi kysymään.

blogi76

Eilen mä juoksin hurmiota, vähän myös jännitystä. Mun elämän toinen virallinen puolimaraton, Helsinki City Run, tuntui mahan pohjassa yhtä lailla kuin vuosi sitten ensimmäinenkin. Vaikka lämmin sää sai vatsan sekaisin ja pää oli muuten vain aikalailla sekainen, onnistuin ylittää maalilinjan omassa ennätysajassani.

Juoksin itselleni sellaisen olon, jota mä en ole muulla tavoin onnistunut vielä saavuttamaan. Sanojakaan mä en ole sille vielä täysin löytänyt.

HCR · itsensä kuuntelu · lifestyle · liikunta · oma hyvinvointi · tavoitteet · treeni

Tavoitteista vai tavoitteitta.

28/01/201728/01/2017 Elina2 kommenttia

Edelleen mielestäni yksi lähivuosien hienoimmista asioista on ollut pian jo vuoden takainen päivä, kun juoksin ensimmäisen virallisen puolimaratonini. Lämmin tunne on sekoitus tuon päivän odotusta, tsemppisanoja, isin ohjeita, innostusta ja ylpeyttä. Muistan miettineeni, etten ole menossa reitille niinkään voittamaan itseäni, vaan ainoastaan tekemään sitä, mikä oikeasti saa aikaan äärettömän hyvän olon. Tiesin pystyväni juoksemaan matkan ja ainoa asia, jota jännitin, oli vielä keväänkin puolella kiukutellut jalka. Vaikka itseni voittaminen ei sinänsä ollut minulle itseisarvo, olin äärettömän ylpeä juoksustani; jalkaa kuunnellen juostu hiukan päälle kaksituntinen oli kelpoaika. Siitä huolimatta, että jouduin jättämään seuraavan päivän esteratsastuskilpailut väliin hiertymien vuoksi, ensimmäinen puolimaratonini jätti jälkeensä sammumattoman janon; janoissani aloin heti suunnitella uutta juoksua.

Sen vuoksi kahta ajatustakaan ei käväissyt mielessäni, kun sain Urheiluliitolta kutsun tulla juoksemaan vuoden 2017 Sportyfeel Helsinki City Run; sanoin kyllä. Kyllä, kyllä, kyllä! Myös tänä keväänä suunnitelmissani on juosta HCR.

Hyvin rauhallisesti polven kanssa tällä hetkellä – onneksi kuitenkin yhtämatkaa.

Suorittajaluonteena joudun tarkasti miettimään, kuinka aion suhtautua kuhunkin tähtäimeen. Vaikka moni vannookin tavoitteiden nimeen ja sen, ettei saavutuksia tule tavoitteitta, omassa mielessäni asia ei ole yhtä yksinkertainen. Olen jo useamman vuoden rajoittanut itseltäni oikeutta luoda jatkuvasti erilaisia tavoitteita. Sillä välillä tuntuu, etten elämäni aikana ole muuta tehnytkään kuin suorittanut.

Koska en ole huippu-urheilija tai muunkaan vakavan äärellä, mielestäni saavuttaa voin asettamatta sen suurempia tavoitteita; minulle paras tapa on keskittyä omaan juttuuni. Omaan juttuun keskittyminen tuo minulle riittävästi onnistumisentunteita, mielihyvää ja maalilinjan ilman tiukkoja aikatähtäimiä, kurinalaisuutta ja puhdasta suorittamista. Toisin sanoen minun tapani saavuttaa – kai muillakin elämäni osa-alueilla kuin vain liikunnan saralla – on muu kuin tarkkojen tavoitteiden asettaminen.

Polvikipujen takia kotona kököttäessäni sain Santulta tsemppariksi uuden juoksutakin kevääksi.

Myös tänä keväänä joudun juoksemaan harjoituslenkkejä ja luultavasti Helsinki City Runinkin jalkaani, tällä kertaa polveani, kuunnellen. Ehkä se on kehoni tapa muistutella, etten revittelisi liian rajusti. Olen nimittäin todella taitava innostumaan ennennäkemättömällä tavalla ja harjoittelemaan määrällisesti liikaa. Järjen äänenä toimii varmasti myös ystäväni Marissa, joka itsekin on lähdössä mukaan juoksemaan.

Suurta suunnitelmaa kevättä ajatellen en ole luonut. Polven salliessa aion tosin vielä ennen toukokuuta juosta Tuusulan järven ympäri, eli noin puolimaratonin verran.

Oletko ottanut haasteen vastaan? Luonut tavoitteita?

ajatuksia · HCR · kiitollisuus · oma elämä · oma hyvinvointi · terveys · treeni

HCR2016

15/05/201622/10/2016 Elina5 kommenttia

Tää se on elämää.

Jalat ihan hivenen muussahtaneina ja mahantäytteenä kylläkin paljon reilummin äidin murjomaa perunamuussia istuin autossa matkalla kohti jätskipönikkää. On kai vaikea kuvailla aivan tarkoin, mikä teki elämästä juuri sillä hetkellä niin hirvittävän elämänmakuista. Jätski maistui Omarilta, mutta se oli vain pieni vivahde koko elämyksessä. Sitä tahtoisi vain todeta, että kokeile itse: haasta itsesi fyysisesti ja nauti jälkifiiliksistä. Ei ole ensimmäinen kerta, kun samankaltaisessa tilanteessa huokaisen nuo sanat ja yritän olla pakahtumatta rintakehässä rellestävään riemuun. Tosin eilinen oli kyllä jotakin ainutlaatuista. Sain vihdoin juosta kaikkien vastoinkäymisten ja loukkaantumisten jälkeen ensimmäisen puolimaratonini.

Siinä tunteessa on jotakin perin alkukantaista. Sellaista käsittämättömän luonnollista ihmiselle. Että käytän kehoani, vien sen lähelle äärirajoja ja lopuksi palkitsen levolla. Luulen, etten paljonkaan sen lähemmäksi voi päästä omaa ihmisyyttäni, jos ajatellaan omien tuntemusten ja vaistojen varassa toimimista. Tunteen vallassa koen, että pääsen kaiken teennäisyyden keskeltä elämän ytimeen, siihen, millaiselta elämän kuuluisi tuntua. Veikkaan, että joku saattaa tuntea samaa metsän keskellä hiljaisuudessa. Ikään kuin ajattelen, että tässä on pääni, täällä kädet ja tuossa roikkuu jalat – ja se tuntuu aina kaikkein merkityksellisimmältä. Että minä olen olemassa ja osa hetkeä. Kuin olisin matkannut valovuosien päähän esimerkiksi ripsareista, ulkonäköpaineista ja liian lihottavista ruoka-aineista. Sillä hetkellä elämän turhuuksista. Se jonkinlainen alkukantaisuuden tunne vaikuttaa yksinkertaisesti vain niin valtavan, valtavan oikealta.

Kaks tuntia ja seittemän minuuttia. Se oli pelkkää nautintoa. Yhdeksännentoista kilometrin kohdalla ehkä ihan vähän myös pettymystä, että pian juoksu on jo ohi. Olin jopa hirvittävän onnellinen oikean jalan väsähtämisestä, sillä vasen toimi lopussakin lähes moitteettomasti: osaan arvostaa nykyisin vasenta jalkaani aivan uudella tavalla. Se nimittäin osaltaan mahdollistaa aika paljon, esimerkiksi oikeanlaisen elämän.

Tällä hetkellä harras toiveeni on, että saisin jatkaa tästä tätä tällaista alkukantaista elämää.