aitous · joulu · lifestyle · Ruoka · ruokavinkki

Joulun nougat eli itsetehdyistä lahjoista.

Vähän samaan tapaan kuin mä pikkuisena ajattelin aina säälien, että miten äiti-parka ei nyt ymmärrä sen kukan nimen olevan oikeasti hyväsintti. Niin siis samalla tavoin hiukan säälien ajattelin aina myös, että kertoopa äiti uskottavasti itsetehtyjen lahjojen olevan parhaita. Kun itse toivoin tuhat kertaa mieluummin Belvillejä tai pehmokoiraa, en mitään itse kyhättyjä häkkyröitä. Enkä häkkyröitä olisi kai äidille valmistellutkaan, jos pienessä kourassani olisi ollut edes kaksi markkainen.

Ihan aina kun mä olen kuitenkin lähimmille ihmisille halunnut antaa edes jotakin.

Näin aikuisena mulle on kyllä jo selvinnyt, että se kukka ihan oikeasti taitaa sittenkin olla hyasintti. Vaikka aika kauan ja kovaa yritin silloin pienenä ihan toista jankuttaa. Itse asiassa äiti saattoi olla silloin toisessakin asiassa täysin vilpitön: että itsetehdyt lahjat ovat aikuisista ihan parhaita. Sillä nykyään mä itse ainakin arvostan suuresti itse väkerreltyjä lahjoja – ja etenkin aikaa ja vaivaa, joita lahjaan on laitettu. Kaupoistakin saa upeita lahjoja, mutta raha ei aina takaa sitä, että lahjansaajaa on todella mietitty.

Ja mun mielestä joululahjoissa saa näkyä sellainen suloinen kömpelyys. Ihan varmasti jokainen osaa halutessaan tehdä omin kätösin jotakin lahjaksi.

blogi664.jpg

blogi661.jpg

Mä olen nyt muutamana vuonna tehnyt osin itse joululahjat. Koska mä en ole keksinyt kovin osuvia lahjoja kaupoista, niin ostetun krääsämäisen sijaan oleen koettanut väkertää itsetehtyä. Mä annan yleensäkin joululahjat vain kaikkein lähimmille ihmisille. Senpä vuoksi en ole ottanut ääretöntä stressiä itsetehtyjen onnistumisesta. Arvelen, että niitä on kaikesta huolimatta arvostettu.

Tänäkin vuonna taiteilin kaikenlaista. Esimerkiksi itsetehtyjä joulunougatpaloja. Sellaisia voi tehdä esimerkiksi tällaisella ohjeella:

125 g nougatsuklaata ja saman verran maitosuklaata, sopivasti suolapähkinöitä tai vaikka manteleita, halutessasi rusinoita, 30 g vielä tummaa suklaata.

Sulata vesihauteessa nougat ja maitosuklaa. Lisää joukkoon rouhitut pähkinät/pilkotut rusinat ja kaada massa sopivaan vuokaan. Ripottele päälle rouhittua tummaa suklaata ja anna jähmettyä jääkaapissa noin 24 tuntia.

ajatuksia · ennen ja nyt · joulu · oma elämä · onnellisuus · syvällistä

En mä mitään lupaa.

