ajatuksia · ihmissuhteet · oma elämä · ystävät

Vuodattamisen vaikeus.

Leikittäisiin ystävien kesken leikkiä mä en ole koskaan. Jos sellaista puuhattaisiin. Niin mä kertoisin sen, mitä tänään itsekin vasta hoksasin.

Mulla ei  ole ollut koskaan tapana soittaa itkien ystävälle ja pyytää avuksi kuuntelevaa korvaa. Enkä mä ole koskaan vuodattanut huoliani ensimmäisenä ystävälle. Mä en ole koskaan soitellut tuntisia terapiapuheluita ystävälle. En mä ole koskaan olettanut ystävän kantavan osaa murheistani.

Siitä huolimatta, että yksi: mulla on maailman ihanimmat ystävät.

blogi65

Tiukkarajainen. Sellainen taidan olla. Vähän kai arpinenkin, luulisin. Voi olla, että olen liiankin tottunut pitämään kaikkein suurimpia tunteita synnyttävät asiat visusti itselläni ja jakamaan niistä vain muutamalle kaikkein lähimmälle ihmiselle. Perhepiirini on päässäni kovin suljettu, totta sekin. Toisaalta en ole koskaan kokenut jakavani täysin elämääni ystävieni kanssa. Lähimmätkin ystävät ovat saattaneet jäädä kaukaisiksi, jonkun silmissä ainakin. Yksityisyys on ollut aina mielessäni vahvana läsnä, määrätyistä syistä. Kai.

En ole koskaan osannut ajatella, että ystävä voisi maailman henkilöistä olla se, joka pystyisi auttamaan ongelmista suurimmissa. Oma syyni. Koska varmasti olisi pystynyt.

IMG_20170720_195102_1.jpg

Kaikki siitäkin huolimatta, että kaksi: mä todella haluaisin osata soittaa kolmensadankuudenkymmenen minuutin vuodatuspuheluita ystävälle.

ajatuksia · ihmissuhteet · onnellisuus · pienet hetket · ystävät

Missään muualla en mieluummin.

Missään muualla en mieluummin
kuin kanssasi kuluvassa.

Käpertynyt olo.
Lämmin, kotoisa kolo
seurasi.

Puuttuu ainoastaan
ilta myöhään kestävä minuutti.
Ikuisuuteen riittävä viinilasi.

Niitä hetkiä sattuu elämään. Kun oikeanlaisia ihmisiä sattuu omaan elämään. Niitä sellaisia vahvoja hetkiä kokiessani aina toivoisin pystyväni kertomaan ääneen sen. Että missään muualla en mieluummin tällä hetkellä olisi. Tosin toivon myös, että ääneen sanomatta jättämisestä huolimatta tunteen on voinut tulkita katseestani, olemuksestani, mistä vain muusta.

blogi100.jpg

Kai elämän osatarkoitus on sellaisten hetkien kokeminen. Sillä se kertonee elämän ihmispiirin koostuvan oikeanlaisesta lämmöstä.

Ehkä vielä joku tuleva hetki. Keskeytän lauseen ja kerron. Kului hetki sitten kahvipöydässä, naurunpyrskähdyksessä tai hiljaisessa leffateatterissa.

Siihen asti mä tyydyn myhäilemään. 

ajatuksia · elämänasenne · ihmissuhteet · pienet hetket · ystävät

Sama kieli, jota me puhutaan.

Puhutko sä samaa kieltä? Siis ymmärrätkö sä samoja sanoja? Samalla tavoin? Sen verran kaino olo minut valtaa niin usein, etten kysymyksiä ole koskaan tohtinut esittää muualla kuin hiljaisesti mielessäni. Vaikka kummankin äidinkieli olisi suomi, toisinaan on himputin hankalaa saada kiinni toisen puhumasta kielestä. Monesti olen jopa pikkuruisessa paniikissa varmistellut itseltäni, että tarkoitanhan varmuudella sanoillani samaa kuin toinen. Sillä lähivuosina olen hoksannut sen, ettei tuttavuutta enempää kannata edes koettaa, jos sanat eivät millään tavoin soinnu toisen kanssa yhteen. Ai luovuttamista sellainen? Ei kai. Paremminkin yhteisen kielen puuttumisesta johtuvien väärinkäsitysten ennaltaestämistä.

