Kategoria: juhla

ajatuksia · juhla · oma elämä · perhe · ystävät

Kakskytkolmevee.

Elina2 kommenttia
Hei syntymäpäiväputki perjantaista sunnuntaihin.
Perjantaina pääsin syömään Farangiin kahdeksan ruokalajin illallisen. Oli enemmän kuin ihanaa kilistellä oman syntymäpäivän kunniaksi sellaisten annosten äärellä. Itse asiassa täysin uusia ja uskomattoman vahvoja makuja oli niin paljon, että alkoholittomasta alkujuomasta huolimatta viikonlopun yli kestävä huuma taisi alkaa juuri silloin. 
Lauantaita jännitin aika tavalla. Olin kuta kuinkin iloisen sekaisin – samalla myös soikeana. Pieni kakkukatastrofihan siinä sitten pääsi käymään. Hups. Onneksi kuitenkin sellainen katastrofi, joka osoittautuikin pieneksi menestystarinaksi myöhemmin illalla. Hups. Se räpeltämäni rahkakakku nimittäin pysyikin ihan hyvin kasassa ja maistui ystävilleni, jotka olivat saapuneet istumaan iltaa luokseni. Monesti siinä illan aikana meinasin ihan poksahtaa onnesta: minä niin arvostan sitä, kun joku jaksaa matkata Järvenpäähän asti. Ajatuksena se on nimittäin monelle aika kaukainen paikka.
Sunnuntaina vielä vähän juhlittiin – minua. En ihan aina ole täysin vaakuuttunut siitä, että olen kaiken juhlimisen arvoinen. Kaikesta huolimatta lämmitti kovin saada perhettä pitkästä aikaa kasaan ja whatsappailun sijaan nähdä isoveikat ihan livenä. Söin perhepäivällisellä äidin lihapullia ja vain nautin raukeasta olosta. Saatoin myös aika paljon hihittää aivan liian pöhkölle – ja hösölle – Urpolle. Mikä hauva!
Mun syntymäpäiväviikonloppuni oli kokemuksia täynnä. Sitäkin enemmän se oli täynnä ihmisiä. Mä en ymmärrä, kuinka olen joskus voinut mieltää mahdollisimman rajatun elämän olevan paras vaihtoehto. Ehkä se oli sitä onnetonta jaksamattomuutta: musta oli vain kaikin tavoin helpompaa jäädä yksin neljän seinän sisään. En mä silloin keskittynyt oleelliseen elämässä, vaikka niin luulinkin. Mun elämästä tekee nykyisin täydellistä siihen kuuluvat ihmiset. Mä ihan janoan uusia ihmissuhteita.

Tänään on maanantai ja huuma alkaa pikkuhiljaa hälvenemään. Onneksi onnellisuus on ja pysyy.
ajatuksia · juhla · oma elämä · onnellisuus · yliopisto

Eilen illalla.

ElinaKommentoi
Tässä hetkessä. Mun mielestä on ihanaa sulkea hetkeksi silmät ja ajatella, että tässä mä nyt olen. Mun mielestä on ihanaa ylipäätään miettiä, että missä mä nyt oikein olen ja todeta, että mä olen aivan uudessa tilanteessa. Mun mielestä on ihanaa kulkea taaksepäin ja muistella, kuinka mä olen tällaiseen tilanteeseen tupsahtanut. Mun mielestä on aivan ihanaa todeta, että musta on uuden kokemiseen ja elämyskirjon kasvattamiseen. Mun mielestä on ihanaa sulkea sekunnin sadasosaksi ulkomaailma mun ympäriltäni ja hykerrellä itsekseni, että tässä mä nyt elän – hirveän paljon enemmän kuin vaikka viisi vuotta sitten. Mun mielestä on äärimmäisen ihanaa tajuta, että tässä hetkessä mun kaikki tunteeni ovat ihan täysin aitoja. Aika hempeitä mun elämää kohtaan.