Joulu tulee ja menee aina yhtä nopeasti. Vähän samaan tapaa kuin uusi vuosi saapuu aina yhtä yllättäen. Aina sen ajatteleminen tuntuu kamalan uuvuttavalta: miksi joulun välipäivissä ei voisi viipyä viikon verran kauemmin. Kaiken jouluhössötyksen jälkeen nuo päivät tuntuvat kuin välipysäkiltä ennen uuden vuoden haasteita. Jooko, ei ihan vielä kiiruhdeta eteenpäin.
Kohta on taas niiden aika. Minä lupaan ensi vuonna -listojen. Jättää suklaat kauppaan, nipistää muutaman kilon, pinnistää töissä, yrittää vähän kovemmin, olla kuin uusi ihminen tai tehdä edes elämälleni jotakin. Aikakauslehdet, julkiset kulkuneuvot ja blogikirjoitukset pursuavat kaikki lupauksia, jotka ovat kuitenkin usein enemmänkin toiveiden kaltaisia: kunpa jaksaisin ja pystyisin. Harva kai tulee ajatelleeksi, että toiveiden tavoin lupaukset voivat kyllä toteutua tavalla tai toisella, mutta ero on siinä, että useimmiten ne käyvät toteen vain ihmisen oman toiminnan tuloksena. Ei lupaus itsessään saa aikaan korkeintaan kuin ajatuksen yrittämisestä.
Toisinaan tulen jopa surulliseksi kaikenlaisista uutta vuotta koskevista lupauksista. Ne kun usein heijastelevat senhetkistä tyytymättömyyttä – oli kohde sitten mikä vain. Jos lupaan ensi vuonna olla parempi ihminen, tunnenko olleeni kuluneena vuonna sitten jotakin aivan muuta? Jos lupaan ensi vuoden olevan tuhat kertaa onnellisempi, onko mennyt vuosi ollut sitten kaikkea muuta? Ei kai lupauksia paremmasta ole tarvetta tehdä, jos nykyiseenkin on aivan tyytyväinen. 
Muistan monet vuodenvaihteet, kun olin itse yksi heistä, jotka tekivät kasapäin lupauksia. Tai tein aina ainakin sen yhden. Näin jälkeenpäin on helppo huomata, että tyytymättömyys oli suurin syy.
Välillä aina mietin, milloin ihminen on riittävän onnellinen. En nimittäin usko, että onnea tavoitellaan samalla tavoin kuin esimerkiksi rahaa: että enempi on aina parempi ja nälkä kasvaa syödessä ja sitä rataa. Luulen, että ainakin hyvin lähellä riittävän onnellista ihminen on silloin, kun uutena vuotena lupauksien tekeminen tuntuu ihan hassulta. Enhän minä halua muuttaa elämässäni mitään, sillä kaikki on hyvin näin.
Että sitä korkeintaan esittää toiveen kaiken jatkumisesta samalla tavoin. 

Minä vain toivon, että ensi vuonnakin saan pitää tämän kaiken, mitä minulla nyt on.
ajatuksia · joulu · oma elämä · onnellisuus · Rinkelin päivä

