ajatuksia · ennen ja nyt · itsetutkiskelu · oma elämä

Oliks se sulle itseisarvo?

Jos nyt rehellisesti muistelen. Harvempi opetettu asia on jäänyt peruskouluajoista selkeästi mieleen. Sieltä ja täältä jotakin, vuosiluvut erityisesti erittäin huonosti. Pari asiaa on kuitenkin oppituntia myöden kirkkaana mielessä vielä tänäkin päivänä. Toinen niistä on niinkin satunnainen kuin munuaiskeränen – jep kyllä, munuaisten toiminta yleensäkin. Toinen taas on oppitunti, jolla käsiteltiin kai jollain tapaa etiikkaa. Muistan edelleen täydellisesti sen, kuinka jokainen luokassa vuorollaan kertoi elämästään esimerkin itseisarvosta ja välinearvosta.

Siitä tunnista lähtien nuo määritelmät arvoille ovat jäsentäneet elämääni ajatuksissani verrattain vahvasti. Kai olen kokenut määritelmien merkityksien ymmärtämisen suurena sen vuoksi, että minulla on jonkinlainen luontainen tapa ajatella automaattisesti useimpia asioita itseisarvoisina. Minulle se on lähinnä tarkoittanut voimavarojen jakamiskyvyttömyyttä ja osaamattomuutta hellittää asioiden tosissaan ottamisen suhteen.

Ja kyllä, sellainen synnyttää myös ristiriitoja ajatuksissa.

blogi86Itseisarvo taitaa olla kuitenkin muu kuin täydellinen osaaminen.

Uskon, että itseisarvotkin voivat vääristyä mielessä. Pinttyä ja takertua kiinni niin, että ne ovat tallella vielä välinearvoiksikin muututtuaan. Yhä edelleen esimerkiksi saatan kai aika lailla vahingossa ajatella pienen, ennen lenkkiä syödyn ruokamäärän olevan itseisarvo, perin vahvakin sellainen, vaikka oikeasti välinearvollisesti se merkitseekin minulle vain kylkeen pistämätöntä ja energisesti hyvin kulkevaa juoksua. On monia muitakin samankaltaisia esimerkkejä, joista olen koettanut kovasti päästä eroon. Yksi yleisimmistä ja varmasti useammallekin tuttu on tämä: tenttitulos on ja pysyy itseisarvona, vaikka aina jo tenttiin valmistautuessani yritän psyykata itseäni ajattelemaan, ettei tulos tentistä ole kuin välinearvo oikeaan oppimiseen ja ymmärtämiseen.

On muuten samainen esimerkki, jonka omalla vuorollani sanoin ääneen vuosia sitten yläasteen oppitunnilla.

Muistan, kuinka opettaja kertoi välinearvon esimerkiksi rahan ja toisaalta sen, että joillekin ongelmaksi se on noussut juuri itseisarvoksi muuntumisen vuoksi; raha ei ole enää väline, vaan päämäärä. Kyllä muistan silloin jo – edelleenkin – miettineeni, kuinka haastavaa on ajatella terveyttä itseisarvona ja siihen tähtääviä toimia ainoastaan välinearvoina. Erityisesti tuohon aikaan kun itse koin voimakkaasti, että yhteiskunnassa arvot olivat vinksahtaneet osin nurinkurin juuri terveyttä edistävien toimien, kuten painontarkkailun, osalta.

Kyllä, oli vieläkin itseisarvoisempaa kuin nykyään olla hyvin hoikka.

Vasta myöhemmin ymmärsin, kuinka omaan elämään on löydettävä omat itseisarvot ja millä tavoin sellaisen pystyy mahdollisesti toteuttamaan ympäristön arvojen ristiaallokossa.

ennen ja nyt · itsetutkiskelu · oma elämä

Tuoksui kaunista elämää.

La vie est belle. Kertoi ensimmäisen kerran tuoksu Taxfreessa, mutta vasta myöhemmin matkalaukkuun sen laitettuani tajusin sen kertomaa.