Eilen puin pitkän leningin päälleni. Istuin kampaajan tuoliin. Sipaisin huulipunaa. Huojuin korkokengillä. Kannoin pikkulaukkua. Yritin muistella etikettiä. Nautin kolmen ruokalajin illallisen. Seurustelin ystävieni kanssa. Nostin maljan – monen monta kertaa. Hymyilin vielä useamman kerran. Hoilasin laulua tuolilla seisten. Tanssin kattokruunujen alla kehruuvalssia. Irroittelin muullakin tavoin. Olin vuosijuhlissa.
Ja hei, vaikka pääruoan riisi oli hivenen raakaa ja korkokengät suorastaan kiduttavat, elämäni tuntui taas yhtä onnellista ja uutta kokemusta täydemmältä. Tuntuu edelleen nyt juhlien jälkeisenä aamuna. Olen onnellinen, mutta myös pirun onnekas.
ajatuksia · juhla · oma elämä · perhe · Ruoka · ruokavinkki

Isikarhu.

Elina2 kommenttia

Mun isi sanoi, että musta oli tulla Jaakko.
Onneksi ei.
Mun isillä oli sitten mielessä Satu.
Se on kiva, mutta Elina on kuitenkin himpun verran enemmän mua itseäni.
Pienenä mun isi oli isikarhu.
Mä olin pikkukarhu ja mun isoveikkani Spiderman-metsästäjä.
Mun isi on oikeasti hassuttelija.
Taidan olla perinyt vähän sitä piirrettä.
Ja herkuttelija.
Osaan senkin.

Isinpäivän brunssi

Tuoremehua
Kahvia

Täytettyjä croisantteja
Pekonia
Minikarjalanpiirakoita ja munavoita
Pannukakkua hillolla ja kermavaahdolla
Isi-suklaamunkki

Mustikka-banaanismoothie

2 kpl banaania
4 dl pakastemustikoita
1 prk bulgarianjogurttia
sopivasti maitoa

Ja kaikki sekaisin.

En ole koskaan kutsunut isiä isäksi. Pienenä mietin aina, miten joku voi käyttää omasta isistä niin virallista nimeä. Mutta en ole ääneen sanonut koskaan iskäkään. En vahingossakaan käyttäisi sitä, sillä se ei sisällä riittävän lämmintä tunnetta. 
Isi on isi. Yhdessä me olemme edelleen kissa ja isi.

juhla · Ruoka · ystävät

Voi voileipäkakku.

Elina2 kommenttia
Koko tapahtumaketju sai alkunsa oikeastaan pari viikkoa sitten eräs aamupäivä äidin sohvalla itseäni roikotellessani (tiedättekö, siinä selkänojalla apinaotteella). Voileipäkakku! Minä leivon voileipäkakun – en vain yhtä vaan kaksi – viikonlopun valmistujaisrientoihin. Hommahan lähti siitä rullaamaan: googlettelin reseptejä ja katselin opetusvideoita Youtubesta. Ensikertalainen kun olen. Päädyin yksinkertaiseen ja keltaiseen kanatäytteeseen, josta lopulta tosin tuli käsittelyssäni punaista – mikä ei kuitenkaan ratkaisevasti vaikuttanut tilanteen etenemiseen.
Perjantaina reilua kahtatoista tuntia ennen hoohetkeä aloin kakkujen rakentamisen. Ja sanotaanko näin, että muutama paahtoleipäpussi ja majoneesipurkki oli tullut ostettua – osa ”ihan varalle vain”. Onhan se hyvä tulla jälkeenpäin kömpelösti taputtelemaan selkään ja toteamaan katsos kun olisit kokeillut yhtä testimielessä ennen perjantaita. Tai olisin tietysti voinut hoksata sen itsekin. Minulla vain on tapana asettaa laput silmille ja tulpat korviin jostain hirveästi innostuessani: ai sanoitko jotain, en minä vain näe. Tilanne kuitenkin näytti erittäin hyvältä perjantain ja lauantain väliseen yöhön asti: kaikki pysyi kasassa, täyte välissä ja kelmutukset kuosissa. 