Päivä 22

Mä heräsin vasta kello seitsemältä. Ajattelin, että niinkin pitkään nukkuminen johtui varmasti siitä, että tulin edellisiltana Tallinnasta kotiin aika myöhään. Mun veljeni sanoi, ettei mun unirytmi ole ihmisten. No, ainakin se on Elinan. Eilenkin me lähdimme reissuun kello 8.15 ja ennen sitä mä olin ehtinyt jo syödä aamupalan, polkea kuntopyörää vajaan tunnin, käydä suihkussa ja laittautua.
Joitakin minuutteja yli seitsemän mä olin jo keittämässä puuroa. Se on aina mun ensimmäinen asia aamulla. Hiukset sekaisin ja silmät puoliksi kiinni. Osin sen vuoksi mä käytänkin kai hellan sijaan mikroa. 
Kaurapuuroa maapähkinävoilla, Kesolla ja mehukeitolla. Joskus puoli kahdeksan jälkeen. Ei liene yllätys enää kenellekään, että syön puuroni lähes kylmänä. Ei se haalea puuro varmaankaan kaunista samalla tavoin kuin kylmä kahvi. Mutta ei haittaa. Mä en tykkää kuumasta ruoasta.
Vielä yhdeksän aikoihin mä tuijottelin netistä Miss Universumeita. Ihan vain sen mokan vuoksi. Mun analysointi johti siihen, että koko erhe oli ennalta sovittu.
Mun kantapää ei ole vieläkään parantunut, joten mun oli pakko jättää lenkki väliin. Hyppäsin joskus vähän vaille kymmenen kuntopyörän selkään. Lopuksi tein vielä lihaskuntoa, vatsarutistuksia nyt lähinnä. Mä haaveilen saavani sellaiset säädettävät käsipainot kotiin. En ole nyt puoleen vuoteen käynyt aktiivisesti salilla ja mun keho kyllä voi paremmin. Mieli on vaan alkanut haluta takaisin. 
Suihkun kautta syömään siinä puoli kahdentoista aikaan. Mulla tuli vähän reppanaolo, kun nakersin näkkäriä ja kuivahtaneita tofukuutioita. 
Puoliltapäivin äiti tuli hakemaan mut. Keräsin kaupassa kärryyn voita, maitoa, sokeria, jauhoja, kardemummaa ja sahramia. Jep. Joulupullat mielessä.
Siis pullien leipominenhan oli veikan idea. Kello kolmelta molemmat pellilliset olivat tulleet uunista. Mun lettipulla oli ehkä vähän hienompi kuin veikan oma. Omasta mielestäni.
Mä menin kotiin, kun äiti ja veikka lähtivät salille puoli neljän aikoihin. Siivoilin ja kaivoin muutamat lumiukot laatikosta. 
Kyllä vähän harmitti maksaa ihan liikaa pikkukuusesta, joka loppujen lopuksi ei edes ole kovin tuuhea. Ihan sopiva tähän kotiin, mutta ylihintainen siltikin. Aina on tinkivaraa, mulle on joku opettanut. No joo. Pieni vaiva hakea lähi-Siwan pihalta, joten kai siitä vähän maksaakin. Tasan puoli kuudelta mä olin saanut raahattua kuusen kotipihalle.   
Ihan itse mä viritin tiilistä ja maljakosta kuusenjalan, koska se oikea on kadonnut johonkin muutossa. Puoli kahdeksan jälkeen iltapalaa syödessäni kuusi oli edelleen pystyssä, joten kai kyhäelmä ihan hyvin toimii. Tuli elävästi mieleen uudet vuodet, kun isi alkoi vähän vaille kaksitoista kiireellä virittelemään raketeille lähtötelinettä – aika usein vanhasta imurista. Mä olen vissiin yhtä näppärä käsistäni. 
Papiidipaadi. Se soi mun päässä hampaita pestessäni kahdeksan aikoihin.
Mä oikeasti simahdin aika pian. Luultavasti joskus puoli yhdeksältä.  
joulu · Ruoka · ruokavinkki · selviytymisvinkit

Helpotusta suklaaövereihin.

Se hetki voi olla nyt, tänään. Mutta toisilla se saattoi yhtä hyvin olla jo eilen. Toivottavasti ei kuitenkaan ollut vielä aattona. Parhaimmassa tapauksessa se on huomenna. Ylihuomenna. Tai sitten se antaa odottaa  – siis saapuu vasta loppiaisena. Kyllä hetki sieltä kuitenkin tulee. Jossain muodossa ja useimmissa tapauksissa. Vaikka ei toivoisikaan. Yleensä aikalailla loppusuoralla, mutta kuitenkin ennen enää-marsipaanitäytteiset-jäljellä-tilannetta.
Ja juuri kyseistä hetkeä ajatellen väkräsin joululahjaksi jotakin sellaista, joka tuo lievitystä oloon. 
Suklaayliannostus. Sepä se. Kuuluu jouluun yhtä tiukasti kuin sinappi kinkkuun.
Kun kermanougatit tursuavat korvista ja pelkkä Geishan käärepaperi saa voimaan huonosti. Kokeile helposti hujahtavaa; suklaata juotavassa muodossa. Kylmänä tai kuumana, lämmikkeeksi tai viilennykseen – punaposkille kuitenkin. 

Lähtee millä on tullutkin.
Eikö?

joulu

Ethän jouluna yksin jää.

Aaton aamu ja tyyni sää,
lumihiutale leijailee yksinään.
Niin paljon toivon, ettei kukaan lämmöttä jää;
niin paljon on, mitä päivältä odottaa.
Ei joulua kuulu viettää muista erillään.

Muistoja kukkurallinen pää.
Riittävätköhän seuraksi kyyneleetkään?
On vielä hiljaista. Istun yksin keskellä pimeyttä ja ihmettelen. Aamu voisi olla aivan tavallinen päivänaloitus. Tänään on kuitenkin jouluaatto. Olen onnellinen ja samalla myös hitsin onnekas; minun ainoa yksinäinen hetkeni on nyt – olen yksin vain pari tuntia muiden heräämistä odotellessani. Tai oikeastaan. Enhän nytkään ole seuratta; ystäväni hymyilevät herkeämättä minulle.