Elämä on ollut kaunista ihan jokainen päivä. Siis niin 20.3.2009 kuin kaikkina vuoden 2010 päivinä, maanantaisinkin – jopa turvonneilla silmillä tarkasteltuna toukokuussa 2012. Se on levännyt yhtä kauniina ympärilläni riippumatta siitä, olenko huutanut oloani tai nauranut sisäistä voimaani. Ihan jokainen kevät on ilmestynyt vuoden ensimmäinen leskenlehti, joka ihan jokainen vuosi on ollut keltainen kuin vanha Sitruunanalle. Ja ihan jokainen aamu aurinko on noussut ylös, vaikka itse en olisi jaksanut sellaista Marimekkojen välistä ajatellakaan. Kyllä elämä vain kaunista on ollut; puut eivät ole lopettaneet mikään hetki kasvuaan eivätkä sadepilvet ole kaihtaneet kiertää huonojakaan päiviä. Ehkä elämästä tekee kiehtovan kaunista juuri jatkuvuus, vaikka jatkuvuus ei varmuutta takaakaan.

blogi46.jpg

Elämä on pysynyt kauniina, vaikka toisina hetkinä olisinkin toista väittänyt. Leskenlehtikään ei sanoistani lakastunut, mikä jälkikäteen on keventänyt sydämeni taakkaa. Elämä ei rapistunut, vaan oli koko kauneudessaan läsnä, kun jälleen etsin katseelleni kohteita. Ei välttämättä ollut yksinkertaista löytää kauniista elämästä pysyvää paikkaa itselle; usein sovitinkin koloihin minän sijaan mieltäni, sillä se oli huomattavasti helpompi nähdä kauniina.

Kaunis mieli tosin. Se ei ole koskaan ollut itsestäänselvyys kuin kauniin elämän jokavuotinen kevät tai ensimmäinen kukka. Joskus kai oli haastavampaa käsittää, ettei vuosi 2009 ollut yhtään sen rumempi kuin nykyinenkään – sen kauneutta ei vain siristelemälläkään tarkoin nähnyt. Vaikka mieli toisina hetkinä olisi hiukan enemmän jotakin muuta kuin kaunis, elämän kauneus on kuitenkin sellainen itsestäänselvyys, jonka varaan voi huoletta heittäytyä. Linnut kyllä laulavat, oravalla on edelleen pörhöinen häntä.

blogi47.jpg

Tallinnassa tuoksuivat paahdetut mantelit ja kevät. Lisäksi Kaunis elämä. Jokainen aamu suihkautin sitä ja koko päivän tuoksuessani elämän kauneutta en voinut välttää näiden menneiden nousemista mieleen. Ja toisaalta ajatusta siitä, kuinka kauniina kaunis mieli elämän nykyisin kokeekaan.

ajatuksia · ennen ja nyt · itsensä kuuntelu

Kuinka täyttää piripintaan.

Mielihyvää voi kutsua yhtä lailla tyytyväisyydeksi, iloksi, ilonaiheeksi tai nautinnoksi. Nimenomaan sanakirjan mukaan. Minä itse tykkään ajatella sitä täyttämisenä, kun yritän pukea sellaista tunnetta sanoiksi. Siten mielihyvä on kai omassa mielessäni täysinäisyyttä; mielihyvää kokeakseni täytän omia toiveitani tai halujani, toisaalta taas mielihyvää kokiessani tunnen olevani piripintaan täytetty, ihan täysi.

Täysinäisyyttä tunteakseen on siis täytettävä sisäisiä tyhjiöitä, kuten toiveita. Tavallisesti toleranssi sellaisessa kai kasvaa ajan mittaa aika nopsasti; piripinnassa saattaakin seuraavalla kerralla olla vasta puolivälissä. Siis näkeehän sen välillä ihmisistä siten, ettei mikään tunnu enää riittävän. Yhä vain mahtavampaa vaativat mielihyvänlähteet hilaavat rimaa korkeammalle ja korkeammalle, jolloin täysinäisyyden kokeminen alkaa tuntua lähes mahdottomalta alemmissa korkeuksissa.

Siten käy suhteellisen helpostikin, jos ei jossakin kohtaa eloaan ole tipahtanut vapaapudotusta alas.

