Kategoria: terveys

ajatuksia · itsetutkiskelu · syvällistä · terveys · ulkonäkö

Muotiton, koska omat muodot on.

Elina4 kommenttia

Yrittämällä olla mahtumatta muottiin mä paljastan todelliset muotoni.

Se on jotain, mihin koetan kovasti pyrkiä tänäpäivänä ja toisaalta se on juuri sitä, mitä pelkäsin monen monta vuotta. Omien muotojeni paljastamista.

Voit ymmärtää sen juuri siten kuin sanat kirjoitin, siis tarpeena näyttää samalta kuin muut. Kai oma mieleni muovasi muotin kaikista vaikutteista, joita ympäriltäni sain, ja lisäksi uskotteli sen olevan muoto, johon tuli pyrkiä ja joka lähinnä puuttui itseltäni. Pelkäsin niin kovasti epäsopivuuden esilletulemista, etten edes itse katsonut ääriviivojani peilistä – en tunnustanut niitä omikseni. Kerroin itselleni iltasatuja, joissa oli mielestäni onnellinen loppu; vaatisi vain toimenpiteitä muottiin mahtuakseni. Nuo toimenpiteet todellakin saivat minut sujahtamaan muottiin, mutta samalla ne veivät yhä vain kauemmaksi todellisesta olemuksestani. Lopulta olin jo miltei liian pieni pystyäkseni täyttämään muotin. Silloin ehkä alkoi se räpiköinti, jotta en hukkuisi toimenpiteistäni seuranneiden vaatimusten syvyyksiin. Muotin reunoilla kaksinkäsin roikkuessani aloin ensikertaa kyseenalaistaa mahtumisen tarvetta – oikeastaan koko muotin olemassaoloa.

Voit itsekin tietää, mitä seuraa, jos ihminen ei uskalla paljastaa todellisia muotojaan edes itselleen. Se vaikuttaa omaan kehonkuvaan ja kykyyn nähdä ääriviivat, mutta lisäksi hirvittävän paljon syvemmällekin ihmisen mielessä. Itse asiassa kai kykyyn nähdä oma minä osana omaa elämää. Yrittämällä mahtua yhteen ja samaan muottiin saa samalla pyyhittyä tehokkaasti pois ihan kaikenlaiset viivat itsestä. Sitä ei välttämättä enää edes tunnista, mihin omassa elämässään sijoittuu.

Siten olen nähnyt tavoitteen olla yrittämättä mahtua muottiin laajemminkin kuin vain oman ulkoisen olemuksen suhteen. Kai sitä kutsutaan yksinkertaisesti ihmisen uskallukseksi olla tilanteesta riippumatta oma itsensä. Ja vain sillä tavoin, muottiin mahtumatta, kykenen näyttämään millainen oikeasti olen, omat muotoni. En minä esimerkiksi kuvailisi itseäni vain vahvajalkaiseksi, vaan lisäksi – erityisesti ennemminkin – innostujaksi, ideoijaksi ja nopealiikkeiseksi, mutta myös tarkaksi funtsijaksi.

Juuri sitä kautta olen aikanaan alkanut lähestyä uudelleen, jossakin mielessä ehkä ensikertaa, itseäni. Opin näkemään itsessäni sisäistä potentiaalia ja rakastamaan niitä puolia, jotka tekevät minusta juuri tämän muotoisen, esimerkiksi jopa pienesti kapinoivan halun ajatella asioita uusista näkökulmista.

Nykyisin taistelen sitä vastaan, etten aina mahtuisi kaikissa asioissa toisten kanssa samaan muottiin. Ei se vaivatonta edelleenkään ole, mutta toisaalta se on ainoa keinoa opetella näkemään oma uniikkius, omien ajatusten ja oman olemuksen ainutlaatuisuus.

6.5 vietetään Älä laihduta -päivää ja perinteisesti mä olen jakanut omia ajatuksiani asiaan liittyen. Tänä vuonna ohessa toteutetaan myös Älä mahdu muottiin -valokuvauskampanja. 