Jospa vain mä jännittäessäni mongerran? Niinpä. Luulen, että olen useammankin kerran ollut täysin identtisellä aallonpituudella kuin toinen, ihan sillä täysin samalla ja yhdellä ainoalla jopa, mutta kieli vain on takellellut taitavasti. On haasteellista saada osoitettua pelkällä nyökkäyksellä hei kyllä mun hupaisalla on sama merkitys kuin sun hupaisalla. Tai mun oikeesti-huudahduksella on yhtä yllättyneen innostunut sisältö kuin sunkin omalla. Vaikka yhteinen kieli toisen kanssa ei takkuaisi lainkaan, suusta löytyvä kieli voi tahmaisuudellaan aiheuttaa epäilyksiä puolin jos toisinkin.

Ehkä juuri toisinaan tahmaisen kieleni vuoksi olen varmistunut eräästä asiasta: vaivattomin tapa tehdä kaveruuden kipinä on nauraminen. Raikkaampaa tuulahdusta elämässä ei ole kuin ensimmäistä kertaa yhdessä nauruun purskahtaminen ennestään hiukan tuntemattomamman ihmisen kanssa. Sellaisessa tilanteessa molemmat jakavat sekuntien aikana itsestään toiselle kai juuri sitä, mitä yhteisellä kielelläkin tavoitellaan; sillä hetkellä molemmat esittelevät omia merkityssisältöjään. Nauru on vain tulos ajatusten yhteneväisyydestä. Ei kai kovinkaan kumma juttu, että nauramisen sanotaan yhdistävän ihmisiä.

blogi24Mä taisin jutella mun ystävälle jotakin sentapaista, että on uskomattoman ihanaa nauraa yhdessä, mutta ei ystävyys kuitenkaan velvoita aina nauramista – me puhutaan joka tapauksessa samaa kieltä.

Toisen nauruun purskahtamisen vastaanottaminen ja siihen reagoiminen mukaan lähtemällä on tarkemmin ajateltuna aika vahvakin osoitus – joko yhteisestä kielestä tai halusta löytää yhteinen kieli. Se, että ottaa vastaan toisen pyrskähdyksen silloinkin, jos huumorintaju ei täysin kohtaa, kertoo paljon ihmisen ajatuksista toista kohtaan. Kyse ei tarvitse olla syvällisen ystävyyden alusta, vaan ihan vain kelpokaveruudesta, johon joissakin tilanteissa saattaa olla sekoittunut kohteliaisuuttakin. Tällaisiin ajatuksiin olen luultavimmin päätynyt sellaisten ihmisten kautta, jotka toistuvasti jättävät roikkumaan toisen naurunpyrskähdykset. Toisin sanoen tekevät päätöksen olla kiinnittämättä niihin mitään huomiota. Olen itse kokenut sellaisen aina selkeän torjuvana elkeenä ja nykyisin ajattelen yrittäväni löytää sellaisten ihmisen kanssa ainoastaan asioiden selvittämiseen tarvittavat pakolliset sanat.

Tänäpäivänä tykkään todella paljon nauraa. Ja osaankin, vaikka taito oli niin monta vuotta kadoksissa lähes täysin. Naurukaveritkin ovat elämän piristys, mutta parasta nauraminen on siltikin yhdessä ystävien kanssa. Ystävyys on nauramisenkin kannalta arvokasta; ystävyys kestää sen, ettei aina naurata ja toisaalta ystävyydessä kyllä tunnetaan se, mille tavallisesti yhdessä naurettaisiin.

ajatuksia · ihmissuhteet · oivallukset · oma elämä · ystävät

Elämän ihmissuhdekäppyrät.

Mä olen opintojen puolesta tuijotellut – ja tehnyt – hyvin paljon erilaisia kuvaajia, kuten esimerkiksi viivoilla piirrettyjä käppyröitä, palkeilla havainnollistettavia kaavioita ja hämähäkinseittikuvia. Kiehtova ajatus sellainen, että pieneen kuvaan on ympätty informaatiotulvan lisäksi monien tuntien, usein varmasti päivienkin, uurastus. Siis pariin käppyrään koko tutkimustulos, hulluhkoa. Toisaalta kaikesta havainnollistavuudesta huolimatta kuvaajat jopa kauhistuttavat mua hiukan; ne tekevät niin monet virkkeet täysin tarpeettomiksi ja asiat pelottavalla tavalla yksioikoiselta tuntuviksi. Käppyröitä lukiessani mä joskus pelkään, etten näe riittävällä tavalla palkkien taakse.

