Herkkä, kysy mitä muuta.

07/02/2018 ElinaYksi kommentti

Suorinta, mitä mä tämänpäiväisen jälkeen voin sanoa:

kello kuusitoista mä päätin alkaa elää tämän kanssa, mitä mä olen koko elämäni ajan yrittänyt itsestäni matkan varrelle hukata.

Kymmenvuotiaana itseäni lohdutin, että kymmenen vuoden jälkeen on jo varmasti helpottanut. Kaksikymppisenä mä vielä mietin, että viiden vuoden sisään asia on luultavimmin korjautunut – aikuisiällä kun vuodet ovat sellaisessa niin valtavan merkitseviä. Tänään mä totesin, että olen taitanut tulla tien päähän. Vaikka en olekaan saavuttanut sitä, mitä jo alta kymmenvuotiaana niin tavoittelin.

Mä olen näinä vuosina vähän liian innokkaasti nyökkäillyt tokaisuille ’kuule se tulee iän mittaa’. Sitten mä olen aina kotona vuosi toisensa jälkeen miettinyt, miksi iän mitta on niin pitkä. Mä olen koettanut kovettaa betonilla ja toisenkaltaisten ihmisten ohjenuorilla. Olen mä tarttunut kaikenlaisiin vippaskonsteihin ja ajatusleikkeihin vielä koittavasta. Välillä mä olen jopa hallitsemattomissa ja läpinäkyvissä tilanteissa sitä häpeillyt. Kirosanaksi se on melkein jo mielessäni muodostunut – ja sellaisena sitä on joskus mua vastaan käytetty.

Ehkä mä ensi kertaa elämässäni totaalisesti luovutin, kun kaikkien poskille valuneiden jälkeen totesin: ei onnistunut olla vähemmän tämänkaltainen tänäänkään. Mä olen koko elämäni ollut kulkemassa poispäin tästä tämänkaltaisuudesta kohti kaikkea sitä, missä mä olen vähemmän sitä nähnyt. Mutta toisin tänään ja tästä lähtien. Irtipäästämisen myötä mulla taitaa olla uusi, elämäni selkein suunta: eläminen tällaisena. Ja tämän lisätäkseni: pois siitä pyristelemättä.

Sillä kyllä, mä voin mennä elämässä kaikkiin tilanteisiin tämä yllä.

ajatuksia · erityisherkkyys · itsetutkiskelu · ystävät

Hiljaa hipsi en enää.

20/02/201720/02/2017 Elina4 kommenttia

Mä haluan kertoa teille määrättyjen jo ylitettyjen asioiden jättämästä epävarmuudesta ihmisessä kuvaamalla varpailla hiljaa hipsimistä.

Sinä aamuna hipsin hiljaa varpaillani. Portaiden kolmas askelma narahti allani. Seisoin enää isoimpien varpaiden varassa. Narahdus kaikui useiden sekuntienkin jälkeen vielä korvissani, sai pelkäämään seuraavaa ja viidettä. Sillä juuri siitä varpailla hipsimisessähän on kyse – hiljaisuudesta ja toisten herättämättä jättämisestä. Kolmannella askelmalla varpaillani epävarmuudesta huojuen pohdin riskinottoa ja sellaisen jättöä. Eteneminen alas oli yhtä epävarmuutta.

Hipsiessään sitä on valmistautunut varaamaan ainoastaan varpaille, sillä kaiken muun suhteen varautuneisuus on vahvasti läsnä. Koen, että määrätyssä kohtaa elämääni jäin pysyvästi varpailleni toisten seurassa. Kai yritin siten vältellä parhaani mukaan ikäviä narahduksia; ihmisten varaan varaaminen olisi tuntunut kai kuin kuudennen askelman räjähdykseltä. Lopulta hipsin jo yksinollessanikin, mikä kertoi epävarmuuden muuttumisesta luonnolliseksi tilaksi. Tiedättekö, miten ihminen sellaisessa tilassa oppii ajattelemaan? Että ihmiset ovat arvaamattomia. Että ystävyys on yhtä pysyvää kuin yhdisteen viiden tunnin puoliintumisaika. Varpailla kulkien sitä oli hyvin helppo yrittää omasta puolesta kompensoida; vähin äänin varaamatta minkään muun kuin varpaiden varaan.