Sittenhän se iski. Sängyssä ehdittyäni jo torkahtaa. Siis se sellainen tunne – varmaan vähän samantyyppinen kuin äidinvaisto: nyt eivät asiat ole reilassa. Jääkaapillahan tilanne laukesi yhteen ainokaiseen lausahdukseen: liian kostea. Molemmat yritykset ulkonäöllisesti tarjoilukelvottomia. Siten taisin asian ilmaista sen kaiken kyynelehtimisen keskellä. Voi kolme desiä ja kanaliemi sentään! 

Haluaisin varoittaa tällaisia tilanteita kohdanneiden tukihenkilöitä: älä koskaan ehdota kepeästi kansipalojen vaihtoa. Romahdus on takuulla nopeampi kuin itse voileipäkakulla.
Taisin rauhoittua vasta kun kuulin heiton karjalanpiirakoista ja munavoista. Ah. Totta. Pelastus.

Mutta lausahdus liian kostea jäi elämään ja synnytti monet hepulit lauantai-illan aikana. Aivan liian kosteaa. Enkä todellakaan tiedä, kuinka vieraamme päätyivät syömään keskeneräistä ja kertaalleen jo hylättyä voileipäkakkua. Syy voi tietysti olla miesvoittoinen (tällä tarkoitan varovaisesti ilmaistuna ehkä vähemmän kranttu) vieraskunta tai pöydästä hurjaa vauhtia huvenneet suolaiset suupalat. Voihan olla myös, ettei maussa oikeasti ollut mitään vikaa. Paremman puutteessa kaikenlaista. Minä uskon siihen.
No mites. Tilanne näin aamulla: itse voileipäkakkua tai sitä korvanneita minisandwitchejä  ei ole jäljellä edes rääppeitä. Boolikulhokin taidettiin tyhjentää viimeistä mansikkaa myöden… Isäntäväki on onnellinen. 
Miksi juhlia ei järjestetä useammin? Miksi aina pitää olla loistava syy sellaisille? Valmistujaiset, kesän alku, syntymäpäivät. Mitä sitten kun kaikki on jo käytetty? Ajattelin seuraavaksi järkätä ihan-muuten-vaan-pirskeet. Kakkua ja kaikkea. Mutta ei enää voileipäkyhäelmiä. Pliis Rinkeli. 
joulu · juhla · Ruoka

Joulu ei tule muuten.

Elina4 kommenttia
Jos tänä vuonna porkkanalaatikon tilalta rosmariiniporkkanoita?
No ei! Missään nimessä. Porkkana-, peruna- ja lanttulootaa pöytään. 
Ihan sama, vaikka ne olisi ostettu Stockalta.
Eihän tänä vuonna kuusta jaksa sisälle raahata?
Ok, ostan sitten itse oman pikkukuusen. Kyllä, haluan imuroida hirveästi niitä neulasia nurkista.
Kävimme eilen kuusikaupoilla; onhan se vähän kapoinen ja hivenen säälittävä, mutta kuitenkin oikein hyvä meille.
Ah, aattona nukutaan pitkään ja rentoudutaan, vai mitä?
Ei kyllä nukuta aaton ohi. Varsinkaan Joulupukin kuumanlinjan ja Lumiukon.
Aattoaamun tunnelma on ehkä parasta koko päivässä. Ei aaton ilmapiirin kuulu olla löysä ja hidas, vaan innostunut ja jännittynyt. 

Joo. Tämä onkin ihan poikkeus. Että piparit ovat minimuffinsimuodossa ja pääraaka-aineena taatelit.

Joku 30 kpl taateleita (200 g)
1,5 – 2 dl mantelijauhoja
1 tl ruokasoodaa
1 kananmuna
2 tl piparkakkumaustetta
ripaus suolaa
(kanelia)
Ja tarjoiluun homejuustoa kylkeen!

