Kuka meinasi vetää pipariöverit jouluna?
Pian tulee joulu, silloin syödään. Pikkujoulut, silloinkin syödään. Huomenna on syntymäpäiväni, silloin mennään syömään. Viikonloppuna synttärikutsuni, silloin kaikki tulevat meille syömään. Joulun jälkeen järjestetään työpaikan voitonjuhlat, silloin luonnollisesti ohjelma koostuu syömisestä. Uutena vuotena, noh, silloin kai ennemminkin juodaan. Syödään varmaan myös, sipsiä yöllä.
Sellaista se on. Ei kai syömistä turhaan kuvailla myös sosiaaliseksi tapahtumaksi. Olen jonkun jopa kuullut sanovan, ettei viitsi ikinä oikeastaan syödä kotona. Siitä kun puuttuu oleellinen osa ateriaa – toiset ihmiset. Omaan korvaani se kuulostaa hassulta. Minä syön kaikkein maistuvimmat ja mukavimmat ateriani kotona, usein ihan vain yksin. Olen joutunut opettelemaan sosiaalista syömistä: koen vain hirvittävän vaikeaksi yrittää samalla nauttia ruuasta, kun keskutelen toisten kanssa tai huomion heitä jollain toisella tapaa. Olen huomannut, että toisilta se onnistuu vähän kuin itsestään.
Minulta ei vieläkään aina tule luonnostaan ajatus hei, kivaa päästä ulos syömään. Sillä usein vahingossa deletoin ajatuksissani itseltäni tuon ruokaosuuden, ihan vain vanhasta tottumuksesta. Hetken päästä aina tajuankin, että se ruokailu koskee yhtälailla myös minua. Ja se on hienoa tajuta.
Näin joulunalla saa lukea vinkkejä sieltä ja täältä, kuinka joulukilot saa pidettyä poissa. Vaikkapa jättämällä tortut kauppaan ja laatikot seisovaanpöytään. Suklaista nyt puhumattakaan. Alan aina väkisinkin miettimään omaa suhdettani ruokaan: pitäisikö tehdä sitä ja tätä, niin ja näin, eli siis kuinka nyt tulisi syödä?
 |
|
Aloitin sunnuntaina todenteolla joulunodotuksen. Joululaulut raikaamaan, glögiä mukiin ja piparitaikinaa vaivaamaan. Yhdenlaiset piparit eivät riittäneet, vaan tarkoitus oli tehdä kolme eri taikinaa. Päivän aikana ehdin kuitenkin tehdä vain kahdenlaisia: valmispiparitaikinasta sekä Hillan terveyspiparitaikinasta. Jälkimmäinen takina ei minun vaivauksessani oikein esteettisessä mielessä onnistunut, maultaan kylläkin. Heh.
|
Ensin oli kieltäytyminen. En syö, en tarvitse, en edes halua. Sitten tuli himo, mutta yhäkin kieltäytyminen. Parantuessani aloin sallimaan – osin pakotettunakin – asioita ruokavaliooni. Olin tohkeissani kaikesta ”uudesta”. Joulunodotus tuntui taas joulunodotukselta ja syntymäpäivät syntymäpäiviltä, sain syödä glögiä ja kakkua, jos halusin. Halusinhan minä. Myöhemmin syöminen arkistui, jokainen ateria ei enää tuntunut riemuparaatilta, vaan aivan tavalliselta elämältä. Niin sen kuuluukin olla.
Olen tajunnut, että nyt olen tilanteessa, jossa oikeasti voin päättää itse, mitä suustani alas lasken. Kukaan tai mikään muu kuin minä itse ei vaikuta siihen. Edes tekstipätkät lehdissä tai ravitsemusterapeutin suositukset telkkarissa. Minulle yksi vapauden osa-alue on nimenomaan se, että voin valita kananmunan ja pizzan väliltä. Sen lisäksi, että voin päättää itse, mitä syön, voin myös päättää, mitkä seikat valintoihini vaikuttavat: mieliteot, terveellisyys vai jokin muu.
Rauha tulee siitä, ettei ole mitään totaalisen kiellettyä. Voin, jos haluan. Silloin ennen minua harmitti ja suututti, jos jouduin istumaan kahvipöydässä tyhjin suin, kun muut herkuttelivat. Koska syömättömyys ei ollut oma valintani. Usein kuulee laihduttajien valittavan, kuinka se tylsä salaatti odottaa jääkaapissa, kun sulla sentään on toi pasteija. Tekisi mieli mojauttaa marmattajia, oma valintasi, sisäistä se. Mielestäni joulupöydästä ei pitäisi selviytyä – ilman mitään tai minkään kanssa. Inhottaa koko sana. Oli se ruokavalio mikä tahansa, ennen sen noudattamista kannattaisi käyttää aikaa sen sisäistämiseen ja hyväksymiseen, miettiä syitä ja pohtia, miksi. Se, että pystyy istua vaivatta oman valintansa mukaan kahvipöydässä joko pullatta, kokonaisen tai puolikkaan pullan kanssa on mielestäni oman itsensä tuntemista.
Nykyisin jouluni olisi joulu ilman isoa perunalaatikkokasaa. Koska perunalaatikkomuus olisi oma päätökseni.
Sama pätee yleisestikin elämässä. Ihminen joutuu tekemään valintoja koko ajan. Usein ne ovat onnistuneita, jos hän oikeasti pysähtyy kuuntelemaan itseään ja myös osaa kuulla ja erottaa viestit. Minä tiedän, miksi en itse halua käyttää juurikaan alkoholia tai vedelle ”edes pikkujouluissa” ympäripäissäni. Sen vuoksi pystyn loistavasti tanssimaan ja pitämään hauskaa ilmankin. En hämäänny tai vaivaannu kysymyksistä etsäookännishjajuonu. Korkeintaan hiljaa mielessäni ihmettelen takaisin kuinkasäoottollasessakondikses. Harvoin sitäkään, sillä mielestäni jokainen saa toimia juuri niin kuin parhaaksi itselleen näkee.
Toiset kuuntelevat enemmän mielitekoja kuin järkeä. Toiset jotakin aivan muuta. Jotkut valitettavasti itsensä ulkopuolelta tulevaa kehotusta, painetta tai epäsuoraa käskyä.
On hieno asia, että jokaisella on vapaus valita. Sitä kannattaisi arvostaa. Siis. Jos joulupöydässä joku kieltäytyy perunalaatikosta, älä ota sitä itseesi, vaan maista ihmeessä. Mutta jos et tosiaan halua luumukiisseliä, älä syö vain koska muutkin. Oma periaatteeni.
Itse aion kyllä syödä molempia. 🙂
Elina Heidi Rinkeli 