Minä täytän itseäni vastaamalla kehoni viesteihin. Tiedän, se saattaa kuulostaa melkein liian yksinkertaiselta. Täysinäisyyden kokeminen ei vaadi tapauksessani välttämättä suuria; vain suurta nälkää ja suurta ateriaa tai esimerkiksi suurta väsymystä ja riittävän suurta sänkyä. Arvelen, että vuodet, joiden aikana sivuutin täysin kehoni kaikenlaiset viestit aina tavallisesta nälästä kaikenlaisiin himoihin ja houkutuksiin, tipauttivat minut tälle tasolle, jolla tänäpäivänä olen. Pystyn kokemaan – tai huomaan kokea –  suuren suurta nautintoa syödessäni nälkääni, nukkuessani väsymystäni tai juodessani janooni. Arvostan sitä, että kehollani on minulle jotakin viestittävää ja osoitan tuota arvostusta kuuntelemalla parhaani mukaan.

Vaikka nuo vuodet olivat sinänsä kaikkea muuta kuin kokemisen arvoisia, ne kuitenkin ohjasivat minua lähemmäs ihmisen sisäisiä, alkuperäisiä nautinnonlähteitä. Siis sellaisiksi minä ne miellän. Yltäkylläisyys on sana, joka synnyttää helposti väärinymmärryksiä. Mutta käytän sitä siitäkin huolimatta. Koen, että määrätynlainen yltäkylläisyys, siis aina vain monimutkaisemmista asioista nautinnon hakeminen, pyyhkii usein pois omasta minästä ja elämästä monenlaisia kokemuksellisia ulottuvuuksia.

Eikä yltäkylläisyydessä tai sen aikaansaannoksissa kyse ole niinkään rahasta tai materiasta, vaan ennemminkin tavasta ajatella ja sitä kautta tuntea.

ajatuksia · ennen ja nyt · itsetutkiskelu · oma elämä · oma hyvinvointi · oma kanta · syvällistä · terveys

Pysymätön osa minua.

Mistä kaikista sairauksista ihminen voi parantua?
Influenssasta, vesirokosta, korvatulehduksesta. Onneksi paljon pahemmistakin. Tapaturmistakin – murtumista. Mielenkin murtumisesta. Minä sanon, että ihminen voi parantua myös syömishäiriöstä. Uskoisiko tuota?
Totean siten siitäkin huolimatta, että luin taannoin jälleen toisenlaisen lausahduksen. Se esitti totuutena, että syömishäiriö on osin pysyvä osa ihmismieltä aina sairastumisesta asti ikuisuuteen.
Jos ihminen pitää sairauteen sairastuessaan faktana sitä, ettei hän tule koskaan parantumaan, kuinka suuri hänen pyrkimyksensä ja motivaationsa on parantua? Jos ihminen ei usko edes itseensä ja pystyvyyteensä, millainen mahtaa olla hänen tiensä eteenpäin? Joo. Ei kummoinenkaan kai.
Millä tavoin syömishäiriö on pysyvä osa ihmismieltä? Jos se ei enää ohjaile toimintaa. Jos sitä ei tarvitse enää edes vastustaa. Jos ei tarvitse enää yrittää ja yrittää kaikenlaista, esimerkiksi selviytyä elämästä. Jos on täysin hiljaista. Jos näkeekin kuin ulkopuolisen silmin. Jos alkaa jo unohtaa. Väkisinkö syömishäiriö on pidettävä matkassa mukana?
Minä olen parantunut. Sanoi lääkärikirja tai yksittäinen henkilö mitä vain. Itsehän sen tiedän.
”Mä en olisi koskaan osannut arvata.” Ehkä kaunein saamani kohteliaisuus.
Ei sairaattomuus siltikään poista muistoja ja tunteita. Muistan moniakin asioita syömishäiriövuosilta – myös tilanteita, joita en ehkä haluaisi. Toisaalta muistan useita menneitä kuumepäiviä, vaikka olenkin tätänykyä terve. Itse asiassa tunnistan itsessäni ja käyttäytymisessäni sellaisia juttuja, jotka ovat peräisin elämäni heikommalta aikakaudelta. Esimerkiksi itsetuntemukseni on nykyään älyttömän paljon parempi. Mutta ei se siltikään tarkoita, että syömishäiriö on edelleen osa minua.
Vesirokkoon harvemmin sairastuu uudemman kerran elämässä, mutta poskiontelotulehduksista voi helpostikin tulla pienoinen kierre, vaikka välissä olisikin ollut täysin terve. Elämässä on kaikenlaisia riskejä.
Kaiken yleisen lätinän lisäksi syömishäiriöstä parantuminen vaatii kunnianhimoa. 
”Kunnianhimo on vahva halu tehdä tai saavuttaa jotakin, tyypillisesti jotakin sellaista, mikä vaatii päättäväisyyttä ja kovaa tahtoa.”
Toivon todella, että pysyvällä osalla ei tarkoitettu muuta kuin muistoja. 
ajatuksia · ennen ja nyt · oma elämä · oma hyvinvointi · onnellisuus · terveys

Onnellinen vatsa.