Mitä sitä keksisi jouluaterian jälkiruoaksi?
Mites, jos kuitenkin joulutorttuja. Ja pipareita. Paradisen suklaakonvehteja.
Luin minä reseptin piparipirtelöstä ja keksin itse luumurahkapullat. Mutta kyllä perinteinen sittenkin vie voiton. Tänäkin vuonna.
Niinhän, että tänä vuonna ei lahjoja?
Ei, ei. Eei. Tai no. Niin. Tuota. Ihan pienet?
Ajattelin ensin, etten osta yhtään lahjaa. Sitten mietin, että voisinhan harkita ihan muutamaa itsetehtyä. Kunnes huomasin väkränneeni kätösilläni kunnioitettavan kasan pieniä paketteja. Opiskelijalla ei ole ehkä rahaa, mutta aikaa sitäkin enemmän.

No, mitä jos kumpikaan ei saa puurosta mantelia?
Jatketaan syömistä. Kyllä se jossain vaiheessa löytyy.
Pienempänä oli ehkä vähän helpompaa. Kun maha alkoi täyttyä ja mantelia ei siitäkään huolimatta kuulunut, äiti tarttui kauhaan täältä tulisi vielä pieni annos. Aika usein se äidin puurokauhallinen sisälsi mantelin. Lieneekö mistä sitten johtunut.
Olikos nyt kaikki pöydässä?
Katsotaan. Laatikot. Rosolli. Miljoona eri sillipurkkia. Lohta. Perunat. No joo, kinkku. Limppu. Joulujuusto. Hei, karjalanpiirakat! 
Oli juhla mikä tahansa, karjalanpiirakat kuuluvat pöytään. Se on ihan sukujuurissa. Niin joo. Sitten ne herneet. Mummilta ne unohtuivat aina kattilaan. Meillä ne jäävät ihan joka joulu mikroon. Sukujuurissa varmaan sekin.

Mitä ilman joulu ei tule?

Viis porkkanalaatikoista ja lahjoista. Tärkein tekijä meidän joulussa on perhe.

ajatuksia · elämä · ihana arki · juhla · opiskelu · Rinkelin päivä · yliopisto · ystävät

Rinkelin matkassa.

Elina16 kommenttia
Mä tavoittelen korkeita. Valtavia juttuja. Ehkä pilvenpiirtäjän huippuja ja ison maailman elämää.

Varmaan omakotitaloa ja kultaista noutajaa; tiilistä linnaa ja Lassie-henkistä koiraa. Omaa autoa pihaan ja kadehdittavan komeaa aviomiestä petiin.

Mun tavoitteet ovat selkeästi kahisevassa. Tiedätkö, paksu lompakko, sievoinen tukko, Roope-Ankan säiliö. Olen rahantakoja.

Mä asetan tavoitteeni toisten mukaan. Jonain päivänä joku haluaa mun olevan tietynlainen, seuraavana toisenlainen. Olen vähän kuin ameba. Mä tavoittelen hyväksyntää, koska kaipaan kunnioitusta.
Okei. Se on hyvä. Omat tavoitteet. Ei elämässä pysy kiinni ilman niitä. Sitä vain killuisi irtonaisena maanantaista lauantaihin ja sunnuntaisinkin. Tosin. Toisten tavoitteisiin on aika turha useinkaan tarttua. Tai siis. Jos tähtäin on selkeästi edessä, liikkumattomana paikoillaan, on liipaisemisesta painaminen vähän liiankin helppoa. Aivan kauhea houkutus. Ei toisen tahto saa korvia aukeamaan ja sormia irroittamaan. Ja miksi pitäisikään? Tavoitteilla on aina jokin pohja, harvoin niitä on tyhjästä taiottu. Kuka niitä on arvottamaan. Etenkään ulkopuolinen.
Oma tavoitteeni? Elää tällaisia päiviä;
04.45  Voisin herätä puoli kahdeksankin. Mutta haluan nousta ylös juuri nyt.
05.00 Silmät kiinni suihkussa. Aamulla ihan vähän unenpöpperössä. Voisin kirjoittaa herääväni kuuman suihkun myötä ihanaan päivään. Mutta jos haluankin nuokahdella vielä kahvikupin ääressä ja heräillä rauhassa vasta Pasilan kohdalla?
05.15 Joka aamu puurokulhon pakastimesta ottaessani vesi herahtaa kielelle. Voisin syödä sen, kuten kuuluukin, kuumana ja kattilasta. Mutta haluan just näin.