Kaikesta huolimatta mä taidan pitää kovin kuvaajista. Ne saavat aikaan mussa istutaanhan alas ja katellaan -reaktion; vähän kuin mä mietin leffateatterissa aina ennen elokuvan alkua, että mitähän tällä pätkällä on mulle tarjota. Eniten pidän ehdottomasti x-akselin suuntaisesti etenevistä viivallisista kuvaajista. Mä ajattelen useimpia asioita jatkuvina viivoina – mun elämänlanka taitaa olla lähinnä nouseva ja laskeva viivakuvaaja. Kai sellainen Excell-tuotos on mun tapa hahmottaa omaa eloani, sen hyviä ja huonoja hetkiä.

Mun ajatuksissa ihmissuhteetkin ovat ihan käppyrällisiä. Kuullessani juttua parisuhteen alkuhuuman häviämisestä kyseisen parin kuvaajan viiva romahtaa mielessäni kuin entsyymimäärä inaktivoitusmislämpötilassa. Tai jos toinen kertoo ystävyyssuhteensa syventymisestä vuosien myötä, ajatuksiini nousee kuva tasaisen varmasti nousevasta viivakuvaajasta, joka on esitetty ajan funktiona. Tottakai tunnistan oman elämänikin ihmissuhdekäppyrät; ne piirtyvät omalla painollaan aina pienen matkaa eteenpäin ihan jokaisella kahvittelukerralla ja yhdessä vietettynä iltana. Parhaimmillaan suoraa tietä ylöspäin. Ja jos ajattelen parhaimpia ystäviäni, niin meidän välistä suhdettamme kuvaavia käppyröitä yhdistää yksi määrätty asia. Siis se, ettei äkkijyrkkiä tiputuksia x-akselin alapuolelle tarvitse edes pelätä. Kai se on juuri tosiystävyyttä. Sitä ikään kuin on täysin vakuuttunut, etteivät lopulliset välirikot ole mahdollisia, sillä molemmat tietävät, ettei toinen koskaan missään tilanteessa tarkoituksella loukkaa tai meinaa muuta kuin hyvää.

IMG-20170309-WA0010.jpgJoskus kuvaaja saattaa lähteä ihan lentoon. Nousukiitoon siis.

Itse asiassa mun mielestä kuvaajat ovat oiva tapa myös vertailla ystävyys- ja parisuhdetta. Onhan niitä useamman viivan kaavioitakin. Tunnusomaista hyvälle ystävyydelle taitaa olla juuri tasaisen varmasti käyrän nouseminen ystävyyden syventyessä. Kuitenkin toisinaan tuntuu, että sitä pidetään ihan normaalina, jos parisuhdetta kuvaava viiva etenee täysin toisella tapaa: alkaa alkuhuuman pisteestä, nousee ehkä loivasti suhteen syventyessä, saavuttaa siltikin aika nopeasti tasaisen vaiheen ja monesti vuosien saatossa valuu molempien huomaamattakin alaspäin ja alaspäin. Eikö ole järjetöntä, jos yhteiselon maksimikohta on alkupiste, vaikka koko koordinaatiston ulottuvuus on vasta edessä? Mä olen aina itse ajatellut, että nimenomaan epätoivotun laskevan suoran tilanteessa on suunnattava huomio koko käppyrän ohi sen taustalle. Kuvaajissa kun on ongelmana se, etteivät ne turhan usein kerro kulkuunsa vaikuttavia syitä – kunhan vain piirtyvät täsmällisesti.

Mä olen tosi onnellinen siitä, että mä olen ajatellut mun elämän käppyröitä vuosien saatossa suhteellisen paljon. Mä esimerkiksi olen tajunnut, että itsestäänselvyyksinä asioiden pitäminen romahduttaa aika nopsasti nousevien suorien kulun ja että tietyin väliajoin uudella tapaa tuttuihin asioihin tarttuminen tukee jyrkempääkin nousua.

Oman elämän kauniisti kulkevat kuvaajat ovat syystäkin ylpeydenaihe, koska kuten sanottu, ovathan ne tarjoaman tietonsa lisäksi aina yksi ympätty uurastus.

ajatuksia · erityisherkkyys · itsetutkiskelu · ystävät

Hiljaa hipsi en enää.

Mä haluan kertoa teille määrättyjen jo ylitettyjen asioiden jättämästä epävarmuudesta ihmisessä kuvaamalla varpailla hiljaa hipsimistä.

Sinä aamuna hipsin hiljaa varpaillani. Portaiden kolmas askelma narahti allani. Seisoin enää isoimpien varpaiden varassa. Narahdus kaikui useiden sekuntienkin jälkeen vielä korvissani, sai pelkäämään seuraavaa ja viidettä. Sillä juuri siitä varpailla hipsimisessähän on kyse – hiljaisuudesta ja toisten herättämättä jättämisestä. Kolmannella askelmalla varpaillani epävarmuudesta huojuen pohdin riskinottoa ja sellaisen jättöä. Eteneminen alas oli yhtä epävarmuutta.