Nykyisin pyrin ajattelemaan kaiken sitä kautta, että haluan itselleni vain hyvää. Vaikka epäonnistuisin, kämmäisin pahemman kerran tai livistäisin pois ennenaikojani. Se on ihan okei. Pyrin ymmärtämään itseäni kaikenlaisissa tilanteissa. Takana ovat vuodet, kun rääkkäsin ja rökitin aika pahastikin. Kiusasin huolella itseäni. Ei kai ollut ihmekään, että tunsin olevani aivan väärässä kehossa – välillä ihan väärässä pääkopassakin. Kuka nyt haluaisi jatkuvasti hirveän ankaran kanssa viettää aikaa? Varsinkaan, kun ankaruus ei syntynyt rakkaudesta. 
Tavoite oli vain höykyttää.
Edelleen on mielestäni mielettömän vaikeaa sanoa itselleni ”nyt riittää hei”. Epäonnistuessani – etenkin sellaisessa, jossa haluaisin aivan älyttömästi onnistua – minun on hankala jättää asia toteamiseen. Vaatii järkyttävän suurta mielen lujuutta ja tahtotilaa, että kykenen myös ajatuksissani jatkamaan eteenpäin: maailma ei vielä kaatunut ja uudet mahdollisuudet odottavat. Lopeta siis jauhaminen.
Se, että on ilkeä itselleen, vaikuttaa niin moneen asiaan. Tulen ihan surulliseksi. Sen lisäksi, että se mustuttaa mielen ja laskee itsetunnon lattianrajaan, ilkkuminen saa aikaan myös fyysisiä oireita. Joista yksi voimakkaimmista on hirvittävä väsymys. Minua kaikkein eniten kiusannut oli aikoinaan kuitenkin todella kivulias vatsa. Pitkään luulin, että olen keliaakikko, vähintäänkin maitoallerginen tai laktoosi-intolerantikko. Mutta ei. Hoidoksi olisi vain riittänyt se, että opettelen pitämään itsestäni edes milligramman verran enemmän.
Kaikki kiusaamisvuosista seuranneet suorat ja epäsuorat vaikutukset jättivät jälkeensä kaikenlaista pientä, joista yksi on herkän vatsan muuttuminen erityisen herkäksi vatsaksi. Sen lisäksi, että olen aina tuntenut kaiken vatsallani, reagoinut kaikkeen vatsallani ja stressannut vatsallani, niin nyt myös elän aika pitkälti vatsani hyvinvoinnin ehdoilla. 
Ja mitä se minulta vaatii? Tiivistettynä vain yhtä ja ainoaa asiaa: iloista otetta elämään. En hetkeäkään epäile, etteivätkö tutkimustulokset suoliston hyvinvoinnin ja aivojen välisestä yhteydestä olisi oikeita. Ainakin haluan uskoa, että suoliston hyvinvointi heijastuu ajatteluun ja mieleen, mielenterveyteen. Luin jokin aika sitten uutisen, jonka mukaan viime vuosina tutkimukset ovat jopa esittäneet, että suoliston bakteerit tuottaisivat samoja välittäjäaineita kuin aivotkin, kuten esimerkiksi dopamiinia, serotoniinia ja endorfiinia. 
Omalle vatsalleni paras hyvinvointia lisäävä tekijä on iloinen ja tasapainoinen mieli. 
Iloisena vatsani on litteimmillään, jos sillä nyt on edes mitään suurta arvoa. Oloni on kevein ja kivuttomin. Peilikuvakin on kaikkein parhain. Herkkuhimot ovat hallinnassa – myös toteutettavissa – ja ruokailut asettuvat luonnollisesti omiin uomiinsa. Tunnen mieleni ja kehoni puhaltavani yhteen hiileen. 
Vuosia taaksepäin kelatessani on sykähdyttävää tajuta, että tänäpäivänä olen yksi kokonaisuus, kokonainen. Se kun ei ole minulle missään nimessä itsestäänselvyys.
ajatuksia · ennen ja nyt · itsetutkiskelu · itsevarmuus · oma elämä · onnellisuus · uusi vuosi

Kiitos, moikka ja tervetuloa.