 

ajatuksia · itsetutkiskelu · kehitys · liikunta · oma elämä · tavoitteet · terveys · treeni

Juoksuylpeys.

Elina6 kommenttia
”Mä muutin kolmosluokalla Järvenpäähän. Täällä mä asun edelleen. Tämä on ihan kiva paikka. Järvenpäässä on Tuusulan järvi. Mä pidän siitä kovasti. Ala-asteella mä aina mietin, jaksaisinko polkea pyörällä koko järven ympäri. Sitten kun mä jaksoin, mulla oli tapana pohtia, montako tuntia mahtaisi mennä kävellen. Liian monta, kyllä se pitäisi juosta ympäri, aina taisin todeta. Mutta sen muistan, että ajatuskin tuntui jo täysin mahdottomalta. Enhän mä jaksanut köpötellä kuin Terholan toiseksi lyhyimmän lenkin.” 
Eilen aamulla pistin suhteellisen kylmiltäni menemään. Järvi ympäri, 21 km ja reilu kaksi tuntia.
Olen todella harvoin itsestäni ylpeä. Paljon, paljon harvemmin kuin toisista. Ja silloin harvoinkin kun tunnen ylpeyttä, se liittyy lähinnä saavuttamiseen: hyvään tenttitulokseen tai muuhun vastaavaan. En oikeastaan edes tiedä, olenko koskaan ollut ylpeä ihan vain siitä, mitä olen. Ylpeyden tunteminen ilman varsinaista saavutusta tuntuu aika vieraalta.
Ylpeyden tunteminen on kuin pieni lämmin aalto, jossa voisi kellua hetken ja toisenkin. Arvelen, että juuri se on syy, miksi minun on helpompi olla ylpeä esimerkiksi läheisistäni kuin itsestäni. Lämpö toisia kohtaan tulee luonnostaan, mutta jopa pelkkä armollisuus itseä kohtaan on monien ajatuksien takana. Säälihän se on. Senkin vuoksi, että ylpeyden tunteminenhan on suoranaista polttoainetta: vaikea se on vuodesta toiseen yrittää kaikenlaista ilman hetkittäistäkään ylpeyttä itsestä. Ylpeyden pitäisi olla ihan jokaiselle tuttu tunne. 
Kieltämättä tuntui hienolta tajuta, että juoksukunto on kasvanut kohisten kaikkien jalkavaivojen ja muiden sairasteluiden jälkeen. Hitusen se on kohentunut jopa viime kevään puolimaratonista. 
Sellaisia pieniä ylpeyden tunteita se kai nostatti. Ehkä joskus vielä kaksi kierrosta putkeen järven ympäri.
ajatuksia · HCR · kiitollisuus · oma elämä · oma hyvinvointi · terveys · treeni

HCR2016

Elina5 kommenttia
Tää se on elämää.
Jalat ihan hivenen muussahtaneina ja mahantäytteenä kylläkin paljon reilummin äidin murjomaa perunamuussia istuin autossa matkalla kohti jätskipönikkää. On kai vaikea kuvailla aivan tarkoin, mikä teki elämästä juuri sillä hetkellä niin hirvittävän elämänmakuista. Jätski maistui Omarilta, mutta se oli vain pieni vivahde koko elämyksessä. Sitä tahtoisi vain todeta, että kokeile itse: haasta itsesi fyysisesti ja nauti jälkifiiliksistä. Ei ole ensimmäinen kerta, kun samankaltaisessa tilanteessa huokaisen nuo sanat ja yritän olla pakahtumatta rintakehässä rellestävään riemuun. Tosin eilinen oli kyllä jotakin ainutlaatuista. Sain vihdoin juosta kaikkien vastoinkäymisten ja loukkaantumisten jälkeen ensimmäisen puolimaratonini.
Siinä tunteessa on jotakin perin alkukantaista. Sellaista käsittämättömän luonnollista ihmiselle. Että käytän kehoani, vien sen lähelle äärirajoja ja lopuksi palkitsen levolla. Luulen, etten paljonkaan sen lähemmäksi voi päästä omaa ihmisyyttäni, jos ajatellaan omien tuntemusten ja vaistojen varassa toimimista. Tunteen vallassa koen, että pääsen kaiken teennäisyyden keskeltä elämän ytimeen, siihen, millaiselta elämän kuuluisi tuntua. Veikkaan, että joku saattaa tuntea samaa metsän keskellä hiljaisuudessa. Ikään kuin ajattelen, että tässä on pääni, täällä kädet ja tuossa roikkuu jalat – ja se tuntuu aina kaikkein merkityksellisimmältä. Että minä olen olemassa ja osa hetkeä. Kuin olisin matkannut valovuosien päähän esimerkiksi ripsareista, ulkonäköpaineista ja liian lihottavista ruoka-aineista. Sillä hetkellä elämän turhuuksista. Se jonkinlainen alkukantaisuuden tunne vaikuttaa yksinkertaisesti vain niin valtavan, valtavan oikealta.