06.00 Pakkaan reppua. Kemian harjoitusmoniste, labravihko, penaali. Ja hetkonen. Vanha pitsikolttu. Voisin tietysti valita sen blingimmänkin. Mutta tänään tuntuu enemmän kuin koskaan beautiful things don’t ask for attention. Olen sisältä kuitenkin ihan hyvä riippumatta ulkonäöstä.
06.30 Seuraavan tunnin kulutan. Olemiseen. Kahvin santsaamiseen ja riisikakun nakertamiseen. Voisin tehdä jotain hyödyllistäkin. Jos vain keksisin, mikä olisi tärkeämpää kuin rauhallinen aamunaloitus. Ei ainakaan kofeiinin rakennekaavan piirtäminen.
07.50 On vielä pimeää astuessani ulos rappukäytävästä. Voisi olla vaikka vilakkaa, jos ei olisi untuvatakkia yllä ja lämpimiä ajatuksia päässä.

08.50 Vähän tietysti harmittaa, ettei vuoroon sattunut pehmopenkkibussia. Tuntuu kuitenkin yllättävän hyvältä parin viikon tauon jälkeen rämistellä mukulakivillä. Ihan voisi pienen kyyneltipan laskea poskelle pelkästä kivasta olosta.
09.15 Ihminen jos aina ajattelisi, mitä kaikkea on edessä, sitä helposti voisi väsyä jo etukäteen. Seitsemän tuntia laboratoriossa sujuu parhaiten, kun miettii vain senhetkistä. Kofeiinin eristämistä Liptonista ja aminohappojen kromatografiaa.
12.10 Lounastauko. Kalakastiketta ja perunaa. Kun vaihtoehtona on pizza. Voisihan se olla vähän tylsää katsoa vierestä, jos valinta ei olisi oma. Mutta elämä on siltä osin oikeastaan aika yksinkertaista – itse kun päättää. Nauran höpsöille pizzansyöjille.

16.00 Hei nähdään illalla! Hei me tosiaan näemme illalla. En yleensä, kovin useinkaan. Mutta tänään mä kyllä. Voisin vähän juhlia. Heippa Viikki!
16.35 Kun haluan hetkeksi rauhoittua, kello puoli viisi keskellä Helsinkiä ja kiireistä päivää, soitan äidille. Voisitko tulla päivälliselle?
17.15 No se pitsimekko. Vähän rypyssä, muovipussissa ja jossain repun uumenissa. Voisihan sitä olla hivenen laittautuneempi, hehkeämpi ja hei freesimpi. Oikeastaan koko tilanne vain hihityttää. Olen keskustan ministeriössä vaihtamassa ruttuista pikkujoulumekkoa ylleni ja sukkiksissakin taitaa olla muutama reikä. Mutta tällainen mä vähän olen – oikeasti!

17.50 Kyllä jännittää. Jännittää aina uusia ihmisiä tavatessani. Jännittää niin paljon, että sydän pamppailee ihan omaa tahtiaan. Voisin olla menemättä, koska jännittää. Mutta jännitys on siltikin minulle myös onnea. On se osa hyvää oloa, kun oikein ajatusta päässä pyöräyttelee.
18.00 Olen kova ihailemaan ihmisiä. Erilaisia piirteitä, tapoja ja huomaamattomampia eleitä. Mikä tyyneys ja äänenpaino! Hymy! Kuinka hän löytääkään oikeat sanat! Välillä jopa niin kova ihastelemaan, että alan miettiä mitä Rinkeli oikein pöydän ääressä tekeekään. 
19.50 Edelleen ystävien kanssa iltaa istumassa Teerenpelissä. Voisin istua siinä niin ihan koko illan. Vaikka hipihiljaa, kunhan olisin joukossa mukana. Halaan ystäviäni. Halaan myös uusia ystäviäni. En voisi olla onnellisempi. 
20.15 Pöydästä toiseen. Ystävän luota toisen luo. Tapaan opiskelukaverini. Hän opettaa viininjuontia minulle. Voisin enemmänkin kuin maistella. Jos maistuisi. Olen iloinen kokemuksesta, en niinkään viinin mausta. 
22.00 Voisin olla nukkumassa. Kuten tavallisesti ja lähes joka päivä. Mutta tänään en ole. Olen pikkujouluissa opiskelukaverieni kanssa. Olen tanssimassa. Olen nauramassa. Olen nauttimassa vapaudentunteesta ja yön pikkutunneista. 
02.30 Painan pään tyynyyn pitkän päivän jälkeen. Voisin olla väsyneempikin. Onni on uskomaton energianlähde.