IMG_20170218_122951.jpgIMG_20170219_112653.jpg

Hipsiessään sitä on valmistautunut varaamaan ainoastaan varpaille, sillä kaiken muun suhteen varautuneisuus on vahvasti läsnä. Koen, että määrätyssä kohtaa elämääni jäin pysyvästi varpailleni toisten seurassa. Kai yritin siten vältellä parhaani  mukaan ikäviä narahduksia; ihmisten varaan varaaminen olisi tuntunut kai kuin kuudennen askelman räjähdykseltä. Lopulta hipsin jo yksinollessanikin, mikä kertoi epävarmuuden muuttumisesta luonnolliseksi tilaksi. Tiedättekö, miten ihminen sellaisessa tilassa oppii ajattelemaan? Että ihmiset ovat arvaamattomia. Että ystävyys on yhtä pysyvää kuin yhdisteen viiden tunnin puoliintumisaika. Varpailla kulkien sitä oli hyvin helppo yrittää omasta puolesta kompensoida; vähin äänin varaamatta minkään muun kuin varpaiden varaan.

Ihmistä ei kai ole kovinkaan vaikeaa saada kulkemaan päivästä toiseen varpaillaan. Riittänee yksikin tapahtuma, johon usein liittyy uskonmenetys, mutta ainakin toinen ihminen. Varautunut ihminen huitelee varpailla seisoessaan korkeuksissa, jotta välttäisi suoraan silmiin kohdistuvat katseet. Yksinkertaisesti sen vuoksi, että arvaamattomuuden alkaessa tuskallisinta hänestä on muistella aidoilta tuntuneita hetkiä.

IMG-20170219-WA0010.jpgIMG_20170218_072955.jpgIMG_20170218_072119.jpg

Sinä aamuna varpailla hipsiessäni mä saavutin lopulta ulko-oven. Askelmista useampi kuin viisi oli narahdellut. Eteisessä olin edelleen varpaillani varautuneena heränneisiin.

Saanks mie tulla mukaan?

Arvaatteko jo, mitä tapahtui aamulla seitsemältä keskellä Syrjäsalmen metsää. Hoksasin, että ystävät taitavat olla heitä, jotka narahduksiin herätessään tahtovat mukaan lenkkikaveriksi. Toivon teidän ymmärtävän tämän näin: ystävät kestävät koko jalkapohjalle varaamisen, vaikka se synnyttäisi suurempaakin hämminkiä. Lopun lauantaista ja vielä sunnuntainkin askelsin varmasti, laskeuduin alas varpailtani. Sillä ystävieni keskellä ei ollut syytä hipsiä. Uskon jokaisen heistä kestävän suuremmankin porrasaskelman narahduksen.

aitous · ajatuksia · lifestyle · oivallukset · syvällistä · ystävät

Suoraan sanoen.

En tiedä, miksi en itsekään sitten käytä suoria sanoja sen enempää.

Kun kyllähän kaikki tunnistavat eleiden ja epäsuorien viittausten mutkaisuuden; vastuu on aika usein kuulijalla, tulkitsijalla. Mutkan taakse on hankalampi nähdä etenkin, jos eleen on tarkoitus viestiä jotakin itse tulkitsijasta. En yleisyydestä ole varma, mutta ainakaan minä en kovin herkästi lähde epäsuoria viestejä tulkitsemaan omaksi edukseni, esimerkiksi siihen tapaan kuin ”pieni pään nyökäytys taitaa kertoa halusta ystävystyä”. Omassa mielessäni sentapainen konkreettiseen pohjautumaton päätelmä on suhteellisen riskialtis ja epävarma. Jätän sellaisen mieluummin arvailun varaan tai paremminkin kai oman onnensa nojaan.

blogi642.jpgHauva ei epäröi heittää epäluuloista katsetta. 