Kaks tuntia ja seittemän minuuttia. Se oli pelkkää nautintoa. Yhdeksännentoista kilometrin kohdalla ehkä ihan vähän myös pettymystä, että pian juoksu on jo ohi. Olin jopa hirvittävän onnellinen oikean jalan väsähtämisestä, sillä vasen toimi lopussakin lähes moitteettomasti: osaan arvostaa nykyisin vasenta jalkaani aivan uudella tavalla. Se nimittäin osaltaan mahdollistaa aika paljon, esimerkiksi oikeanlaisen elämän.

Tällä hetkellä harras toiveeni on, että saisin jatkaa tästä tätä tällaista alkukantaista elämää.

ajatuksia · oma hyvinvointi · syvällistä · terveys

#älälaihduta16

Elina2 kommenttia
Jag tror på inga speciela dieter. Jag tycker att följa tallriksmodellen är tillräckligt bra för nästan alla. Om du vill gå ner i vikt, måste du ändra dina livsvanor.
En sitten ajatellut luopua mielipiteestäni, vaikka en olekaan varma kieliopista ja olisi ehkä helpompi vain todeta yksinkertaisesti LCHF-dieten är bra. Kai sitä paniikissa sopertamista kannattaa yrittää; jospa ruotsin suullinen koe menisi läpi.
Suunnittelin sanovani myös jotakin sellaista kuin jag anser att äta är så komplicerad nuförtiden.
Olen aina ollut sitä mieltä, että elämässä ei pitäisi vain tyytyä mihinkään. Jos olo on huono, asialle toki täytyy tehdä jotakin. Ja aika usein vastuu tekemisestä on ihan vain itsellä. Se ei poista tarvetta tuelle tai ohjeistuksille, mutta omaa itseä ja elämää koskevia juttuja harvoin voi hoitaa siltikään vain lukemalla lippulappusista. Uskon, että se, miten rempallaan olevaa asiaa ensikerran lähestyy, määrittää aika paljon sen, kuinka korjaavissa toimenpiteissä tulee onnistumaan. Tämän kaiken vuoksi kai ajattelenkin, että kenenkään ei tulisi ottaa itseään niskasta kiinni ja hitto alkaa laihduttaa. Sen sijaan tulisi kohdella itseä niin kunnioittavasti, että vähän liian tukalan olon tullen korjaisi omia elämäntapojaan parempaan suuntaan. Oma hyvä olo on aika arvokas asia. Samoin kuin terve mieli – lisäksi vähintäänkin yhtä herkkä. Ei kai pakottamalla ja pahalla saa mitään elollista kuin väkisin alistumaan.
En tiedä, kuinka moni nykypäivänä tiedostaa, mihin kaikkeen laihduttaminen – paremminkin ehkä paine siitä – voi johtaa. Se saattaa koukuttaa. Se saattaa mustata elämää. Se saattaa hyvinkin rajoittaa olemista. Se saattaa alkaa kontrolloimaan ja sairastuttaa. Itse asiassa se voi tappaakin. Moni varmasti tokaisisi, että kuule niin moni muukin asia. Laihduttamisen ei tarvitse aina johtaa syömishäiriöihin, eikä sitä pidä niihin joka tilanteessa liittääkään, mutta kyllä se voi siltikin ihan vain tukahduttaa mattimeikäläisen tavallisia ajatuksia ja ennen kaikkea luonnollisia kehon viestejä. Ei ole nykypäivänä kovinkaan tavatonta, että syöminen muuttuu ajatuksissa äärimmäisen hankalaksi ja monimutkaiseksi asiaksi  – sellaiseksi, ettei sitä enää osata ilman ohjeita paperilla tai ahdistavia ajatuksia keittiössä. 
Sen vuoksi ajattelenkin, ettei laihduttamisen kimppuun tulisi koskaan suoranaisesti hyökätä, vaan paremminkin tsekata omia valintoja.
Aika usein tunnistan vähän vaikeampien syömisjuttujen kanssa kamppailevan jo kaukaa. Eikä tarvitse olla ruokapöydän ääressä, kaupungin kaduillakin kävely riittää. Ihan jokainen kerta mieleni tekisi käydä juttelemassa, mutta koskaan en ole uskaltanut heittää edes myötätuntoista katsetta. Ei #älälaihduta -tokaisu saa kuin lisää pahaa mieltä aikaan, ei sellaista voi mennä kenellekään sanomaan.   
Hiljaa mielessäni aina vain toivon toisen löytävän ajatuksen siitä, että kaikkien tehtyjen päätösten – olivat ne sitten millaisia vain – tulisi perustua itsensä kunnioittamiseen ja oman minän arvostamiseen. Että ihan kaikesta huolimatta itsensä voi hyväksyä juuri sellaisena kuin on.