Olkaa hyvä, seuraava. Vuosi. Siellä ne ovat kaikki tähän asti jonossa kiltisti odottaneet.
Onneksi mikään tammikuun ensimmäinen päivä en ole arvannut, mitä seuraavat kolmesataakuusikymmentäviisi päivää tuovatkaan mukanaan. Joinakin vuosina en olisi ehkä jaksanut lähteä edes yrittämään, jos olisin etukäteen tiennyt tulevan. Olisin saattanut pelätä jo valmiiksi varastoon. Aivan varmasti olisin epäillyt selviytymistäni. Luulen, etten silloin kykenisi olemaan yhtä päättäväinen ja periksiantamaton kuin oikeasti olen. 
Toisina vuosina tieto tulevan vuoden sisällöstä olisi saattanut pilata ihanan, suloisen yllätyksen. Olisin varmasti siitäkin huolimatta iloinnut, mutta en yhtä antaumuksella. Ainakaan omat saavutukseni eivät olisi tuntuneet samalta, jos olisin ennen aikojani jo tiennyt onnistuvani. Olisin voinut välttää virheitä, mutta samalla menettää niiden arvokkaat seuraukset. Miksi erehdykset elämässä nähdään aina pelkästään negatiivisina asioina?

Vuonna 2015 jatkoin itseni löytämistä opiskelijana, lähennyin entisestään muutaman ystäväni kanssa ja olin ajatuksen tasolla tuuliviiri, vaikka samalla kuitenkin kaipasin pysyvyyttä. Samaisena vuonna tunsin olevani onnellisempi kuin kuuteen vuoteen, ymmärsin jälleen uusia asioita itsestäni ja tajusin kuinka terve olenkaan, vaikka välillä pelkäsinkin kaikenlaista. Kuluneena vuonna koetin olla rohkeampi useammallakin tavalla, ylitin itseni ja itkin. Muutin, annoin uusille asioille tilaa ja olin tikahtua nauruun monen monta kertaa. Kesällä hyppäsin taas hevosen selkään, mikä oli yksi parhaimmista päätöksistä pitkään aikaan. Loksauttelin palasia pitkin vuotta paikoilleen: minulle selvisi uusia asioita, sellaisiakin, joita ei kirjoista löydy.
Tänään vuoden 2015 viimeisenä päivänä tunnen olevani tasapainossa itseni kanssa. Luulen löytäneeni elämästä jotakin tosi arvokasta, josta toivottavasti osaan ajatuksissani pitää tiukasti kiinni. 
ajatuksia · ennen ja nyt · joulu · oma elämä · onnellisuus · syvällistä

En mä mitään lupaa.

Joulu tulee ja menee aina yhtä nopeasti. Vähän samaan tapaa kuin uusi vuosi saapuu aina yhtä yllättäen. Aina sen ajatteleminen tuntuu kamalan uuvuttavalta: miksi joulun välipäivissä ei voisi viipyä viikon verran kauemmin. Kaiken jouluhössötyksen jälkeen nuo päivät tuntuvat kuin välipysäkiltä ennen uuden vuoden haasteita. Jooko, ei ihan vielä kiiruhdeta eteenpäin.
Kohta on taas niiden aika. Minä lupaan ensi vuonna -listojen. Jättää suklaat kauppaan, nipistää muutaman kilon, pinnistää töissä, yrittää vähän kovemmin, olla kuin uusi ihminen tai tehdä edes elämälleni jotakin. Aikakauslehdet, julkiset kulkuneuvot ja blogikirjoitukset pursuavat kaikki lupauksia, jotka ovat kuitenkin usein enemmänkin toiveiden kaltaisia: kunpa jaksaisin ja pystyisin. Harva kai tulee ajatelleeksi, että toiveiden tavoin lupaukset voivat kyllä toteutua tavalla tai toisella, mutta ero on siinä, että useimmiten ne käyvät toteen vain ihmisen oman toiminnan tuloksena. Ei lupaus itsessään saa aikaan korkeintaan kuin ajatuksen yrittämisestä.
Toisinaan tulen jopa surulliseksi kaikenlaisista uutta vuotta koskevista lupauksista. Ne kun usein heijastelevat senhetkistä tyytymättömyyttä – oli kohde sitten mikä vain. Jos lupaan ensi vuonna olla parempi ihminen, tunnenko olleeni kuluneena vuonna sitten jotakin aivan muuta? Jos lupaan ensi vuoden olevan tuhat kertaa onnellisempi, onko mennyt vuosi ollut sitten kaikkea muuta? Ei kai lupauksia paremmasta ole tarvetta tehdä, jos nykyiseenkin on aivan tyytyväinen. 
Muistan monet vuodenvaihteet, kun olin itse yksi heistä, jotka tekivät kasapäin lupauksia. Tai tein aina ainakin sen yhden. Näin jälkeenpäin on helppo huomata, että tyytymättömyys oli suurin syy.
Välillä aina mietin, milloin ihminen on riittävän onnellinen. En nimittäin usko, että onnea tavoitellaan samalla tavoin kuin esimerkiksi rahaa: että enempi on aina parempi ja nälkä kasvaa syödessä ja sitä rataa. Luulen, että ainakin hyvin lähellä riittävän onnellista ihminen on silloin, kun uutena vuotena lupauksien tekeminen tuntuu ihan hassulta. Enhän minä halua muuttaa elämässäni mitään, sillä kaikki on hyvin näin.
Että sitä korkeintaan esittää toiveen kaiken jatkumisesta samalla tavoin. 