Lahja, joka sai kyyneleet silmiin.
 Rauhallista Joulua juuri sinulle!
joulu · juhla · Ruoka

Joulu ei tule muuten.

Jos tänä vuonna porkkanalaatikon tilalta rosmariiniporkkanoita?
No ei! Missään nimessä. Porkkana-, peruna- ja lanttulootaa pöytään. 
Ihan sama, vaikka ne olisi ostettu Stockalta.
Eihän tänä vuonna kuusta jaksa sisälle raahata?
Ok, ostan sitten itse oman pikkukuusen. Kyllä, haluan imuroida hirveästi niitä neulasia nurkista.
Kävimme eilen kuusikaupoilla; onhan se vähän kapoinen ja hivenen säälittävä, mutta kuitenkin oikein hyvä meille.
Ah, aattona nukutaan pitkään ja rentoudutaan, vai mitä?
Ei kyllä nukuta aaton ohi. Varsinkaan Joulupukin kuumanlinjan ja Lumiukon.
Aattoaamun tunnelma on ehkä parasta koko päivässä. Ei aaton ilmapiirin kuulu olla löysä ja hidas, vaan innostunut ja jännittynyt. 

Joo. Tämä onkin ihan poikkeus. Että piparit ovat minimuffinsimuodossa ja pääraaka-aineena taatelit.

Joku 30 kpl taateleita (200 g)
1,5 – 2 dl mantelijauhoja
1 tl ruokasoodaa
1 kananmuna
2 tl piparkakkumaustetta
ripaus suolaa
(kanelia)
Ja tarjoiluun homejuustoa kylkeen!

Mitä sitä keksisi jouluaterian jälkiruoaksi?
Mites, jos kuitenkin joulutorttuja. Ja pipareita. Paradisen suklaakonvehteja.
Luin minä reseptin piparipirtelöstä ja keksin itse luumurahkapullat. Mutta kyllä perinteinen sittenkin vie voiton. Tänäkin vuonna.
Niinhän, että tänä vuonna ei lahjoja?
Ei, ei. Eei. Tai no. Niin. Tuota. Ihan pienet?
Ajattelin ensin, etten osta yhtään lahjaa. Sitten mietin, että voisinhan harkita ihan muutamaa itsetehtyä. Kunnes huomasin väkränneeni kätösilläni kunnioitettavan kasan pieniä paketteja. Opiskelijalla ei ole ehkä rahaa, mutta aikaa sitäkin enemmän.

No, mitä jos kumpikaan ei saa puurosta mantelia?
Jatketaan syömistä. Kyllä se jossain vaiheessa löytyy.
Pienempänä oli ehkä vähän helpompaa. Kun maha alkoi täyttyä ja mantelia ei siitäkään huolimatta kuulunut, äiti tarttui kauhaan täältä tulisi vielä pieni annos. Aika usein se äidin puurokauhallinen sisälsi mantelin. Lieneekö mistä sitten johtunut.
Olikos nyt kaikki pöydässä?
Katsotaan. Laatikot. Rosolli. Miljoona eri sillipurkkia. Lohta. Perunat. No joo, kinkku. Limppu. Joulujuusto. Hei, karjalanpiirakat! 
Oli juhla mikä tahansa, karjalanpiirakat kuuluvat pöytään. Se on ihan sukujuurissa. Niin joo. Sitten ne herneet. Mummilta ne unohtuivat aina kattilaan. Meillä ne jäävät ihan joka joulu mikroon. Sukujuurissa varmaan sekin.

Mitä ilman joulu ei tule?

Viis porkkanalaatikoista ja lahjoista. Tärkein tekijä meidän joulussa on perhe.

joulu · muistoja · oma elämä

Itsetehtyä.