6.5 vietetään taas kansainvälistä Älä laihduta -päivää.

ajatuksia · oma elämä · oma hyvinvointi · syvällistä · terveys · ulkonäkö

Leikkasin kaikenlaista pois.

Elina2 kommenttia
Vielä tiistaina aamulla ääneen vatvoessani minulta kysyttiin, mikä siinä nyt on niin hirvittävän vatvomisen arvoista. Ymmärsin kyllä välittömästi piilomerkityksen sen kaiken jahkailun keskellä. Kysyjä selvästi halusi tuupata minut vain eteenpäin saatesanoilla senkus varaat, menet ja leikkautat. Yksinkertaista!
Lienee sanomattakin selvää, että yksinkertaista se oli vain toiselle meistä – sille kaksilahkeiselle.
Kampaajan penkissä leikataan samalla niin paljon muutakin pois kuin vain maahan tipahtelevia suortuvia. Parit itkut ja mehukeitosta tahmaiset latvat. Yhtäkkiä sitä muistaa, kuinka monessa tuulenvireessä pehkoa on riepoteltu ja millaisissa kaikissa reissuissa hiukset ovat matkanneet mukana. Hiukset kertovat aina jotakin ihmisen tilasta elämässä – etupäässä hyvinvoinnista. Jos hiuksien sanotaan olevan naisen kruunu, niin yhtä lailla ne ovat myös indikaattori hyvinvoinnille. Onnellisessa päässä kasvaa hienoja hiuksia. Niin se vain menee. Ja kukapa ei olisi ylpeä aikaansaannoksistaan – terveistä suortuvista.
Minulle hiukset ovat merkinneet paljon kaikenlaista muutakin. Kun päätin tiistaina antaa napsaista (vihdoinkin) kunnolla, koin lyhyemmän hiusmallin raikkauden lisäksi symboloivan rohkeutta tehdä päätöksiä ja kuunnella intuitiota. Leikkautin pois osan epävarmuudestani. Vaikuttaa hurjalta, mutta tuntuu todelta, todella ihanalta. Kuulostaisi ehkä hivenen pahalta sanoa, että napsaisin samalla pois myös pienen osan järkevyyttäni – siten taisin kuitenkin tehdä. Olen nimittäin nykyisin vahvasti sitä mieltä, että joka tilanteessa jatkuva järkeily tekee elämästä kohtuuttoman tylsää. Joten jo oli aikakin antaa mennä. Rakastan uusia hiuksiani.
Tämä oli kai sitten benji-hyppyni ja vapaapudotukseni, sellainen kerrankos sitä vain elää -juttuni. 
ajatuksia · oma elämä · oma hyvinvointi · oma kanta · tavoitteet · terveys · ulkonäkö

