Juoksen oloa.
Onni sisällä
askel kepeä.

Karkuun
toisinaan surua.
Sumussa vain
juoksureitti on selkeä.

Pois pakottavia ajatuksia,
useammin
nautiskellen kilometrieväänä
makeita mietteitä.

Hermostunut, innostunut,
juoksun jälkeen kuitenkin aina
olo helpottunut.

Harvoin mä juoksen kelloa vastaan. Vielä harvemmin nopeita kilometrejä tai sähäköitä vetoja tai tarkoin suunniteltuja väliaikoja. Kun mä sidon lenkkarit jalkaan, mä olen valmis juoksemaan oloa – oli vallitseva olotila sitten millainen vain. Apea, yli-innokas, hermostunut, onnesta pakahtunut tai kiukkuinen, ihan jokaiselle tunteelle on löytynyt tähän asti sopiva askel. Ja jokaisella askeleella mä juoksen vallitsevaa tunnetta ulos itsestäni. Usein juuri lenkillä mä pääsenkin kiinni ajatuksiini, joita on ehkä aiemmin peittänyt paksu tunnemönjä.

Joka säällä, joka päällä. Olisi varmaan mun juoksumotto, jos joku joskus sattuisi kysymään.

Eilen mä juoksin hurmiota, vähän myös jännitystä. Mun elämän toinen virallinen puolimaraton, Helsinki City Run, tuntui mahan pohjassa yhtä lailla kuin vuosi sitten ensimmäinenkin. Vaikka lämmin sää sai vatsan sekaisin ja pää oli muuten vain aikalailla sekainen, onnistuin ylittää maalilinjan omassa ennätysajassani.

Juoksin itselleni sellaisen olon, jota mä en ole muulla tavoin onnistunut vielä saavuttamaan. Sanojakaan mä en ole sille vielä täysin löytänyt.