Vuosi vuodelta minusta on tullut aina vähän tarkempi ajatuksistani – ja suhtautumisestani. Vaikkapa jouluun ja perinteisiin. En millään haluaisi kadottaa lapsenomaista uteliaisuutta ja innostusta – siitäkään huolimatta, että kasvan, aikuistun edelleen ja todellakin koen itseni vastuullisemmaksi kuin joitakin vuosia sitten. Onneksi nuo kaksi, jollain tapaa ehkä vastakkaistakin, piirrettä eivät kuitenkaan sulje toisiaan pois. Nuorempana asioiden utelias tarkastelu tuli vähän kuin luonnostaan, siihen ei niinkään tarvinnut keskittyä. Yksi peloistani on, että mielen virkeys, eloisuus ja vilpittömyys peittyy vanhemmiten asteittain kasvavan kyynistyneisyyden alle. Kun aikuisten maailma on toisinaan niin hirvittävän kova.
Lähiaikoina olen todennut, etteivät päässä tapahtuvat asiat ole kuitenkaan ainoita iän tuomia muuttujia. Siis sellaisia taitoja, jotka helposti menettää, jos niihin ei kiinnitä erityistä huomiota. Jos niitä ei pidä yllä – muutenkin kuin ajattelemalla. Olin pienempänä kova piirtämään, kirjoittamaan käsin  ja väkräämään kaikenlaista. Suhteellisen taitavakin. Syntyi sarjakuvia, pahvisia joulukaupunkeja, pipon tupsuja, kaulahuivin puolikkaita ja onnittelukortteja. Olin hyvä keksimään, mutta myös toteuttamaan. Hileliimaa, lehtileikkeitä ja värikkäitä kartonkeja. Ei siihen muuta tarvittu omien käsien lisäksi.

Kun viikko takaperin sain idean itsetehdyistä joululahjoista, olin aluksi hirveän innostunut. Jes, tää on tätä aitoa joulumieltä! Selasin netistä läpi kaiken maailman vinkkipalstat ja ohjeet aina itsetehdyistä huulirasvoista pimeässä hohtaviin t-paitoihin. Keksinkin muutaman ihan kivan idean, joita ajattelin lähteä toteuttamaan. Tai ehkä paremminkin yrittämään. Ei nimittäin ollutkaan niin helppoa – enää. 
Olen tottunut käyttämään päätäni. Luomaan ja toteuttamaan itseäni ajatuksillani. Samalla olen kuitenkin huolella unohtanut kädentaitoni. En saanut piirrettyä edes kelvollista koiran päätä. Ja se oli vähän masentavaa. Kai se pelkäämäni harmaa aikuisuus voi tulla niinkin; paperille ei saa enää millään kunnollista hevosen turpaa. En tiedä, kuinka hyvin liimapuikkokaan pysyisi kädessä. Saksilla nyt tulee toisinaan leikeltyä auki paputetroja, ne ehkä vielä saattaisivatkin totella käskyjäni. 
Tuntuu jotenkin kauhealta ajatukselta, että alakouluissa otettaisiin käyttöön e-kirjat. Minne sitä sitten raapustelisi isoja mulkosilmiä ja sydänrivistöjä? Tai että ylioppilaskirjoitukset muuttuisivat sähköisiksi, tietokoneella tehtäviksi. Eikö reaalin yksi tarkoitus ollutkin juuri testata käsilihaksia? Kai kouluissa sentään vielä askarrellaan? Tehdään vessapaperihylsyistä itsenäisyyspäivänkynttilöitä? Ei kai joulukortteja nyt sentään tietokoneella tehdä?

Maailma muuttuu. Elämänkin on muututtava mukana. Joskus sitä vain toivoisi muutoksen kohdistuvan ainoastaan asioihin, jotka oikeasti tarvitsevat sitä. Ei, please, niihin itsetehtyihin pahvipipareihin.
En minä ajatellut kuitenkaan luovuttaa. Omin kätösin munakennoon valettuun kynttilään en ehkä ihan kykene, mutta jotakin muuta ajattelin silti yrittää väkrätä. Nimenomaan väkrätä. Lopputulos ei silloin välttämättä ole aivan odotetunlainen, mutta ajatus sen takana on sitäkin onnistuneempi. 
Hei, onnistuuko vielä kaunokirjoitus?