Yleisesti ottaen yksiselitteisten sanojen kertomaa on sen sijaan helpompi uskoa. Itse asiassa on ihan naurettavan helppoa saada vilpittömästi toiselle mukava olo muutamilla sanoilla, kuten ”hei sun kanssa on tosi kiva jutella”. Miksi se siltikin vaikuttaa olevan niin vaikeaa? Ja harvinaista? On ihan hassua, että tuntuu todella, todella kömpelöltä kertoa ääneen toiselle, että ”kuule, mä haluaisin tehdä sun kanssa tämän työn”. Tilanteessa haluta-verbi tuntuu ilman painotuksiakin äärettömän – melkein liian – vahvalta sanalta, joka lisäksi jättää vain vähän tulkinnanvaraa. Ehkä juuri sen vuoksi se tuntuu jopa pelottavalta, kun hiljaa mielessä ei voi enää lohdutellen ajatella ”mutta enhän mä mitään sillä tarkoittanut”. Huomattavasti turvallisempaa olisi ujuttaa päätös huomaamattomasti toiselle kysymällä epäsuorasti esimerkiksi ”tehtäiskö me sitten yhdessä”. Kuin se olisi aikalailla samantekevää.

Vaikka itse ainakin olen ihminen, jolle mikään on harvoin ihan sama. Tai ainakin useammin oma suhtautumiseni on ennemminkin vahvasti myönteinen.

Toisinaan koen kyllästymistä monien asioiden sanatonta luisumista kohtaan eli äänettömään olettamukseen kaiken sujumisesta kuin aina aiemminkin. En sano luisumisen olevan ikävää tai välteltävää. Ennemminkin tarkoitan sitä, että vaikka kaikki olisi aina tehty tottumuksesta samalla tavoin ja tehtäisiin jatkossakin, voi toiselle siltikin kertoa ääneen ”tänäänkin tahtoisin tehdä tämän sun kanssa”. Sellainen jollain tapaa päivittää tilanteen ja lataa uudelleen vanhan tutun jutun.

Minulle sanat merkitsevät hirveästi, sillä teot ja eleet puhuvat kuitenkin aina osin eri kieltä.

kiitollisuus · oma elämä · onnellisuus · syvällistä · ystävät

Pienen pieni Rinkeli.

”En tiedä muistatko tai tajuatko itse aina sitä, mutta ainakin kaikki sun ympärillä sen huomaa.”

Jos mä sen kymmenen sekunnin ajan olen ollut jonkun mielessä, käväissyt ihan nopsasti vain. Niin tiedättekös, se tekee mut onnesta ymmyrkäiseksi. Mun mielestä elämästä muutamien sekuntien – minuuttien, tuntien tai päivän – ottaminen ei ole itsestäänselvyys, puhumattakaan niiden omistamisesta mulle. Ei tarvitse unohtaa ottaa niitä, vaan voi vain päättää olla antamatta. Senpä vuoksi juuri jokainen viiden näppäilyn onnea on mulle äärettömän latautunut sana täynnä merkitystä.

Joku on joskus sanonut, että kaikki pitää rakentaa itsestä alkaen – tarkoittaen kai esimerkiksi onnea ja rakkautta. Mä en tiedä, miten täysin uskon siihen.

Kun sain lahjaksi varta vasten mulle valmistetun syntymäpäiväaterian, kirjan sellaisista ajatuksista kuin ”elämä ei ole sellaista kuin joka aamu kuvittelit, vaan elämä on sellaista, jota et yhtenäkään aamuna osannut kuvitella”, kutsun viettämään yhteistä aikaa joulukonserttiin ja pehmoisimman kaulahuivin saatesanoilla ”lempeälle ja lämpimälle Elinalle jotain lempeää ja lämmintä”, en voinut olla ihmettelemättä, olenko sitten oikeasti elänyt elämää ja tehnyt asioita jollakin tapaa oikein. Sillä en. En todellakaan tajua sitä, mitä ystäväni mukaan toiset ympärilläni.

blogi636

blogi637

blogi638

mde

blogi640.jpg

Maailmassa on niin suuria asioita, jotka lisäksi ovat käsittämättömän hienoja, että väkisinkin tunnen itseni mitättömäksi. Ja vaikka en sitä vähättelynä tarkoittaisikaan, niin pieni olo siltikin on kaiken valtavan keskellä. Semmoisena pienenä ihmisenä sitä helposti kokee myös yksinäisyyttä – siis, mun elämäni monista tärkeistä ihmisistä huolimattakin. Joskus yksinäisyys kalvaa keskellä väentungostakin. Silloin syy yksinäisyyteen on pohdinnat oman itseni riittävyydestä.

Pienestä tytöstä asti maailman suuruuden tuskaan on kuitenkin helpottanut ajatus pienimmänkin omasta paikasta. Nyt näin 24-vuotiaana tuntuu helpottavaltakin kokea, että mun elämää todellakin ympäröi upeimmat ihmiset mitä kuvitella saattaa ja että mulla on tosi hyvä olla omalla paikallani.