Toinen tavoitteeni? Elää seuraavana päivänä taas vähän erilailla.

06.00-19.00 Lepään, kirjoitan ja loikoilen sängyllä.

ajatuksia · höllää · huumori · juhla · oma elämä · ystävät

Tipsit illanviettoon.

ElinaKommentoi
Korkkarit kattoon, tää ilta on meille. Mun sielunsiskoille, supernaisille.
Kun kerta Kaija Koo käski, niin pitihän sitä vähän. Ehkä senkin vuoksi, että syntymäpäiväni lähestyvät ja halusin ehdottomasti juhlistaa niitä näin hiukan etukäteen mun sielunsiskojen kanssa. Olimme syömässä Helsingissä ja myöhemmin myös oikomassa kangistuneita jäseniä tanssilattialla. Tällaisten onnistuneiden ja unohtumattomien iltojen jälkeen mietin aina, että oikeassa seurassa minulla olisi varmasti hauskaa vaikka napajäätiköllä. Kyllä tällainen Rinkelikin tykkää juhlia aika ajoin, kun ihmiset ympärillä ovat turvalliset ja rakkaat.
Kohta 22-vuotiaan hennosti kotihiiriytyneen tipsit illanviettoon:
1. Älä mieti valmiiksi. Ainakaan kaikkea. Tai tee vastoin suunnitelmia. Joko täysin tarkoituksella tai yhtäkkiä fiilispohjalta. Lennosta napatut ideat tuottavat yllättäen useimmiten parhaimman illan.
2. Laittaudu, mutta älä tälläydy. Itselläni ovat onnistuneimmat illat olleet silloin, kun en ole potenut ennen lähtöä vaatekriisiä, vaan vain napannut nopeasti jotakin päälleni. Hassua, mitä vähemmän panostan ulkonäkööni, sitä hauskempaa minulla on. 
3. Jotain mukavaa päälle. Joustavaa vyötäröä, venyvää kangasta, sopivan väljähköä… Olen yksi niistä harvoista, joka ei pysty kuvitella pukeutuvansa yön pikkutunneilla tiukahkoon ja vartalonmyötäiseen.
4. Ole vähän kummallinen, naurata baarimikkoa ja tilaa etkoillessa viinapaukun sijaan maitokahvi. Me joimme pikkupaikan termarin tyhjäksi – ja ilo oli irti. Ei väsyttänyt, eikä ehtinyt nuupahtaa ennen tanssilattiaa.
5. Kuuntele intuitiota. Suuren kaupungin muotimesta ei ehkä joka kerta olekaan se ykköspaikka. Uskallan väittää, että meillä oli eilen hirveän paljon hauskempaa oman kotikaupungin tanssilattialla kuin olisi ollut Namussa. Kannatti tulla ennen yhtätoista maitojunalla takaisin kotikulmille joraamaan.
6. Älä ajattele seuraavaa päivää. Tai siis. Ainakaan jos olet vähänkään tunnollista sorttia. Seuraavan päivän velvollisuuksia pohtimalla pilaat helposti illan ja seuraavan päivän. Illalla murehdit seuraavaa päivää ja seuraavana päivänä murehdittua iltaa. 
7. Älä anna periksi. Itselleni on aika yleistä, että mieli vaihtelee pitkin iltaa; alkuillasta tekee mieli lähteä valloittamaan kaupungin kaikki tanssilattiat, kymmenen aikoihin oma peti alkaa helposti houkuttaa, mutta toisaalta taas tekisi mieli ehkä kuitenkin pistäytyä jossain. Aina pääsee pois. Helppo ajatuskikka ainaiseen arpomiseen.
8. Ja juu sellainen vielä. Älä käy liian usein. Tuntuu huisisti kivemmalta sitten, kun kerrankin lähdet.
blogawards · Indiedays Inspiration · juhla · syvällistä · ystävät

Vielä juhlin itsevarmuutta.