Minä vain toivon, että ensi vuonnakin saan pitää tämän kaiken, mitä minulla nyt on.
ajatuksia · ennen ja nyt · itsetutkiskelu · oma elämä · onnellisuus

Voin hyvin.

Mä muistan, kun multa kysyttiin näetkö sä mitään
En muista ihan tarkalleen, mitä vastasin. Varmaankin jotakin sentapaista kuin no joo-o ’muutamalla’ huutomerkillä. Hyvin kiukkuisesti tietenkin. Todellisuudessahan en nähnyt yhtikäs mitään. En aamun auringonsäteitä, kahvipurkin kivaa kylkeä tai hullunkurista pikkutyttöä. Oikeastaan moni vähän isompikin asia jäi minulta täysin noteeraamatta. Sillä keskityin niin täysin ajatusteni äärimmäisyyksiin. Käpristyin kokonaan sisäänpäin. Ei se silloin katso asioiden suuruutta tai tärkeyttä, kun kuta kuinkin koko elämä tuntuu merkityksettömältä. Näkemiseen vaaditaan edes pienen pieni kipinä.
Nykyisin en näe vain silloin kun eteeni tuodaan asioita, vaan hamuan myös itse kaikenmoista ilahtumisen arvoista. Haalin sisintäni koskettavaa koettavaa, sillä erilaisten tunteiden syntyminen sisälläni saa minut voimaan hyvin: tunnen olevani elossa. 
Minä voin hyvin. Todistin sen itselleni yhtäkkisesti tajuamalla, että ilahtuminen tapahtuu nykyisin kuin itsestään. Se on vähän kuin suklaanapin nappaaminen sitä tarjottaessa: ihan tosi, tosi herkkua, mutta vähintäänkin aivan yhtä normaalia. Se, että asioilla on merkitystä minulle, on itsessään jo ilahtumisen arvoista. Mutta lisäksi se, että tulen onnelliseksi mahtuessani englannin kurssille ja vastaanottaessani kymmenen halaava kaktus -hymiötä, saa minut oikeasti pohtimaan, kuinka hyvin asiat ovat. Sillä tiedän, etten vähänkään huolestuneena kykene oikeasti nauttimaan arjen pikkuisista. Tuntuu luonnolliselta hörähtää aamiaisella ystävän jutulle. Ja se taas tuntuu edelleen muistissa olevien väkinäisten vuosien jälkeen äärimmäisen hyvältä. 
Iloitsen jokapäiväisistä tofukuutioista.

Iloitsen ystävästä ja aamuista. Niistä kahdesta yhdessä. 