Eipä saanut myytyä.

Elina6 kommenttia
Minulta kysyttiin eilen, millaisia liikunnallisia tavoitteita minulla on. 
Kerroin, ettei kummoisia. Taisin mainita jotakin puolimaratonista, jos jalka sallii. Mutta että ei sen tavoitteellisempia varsinkaan kuntosalin puolella.
Virhe. 
Tykitys alkoi. Kannattaa kuulemma olla – muuten ei jaksa raahautua etenkään salille. 
Sanoin, että okei. 
Laihdutus, lihasmassan kasvattaminen, vartalonmuokkaus. Kehotettiin valitsemaan edes joku, ettei sohva koidu kohtaloksi.
Päädyin kai sanomaan taas, että okei. Vaikka mieleni olisi kyllä tehnyt kysäistä muutama vastakysymys. Tai edes todeta, että nyt vetelet kuule minua vääristä naruista saadaksesi myytyä vuoden kuntosalijäsenyyden.
Olisin ihan huvin vuoksi tahtonut kysyä, että näytänkö minä sitten erityisen lihavalta. Tai että onko kukaan täällä teidän kuntosalillanne puhunut liikunnan tuomasta hyvästä olosta. Sen riittävän motivoivasta vaikutuksesta? Oletteko koskaan kuulleet muusta kuin ulkonäkökeskeisestä kuntosaliharjoittelusta? Toivottavasti tarjoatte edes toisen ikäryhmän asiakkaillenne kattavampia tavoitevaihtoehtoja?
Olisi valtavasti tehnyt mieli ihan vain sivulauseessa todeta, että ulkonäkökeskeisyys nykyisin kuvottaa minua niin hirvittävästi. 
Istunnosta jäi suhteellisen karvas maku suuhun.
Eikun on minulla yksi tavoite. Sellainen, että sohva tosiaan koituisi riittävän usein kohtalokseni.
ajatuksia · ennen ja nyt · itsetutkiskelu · oma elämä · oma hyvinvointi · oma kanta · syvällistä · terveys

Pysymätön osa minua.