Elina14 kommenttia
Kyllä uskon siihen. Ne päivät koittavat vielä minullekin. Ei se saavu vain odottamalla, itsestään, en herää aamulla yhtäkkisesti muuttuneena. Toisaalta taas. Vaikka kuinka yrittäisi, pinnistäisi ja äkistäisi, ei sitä sittenkään välttämättä onnistu. Ainakaan sisäistämään ja aidosti kohentumaan. Tarvitaan kypsymistä. Tarvitaan kasvamista. Tarvitaan kouliintumista. Tarvitaan monien asioiden kohtaamista erilaisista vinkkeleistä. Tarvitaan tajuamista. Tarvitaan omien uskomusten vääräksi toteamista. Tarvitaan niitä tärkeitä huomioita. Tarvitaan kai vaan vielä vähän lisää aikaa.
Sitten. Ei tarvitse nyhtää hametta alaspäin. Ei vilkaista vaivihkaa peiliin. Voi suoristaa hamosen ja peilailla ihan vapaasti. Ei ole syytä kulkea katse alas luotuna. Ei sivulauseessa paljastaa syvimpiä oloja. Voi katsella ympärille ja kertoa ääneen ajatuksista. Ei tarvita monen tunnin henkistä valmistautumista. Eikä varsinkaan tekemättä jättämisiä. Voi sen sijaan nauttia kaikenmoisista kokemuksista ja suunnitella jatkuvasti uutta.
Ahaa. Sä puhut itsevarmuudesta.
Olen kaksikymmentäyksi. Suhteellisen kokematon kaikesta kokemastani huolimatta. En liiemmin laskeskele ihmisen ikää; mieluummin tunnen sen. Toinen voi numeerisesti olla astetta korkeammalla, mutta todellisuudessa minun kanssani yhteensopivalla tasolla. Vuoden minua nuorempi tai viisi vuotta vanhempi. Se on sama, kun ajattelee ystävyyttä. Siinä aivan muut asiat merkitsevät. 
 Joissakin asioissa kuitenkin huomaan ikäeron. Muutamassa pienessä jutuissa. Yksi niistä on varmempi askellus, kuvainnollisesti nimenomaan. Toinen tietynlainen tilanteen haltuun ottaminen. Kolmas kiertelemätön katse – suoraan silmiin tai kameraan. Ne näkyvät joitakin vuosia minua vanhemmissa ystävissäni. Luulen sen olevan juuri sitä, että he ovat oman itsensä kanssa hivenen pidemmällä. He ovat ehkä jo tallanneet kohdan, johon minä olen vasta saapumassa. Siis sen kohdan, jonne aukeaa kulkureitti ainoastaan odottamalla, ei yrittämällä tai ajattelemalla. He ovat ehkä jo ymmärtäneet ottaa itselleen kuuluvan paikan elämässä. Löytäneet itsevarmuutta tai itsevarmuuden. Tai ainakin oppineet, kuinka itsevarmuutta vaativissa tilanteissa toimitaan, vaikka sitä ei järin hirveästi olisikaan.
Luulen, että minulla on ihan hyvin aikaa vielä oppia. Ottaa keltanokkana mallia ystävistäni. Ja samalla kuitenkin myös odottaa, että vuodet tekevät tehtävänsä – tuovat ryppyjen sijaan varmuutta. Vaivaavat vähän pyöreämmäksi Rinkeliä, oikein hienoksi bageliksi.
 Kullanarvoisia.
Hiivaa, vettä, suolaa, jauhoja ja reilu ruokalusikallinen itsevarmuutta. Täytteeksi reilusti Marissan välittömyyttä ja samanmoinen annos Petran arvokkuutta. Kiitos, kun olette mun vierellä.