Iloitsen oikeasti mainoksista. Luen tylsinä hetkinä niitä aina.
Tällä hetkellä odotan todella paljon perjantaina alkavaa lyhykäistä lomaa. Tosin melkein yhtä paljon odotan myös luentojen alkamista yliopistolla. Eniten olen kuitenkin innoissani muutosta ja omasta kodista. Siltikin tunnistan itsessäni edelleen jälkiä ilottomasta ajasta. Ollakseni onnellinen en nykyisin tarvitse paljoakaan, en omia asuntoja tai lomamatkoja. En välttämättä enää sitäkään, että kaikki menisi suunnitellusti ja onnistuisi. Onnellinen elämä ei automaattisesti tarkoita minulle helppoutta tai yltäkylläisyyttä. Haastavaksi, miltei mahdottomaksi, koen elon, olon ja onnellisuuden sellaisissa tilanteissa, kun en saa ilolleni lainkaan vastakaikua. On esimerkiksi todella raskasta yrittää hymyillä toisen ollessa väsymyksestä ärtyisä, vaikka kovasti haluaisikin. Ilon ylläpito on toisinaan hiukan hataraa, ei suinkaan aina yhtä hattaraa. Siitä huolimatta, että jollain tapaa oman onnen kuuluukin kai olla itsenäinen, se väistämättä kietoutuu toisiin ihmisiin, etenkin läheisiin sellaisiin. Loppujen lopuksi tulen aina samaan johtopäätökseen: en minä voi olla riippuvainen toisista ja ruokkia itseäni toisilla.

Kerro vielä yks lähiaikojen ilonaihe?
Kylmät tofukuutiot ketsupilla. 
ajatuksia · ennen ja nyt · syvällistä

Paluu hampurilaisen äärelle.

Joskus on palattava taaksepäin, jotta voi tuntea olevansa perillä.
Se on vähän kuin olisi seisonut maaliviivan paremmalla puolella – ensimmäisenä – jo tovin, mutta voitosta huolimatta sitä tuntee pakottavaa tarvetta palata vielä radan varrelle poimimaan kyydistä tipahdelleita asioita: vanhaa hikinauhaa ja kotiavainta. Jotakin tunnepitoista ja toisaalta myös erittäin tärkeää. Sellaista, jota ilman voittokin maistuu laimealta. Sillä se oleellisin puuttuu. Puuttuu tunne, että kaikki on korjattu – talteen ja kuntoon elämässä.  
Elämässä voi luopua asioista kahdella eri tavalla. Joko kauniissa sovussa itsensä kanssa tai väkisin ja itsensä pakottamana. Ensimmäistä ajaa suurempi – positiivinen – voima: on helppoa luopua, sillä se tuntuu täydellisen oikealta ratkaisulta, rehellisestikin ajateltuna. Mutta jos asian poistaminen elämästä tapahtuu pakon sanelemana, jättää se kalvavan tunteen sisälle: kaipuun entiseen ja onnelliseen. Tiedätkö, siihen ”vanhaan hyvään”, silloin ”auvoisina päivinä”. Ja vaikka itse asiaa ei elämäänsä myöhemmin erityisemmin kaipaisikaan, muodostaa se silti väkisinkin ammottavan aukon syvälle sisälle. Mun on pakko täyttää se. Ottaa askelia taaksepäin ja palata hetkeksi entiseen. Korjata laastiämpärin kanssa vahingot. 
En kadu elämässäni mitään. Ainakin yritän olla katumatta. Päätöksentekohetki on aina yhtä todellinen ja vaikea eteen sattuessaan. Kaikkiin valintoihin on aina, ainakin aikanaan, ollut syynsä  – oli se sitten tunne, sairaus tai jokin aivan muu. On elämässäni kuitenkin asioita, jotka vaativat muutamien askelien verran taaksepäin palaamista. Sellaisia menneiden kömmähdyksiä, jotka kaipaavat tätänykyä laastilla paikkaamista. Ja oikeastaan teen tuota työtä vihellellen: tuntuu hyvältä saada muistella vanhaa ja siten alkaa tuntea itsensä taas ihan Rinkeliksi. Eli aukottomaksi ja reiättömäksi.

Eilen söin hampurilaisen ranskiksilla. Siitä on jokunen vuosi, kun ole viimeksi niin tehnyt. Tarkemmin ajateltuna kuutisen vuotta. Kuusi vuotta sitten hampurilainen oli yksi (pieni) asia kaiken sen muun joukossa, josta revin itseni irti. Ensin en sallinut, sitten en enää uskaltanut, seuraavaksi en viitsinyt, en kai jossain määrin halunnutkaan ja lopulta se vain jäi. Unohtui, mutta jätti pakottamisesta syntyneen aukon. Ja vaikka euron juusto onkin vain yksi onneton lätty, on se merkitykseltään huomattavan suuri: paluu takaisin.  
Ei, ei mulle kyllä käynyt niin. Ihan yhtä hyvältä se soossi siellä välissä maistui kuin ennenkin.
ajatuksia · ennen ja nyt

Ei kun se vaan kasvatti.