Elina14 kommenttia
Mistä kaikista sairauksista ihminen voi parantua?
Influenssasta, vesirokosta, korvatulehduksesta. Onneksi paljon pahemmistakin. Tapaturmistakin – murtumista. Mielenkin murtumisesta. Minä sanon, että ihminen voi parantua myös syömishäiriöstä. Uskoisiko tuota?
Totean siten siitäkin huolimatta, että luin taannoin jälleen toisenlaisen lausahduksen. Se esitti totuutena, että syömishäiriö on osin pysyvä osa ihmismieltä aina sairastumisesta asti ikuisuuteen.
Jos ihminen pitää sairauteen sairastuessaan faktana sitä, ettei hän tule koskaan parantumaan, kuinka suuri hänen pyrkimyksensä ja motivaationsa on parantua? Jos ihminen ei usko edes itseensä ja pystyvyyteensä, millainen mahtaa olla hänen tiensä eteenpäin? Joo. Ei kummoinenkaan kai.
Millä tavoin syömishäiriö on pysyvä osa ihmismieltä? Jos se ei enää ohjaile toimintaa. Jos sitä ei tarvitse enää edes vastustaa. Jos ei tarvitse enää yrittää ja yrittää kaikenlaista, esimerkiksi selviytyä elämästä. Jos on täysin hiljaista. Jos näkeekin kuin ulkopuolisen silmin. Jos alkaa jo unohtaa. Väkisinkö syömishäiriö on pidettävä matkassa mukana?
Minä olen parantunut. Sanoi lääkärikirja tai yksittäinen henkilö mitä vain. Itsehän sen tiedän.
”Mä en olisi koskaan osannut arvata.” Ehkä kaunein saamani kohteliaisuus.
Ei sairaattomuus siltikään poista muistoja ja tunteita. Muistan moniakin asioita syömishäiriövuosilta – myös tilanteita, joita en ehkä haluaisi. Toisaalta muistan useita menneitä kuumepäiviä, vaikka olenkin tätänykyä terve. Itse asiassa tunnistan itsessäni ja käyttäytymisessäni sellaisia juttuja, jotka ovat peräisin elämäni heikommalta aikakaudelta. Esimerkiksi itsetuntemukseni on nykyään älyttömän paljon parempi. Mutta ei se siltikään tarkoita, että syömishäiriö on edelleen osa minua.
Vesirokkoon harvemmin sairastuu uudemman kerran elämässä, mutta poskiontelotulehduksista voi helpostikin tulla pienoinen kierre, vaikka välissä olisikin ollut täysin terve. Elämässä on kaikenlaisia riskejä.
Kaiken yleisen lätinän lisäksi syömishäiriöstä parantuminen vaatii kunnianhimoa. 
”Kunnianhimo on vahva halu tehdä tai saavuttaa jotakin, tyypillisesti jotakin sellaista, mikä vaatii päättäväisyyttä ja kovaa tahtoa.”
Toivon todella, että pysyvällä osalla ei tarkoitettu muuta kuin muistoja. 
ajatuksia · ennen ja nyt · oma elämä · oma hyvinvointi · onnellisuus · terveys

Onnellinen vatsa.

Elina6 kommenttia
Nykyisin pyrin ajattelemaan kaiken sitä kautta, että haluan itselleni vain hyvää. Vaikka epäonnistuisin, kämmäisin pahemman kerran tai livistäisin pois ennenaikojani. Se on ihan okei. Pyrin ymmärtämään itseäni kaikenlaisissa tilanteissa. Takana ovat vuodet, kun rääkkäsin ja rökitin aika pahastikin. Kiusasin huolella itseäni. Ei kai ollut ihmekään, että tunsin olevani aivan väärässä kehossa – välillä ihan väärässä pääkopassakin. Kuka nyt haluaisi jatkuvasti hirveän ankaran kanssa viettää aikaa? Varsinkaan, kun ankaruus ei syntynyt rakkaudesta. 
Tavoite oli vain höykyttää.
Edelleen on mielestäni mielettömän vaikeaa sanoa itselleni ”nyt riittää hei”. Epäonnistuessani – etenkin sellaisessa, jossa haluaisin aivan älyttömästi onnistua – minun on hankala jättää asia toteamiseen. Vaatii järkyttävän suurta mielen lujuutta ja tahtotilaa, että kykenen myös ajatuksissani jatkamaan eteenpäin: maailma ei vielä kaatunut ja uudet mahdollisuudet odottavat. Lopeta siis jauhaminen.
Se, että on ilkeä itselleen, vaikuttaa niin moneen asiaan. Tulen ihan surulliseksi. Sen lisäksi, että se mustuttaa mielen ja laskee itsetunnon lattianrajaan, ilkkuminen saa aikaan myös fyysisiä oireita. Joista yksi voimakkaimmista on hirvittävä väsymys. Minua kaikkein eniten kiusannut oli aikoinaan kuitenkin todella kivulias vatsa. Pitkään luulin, että olen keliaakikko, vähintäänkin maitoallerginen tai laktoosi-intolerantikko. Mutta ei. Hoidoksi olisi vain riittänyt se, että opettelen pitämään itsestäni edes milligramman verran enemmän.
Kaikki kiusaamisvuosista seuranneet suorat ja epäsuorat vaikutukset jättivät jälkeensä kaikenlaista pientä, joista yksi on herkän vatsan muuttuminen erityisen herkäksi vatsaksi. Sen lisäksi, että olen aina tuntenut kaiken vatsallani, reagoinut kaikkeen vatsallani ja stressannut vatsallani, niin nyt myös elän aika pitkälti vatsani hyvinvoinnin ehdoilla. 
Ja mitä se minulta vaatii? Tiivistettynä vain yhtä ja ainoaa asiaa: iloista otetta elämään. En hetkeäkään epäile, etteivätkö tutkimustulokset suoliston hyvinvoinnin ja aivojen välisestä yhteydestä olisi oikeita. Ainakin haluan uskoa, että suoliston hyvinvointi heijastuu ajatteluun ja mieleen, mielenterveyteen. Luin jokin aika sitten uutisen, jonka mukaan viime vuosina tutkimukset ovat jopa esittäneet, että suoliston bakteerit tuottaisivat samoja välittäjäaineita kuin aivotkin, kuten esimerkiksi dopamiinia, serotoniinia ja endorfiinia. 
Omalle vatsalleni paras hyvinvointia lisäävä tekijä on iloinen ja tasapainoinen mieli. 
Iloisena vatsani on litteimmillään, jos sillä nyt on edes mitään suurta arvoa. Oloni on kevein ja kivuttomin. Peilikuvakin on kaikkein parhain. Herkkuhimot ovat hallinnassa – myös toteutettavissa – ja ruokailut asettuvat luonnollisesti omiin uomiinsa. Tunnen mieleni ja kehoni puhaltavani yhteen hiileen. 
Vuosia taaksepäin kelatessani on sykähdyttävää tajuta, että tänäpäivänä olen yksi kokonaisuus, kokonainen. Se kun ei ole minulle missään nimessä itsestäänselvyys.
itsetutkiskelu · onnellisuus · terveys · ulkonäkö

Ei monesta osasesta, vaan yksi kokonainen.

ElinaKommentoi

Maanantaikappale?
Taideteos?
Tusinakama?
Työmaa?
Muotti?
Mysteeri?
Objekti?
Identiteetti?
Minä?

Mitä keho merkitsee minulle? Vaikka välillä keho tuntuu kaikkien jalkaongelmien kanssa totaaliselta maanantaikappaleelta ja tyytymättömyyden vuoksi pelkältä työmaalta, vastaan siltikin kieltävästi. Vaikka joku ehkä ajatteleekin kehoa näyttelyesineenä ja pyrkii kenties täydelliseksi taideteokseksi, minä haluan ajatella ja toimia täysin toisella tapaa. Vaikka olenkin ehkä joskus pyrkinyt määrätynlaiseen muottiin ja samalla mieltänyt itseni turhaksi tusinakamaksi, ymmärrän nyt, mitä kaikkea määritelmä yksilö merkitsee. Vaikka jonkin aikaa yritinkin rakentaa identiteettiäni ainoastaan ulkoisen olemuksen varaan, olen sittemmin oppinut kehoni olevan vain osa minääni. Vaikka mukaan mahtuu päiviä, jolloin keho on pelkkä mysteeri, tunnen oloni hyvinkin kotoisaksi.
Olen yksi kokonainen kappale.


”Etten halua sitten joskus päällimmäisenä muistaa, kuinka yritin jatkuvasti hioa itsestäni jotain täydellisempää näkemättä kuitenkaan sitä, mitä jo olen.”

Joo. Se oli just se hetki, kun tajusin tämän kaiken. Että keho on minulle ennemminkin monen mahdollistaja. Että minä olen yksi yksilöllinen kokonaisuus.

oma hyvinvointi · Ruoka · terveys

Voi avokado, minkä teit!

Elina10 kommenttia
Täten tunnustan: en ole keskittynyt tarpeeksi pähkinöihin.