Anna mä kerron tämän jutun.

Tupaantuliaiset, kahvittelut, leffailut, läksärit, lounastapaamiset, syntymäpäiväjuhlat, juttutuokiot tai ihan tavalliset kyläilyt. Oikeastaan kaikki kodin ulkopuolella tapahtuva toiminta, joka vaati hivenen enemmän kuin kulahtaneen kotiasun ja harjaamattomat hiukset. Edellytti hymyileviä kasvoja ja muiden seurassa – ainakin näennäisesti – olemista. Kaupassakäyntiä ei laskettu, sillä lähikioskille saattoi pujahtaa kohtalaisen huomaamattomasti ilman minkäänmoista ehostusta, keskittyä vakavalla naamalla vain rahkapurkkeihin ostoskorissa.
Oli aika, kun nuo onnellisiksi tarkoitetut hetket tuntuivat miltei mahdottomilta.
Toivoin usein, että kuuluisasta periaatteessa-lauseesta olisi tullut todellisuutta. Sillä periaatteessa olin hyvin innostunut lähtemään kaikenlaisiin kissanristijäisiin, näkemään ja kokemaan ne hulluimmatkin. Kuvittelin itseni juhlimaan serpentiinit kaulassa, tanssimaan hikikarpalot otsalla ja nauramaan niin huolettomasti kuin ihminen vain suinkin osaa. Ja oikeastaan se kaikki tuntui aina täysin realistiselta kuvitelmalta; kyllä niin voisi tapahtua. Siltä se aina tuntui siihen asti kunnes olisi pitänyt ottaa ensimmäinen askel ulos kotiovesta. Kun asia oli niin, etten vain pystynyt.
Töks.
Aika usein lyyhistyin eteisen nurkkaan. Viimeistään jumituin autoon sisälle, tartuin penkkiin kaksin käsin. Oli useita kertoja, kun en päässyt lainkaan määränpäähäni asti; juhliin tai kahville. Ja jos satuin sinne selviytymään, olin kaukana vapautuneesta.
Olo oli kuin liikuntarajoitteisella. Paitsi ettei raajoissani ollut mitään vikaa; jalkani kantoivat ja käteni pelasivat. Olin henkisesti liikuntarajoitteinen. Kahlittu kotiin näkymättömällä nilkkapallolla. Ajatuksissa se painoi tuhat kiloa.
Vaatteet lentelivät hyllyiltä. Ne ryttääntyivät lukuisten sovituskertojen seurauksena kasoihin lattialle. Peilin edes vietin liian monta tuntia. Tarpeettoman paljon, peilikuva oli ja pysyi; ainoastaan tyytymättömyys kasvoi.
Aina olin liian huono. Sopimaton, kelpaamaton, vääränlainen. Aika usein nuo tarkoittivat minulle liian isoa. Joinakin kertoina silmät olivat vain liian turvonneet itkemisestä; en kehdannut lähteä. Toisinaan en vain jaksanut. Meneminen vaati niin paljon yrittämistä.
Ja vaikka joinakin kertoina olinkin ehkä itseni mielestä suht ok, aina lähteminen kuitenkin laukaisi kuin tyhjästä lamaannuttavan ahdistuksen. Anna mun hautautua pimeään ja pölyiseen, minne katseet eivät löydä, vilkaisut vahingossakaan eksy. Menninkäinen ei kestä päivänvaloa, minä en kestänyt ihmisten katseita. Omasta mielestäni.
Mutta koska kotiin ikuisesti jääminen ei ollut koskaan vaihtoehto, jäljelle jäi vain pakottaminen. Onneksi. Muuten en ehkä tänä päivänä muistelisi tuota epävarmuuden aikaa, vaan eläisin sitä yhä. Tänään nautin menemisestä yhtä kovasti kuin kotiin tulemisestakin – eli ihan hirmuisesti.
Se oli se mun juttu, jonka halusin kertoa.