Minulla on yksi erityisen huono tapa. Se on kai pelkkä tottumus. Vahingossa elämään jäänyt pahe. Rasvattomuus. Ruokavalioni sisältää rasvoja, mutta ei riittävästi. Eikä etenkään oikeanlaisista lähteistä. Ei määrä, vaan laatu. Ainakin osin se kai voisi pitää paikkaansa, kun ajatellaan ravinnon rasvoja ja ihmisen rasvansaantia. 

Senpä vuoksi olen aloittanut projektin lisää rasvaa. Aivoille ja keholle. Monityydyttymättömiä ja pehmoisia. Pähkinäostoksilla kävin tässä jokunen päivä takaperin: cashewpähkinät ovat suosikkejani. Maapähkinöitä ostan toisinaan edullisemman hinnan vuoksi. Rasvahappokoostumus taitaa olla samaa luokkaa – maapähkinöissä on tosin hivenen vähemmän rasvaa. Olen tutustunut ensikertaa myös avokadon saloihin. Ystäväni taannoin kertoi heidän opiskelija-asuntolassaan levinneestä avokadovillityksestä; vähintään pussi päivässä vai miten se meni. Saatoin silloin ihmetellä hiukan. En kylläkään enää – koukuttaahan kermainen maku aika pahasti. Sopii hyvin salaattiin, riisikakun päälle, smoothieen, ruoan kuin ruoan sekaan ja ihan vain sellaisenaan lusikoitavaksi. Lisäksi olen opetellut lisäämään oliiviöljyä, no, vähän kaikkialle. Pienistä lorauksista lähdetään. 
Opintojen vuoksi – tai ansiosta – olen lähiaikoina lukenut rasvoista paljon ja kaikenlaista. Innostuin sitten Finelistäkin tarkastamaan parhaimmat monityydyttymättömien rasvojen lähteet. Itse asiassa yllätyin, että rypsiöljy oli kolmantena heti pellavaöljyn ja pellavansiementen jälkeen. Tyydyttyneitä rasvojakin oli vain vähän. Rypsiöljy kun ei kai ole ollut lähivuosina kovin trendikäs valinta.

 

Tätä kaikkea edelsi kuitenkin pieni tarina.
En. Ihan oikeasti en. En ollut leikannut sellaista koskaan aiemmin halki. Olin ehkä maistanut jossakin joskus jotain siitä tehtyä. Mutta ei minulla siltikään ollut selkeää mielikuvaa suutuntumasta. Tai mausta. Kuvista olin kyllä ihaillut ulkokuorta. Tosin olinhan minä yrittänyt tutustua. Kovastikin! Kaupasta olin muutamaankin otteeseen kiikuttanut kotiin. Aina ne lensivät kuitenkin pilaantuneina roskakoriin. Syitä löytyi moninaisia; liian kiire perehtyäkseni, liian monimutkaista valmistaakseni, liian outo viitsiäkseni. 

Tuli taas päivä, kun yksi sellainen nökötti keittiön pöydällä. Reppana, saatoin hiljaa mielessäni ajatella, kaipaa niin tulla syödyksi. Ja sitten sen tein – tartuin veitseen, leikkasin halki. Tunne oli kovin vapauttava; pitkän pitkä jahkailu sai päätöksensä viipaloidessani siivuja riisikakun päälle. Rouhaisin pippuria ja ripautin suolaa. Kas, se ei sen vaikeampaa sitten ollutkaan.

Avokadoneitsyys oli menetetty. 

Tarinan opetus tulee kuitenkin vasta seuraavassa.

Avokadoviipaleet syötyäni palasin kemian laskujen ääreen. Myös sen erityisen inhottavan ja vielä ratkaisemattoman. Eipä mennyt kauaakaan, kun istuin läpilasketut tehtävät edessäni. Voi avokado, minkä teit! Rasvasit mun aivoni ja ratkaisit mun laskuni. 


Eli. Syökää avokadoa. Rasvaa. Tämä ei takuulla nimittäin ollut sattumaa.