Ihmistä ei kai ole kovinkaan vaikeaa saada kulkemaan päivästä toiseen varpaillaan. Riittänee yksikin tapahtuma, johon usein liittyy uskonmenetys, mutta ainakin toinen ihminen. Varautunut ihminen huitelee varpailla seisoessaan korkeuksissa, jotta välttäisi suoraan silmiin kohdistuvat katseet. Yksinkertaisesti sen vuoksi, että arvaamattomuuden alkaessa tuskallisinta hänestä on muistella aidoilta tuntuneita hetkiä.

Sinä aamuna varpailla hipsiessäni mä saavutin lopulta ulko-oven. Askelmista useampi kuin viisi oli narahdellut. Eteisessä olin edelleen varpaillani varautuneena heränneisiin.

Saanks mie tulla mukaan?

Arvaatteko jo, mitä tapahtui aamulla seitsemältä keskellä Syrjäsalmen metsää. Hoksasin, että ystävät taitavat olla heitä, jotka narahduksiin herätessään tahtovat mukaan lenkkikaveriksi. Toivon teidän ymmärtävän tämän näin: ystävät kestävät koko jalkapohjalle varaamisen, vaikka se synnyttäisi suurempaakin hämminkiä. Lopun lauantaista ja vielä sunnuntainkin askelsin varmasti, laskeuduin alas varpailtani. Sillä ystävieni keskellä ei ollut syytä hipsiä. Uskon jokaisen heistä kestävän suuremmankin porrasaskelman narahduksen.

ajatuksia · erityisherkkyys · itsetutkiskelu · itsevarmuus · lifestyle · syvällistä

Elämään sopiva erityisherkkä?

24/10/201624/10/2016 ElinaKommentoi

Olen minä jonkin verran lukenut erityisherkkyydestä. Osaan kertoa muutamia tosiasioita siitä; erityisherkkyys on synnynnäinen, hermostollinen ominaisuus ja erityisherkän hermosto käsittelee aistien välittämää tietoa tavallista laajemmin ja syvällisemmin, mutta se ei siltikään ole lääkärin toimesta diagnosoitava ominaisuus eikä missään nimessä virhe tai sairaus. On tuntunut ihmeelliseltä lukea niin sanotusti virallisesta julkaisusta, kuinka erityisherkän kokemusmaailmaa on hankala sellaisen ymmärtää, joka ei itse ole erityisherkkä. Henkilökohtaisesti olen kokenut sen ehkä kaikkein helpottavimmaksi sanomaksi tätänykyä jo aika vilkkaasti käyvässä keskustelussa liittyen HSP:n käsitteeseen.

Jo pienenä tyttönä muistan miettineeni kuumeisesti keinoja, kuinka kykenen kertomaan uskottavasti, ettei tunne kai ole minulle vain tunne enkä välttämättä koe maailmaa kuten iso osa. Vaikka en koskaan ole tahtonut tehdä itsestäni sinänsä numeroa, etenkin nuorempana kiljuin monesti hiljaa mielessäni ”kukaan ei ymmärrä minua”. Ääntä olisin halunnut rohjeta käyttää.

Olen selaillut kaikkia kolmea aiheesta kertovaa kirjaani, mutta tuntenut sen itse asiassa aika raskaaksi. Erityisherkät, siinä missä kaikki muutkin, ovat kaikki yksilöitä ja ainutlaatuisia kokemusmaailmoineen ja mielen mutkineen. Kuitenkin kun sivu sivulta tunnistanee yhä enemmän kirjan kuvailemia puolia – syitä, valmiiksi pureskeltuja päätelmiäkin – itsestä, tahti alkaa aika nopeasti ahdistamaan. Sen vuoksi olen oikeastaan hankkinut tietoa vain sen verran, että ymmärrän lähtökohtani; tieto siitä, että on kaiketi täysin normaali, on kai ollut minulle merkittävin ydinsanoma. Lisäksi se, että ymmärrän nyt myös toisia samankaltaisia muutoinkin kuin sanattomana tunteiden kautta, on tuntunut hyvältä. Pystyn puhumaan, sillä minulla on nyt sanoja käytössäni.

blogi609

”Oman peilikuvan löytämiseenhän tämä etsiminen perustuu.”

Kun minä olen vähän sellainen ihminen, jonka täytyy tutkia, etsiä ja löytää itse. Muuten en osaa välttämättä pitää totena varsinkaan sellaisia asioita, jotka esittävät jotakin minusta itsestäni. Vaikka olen monessakin suhteessa hivenen epävarma ja vajavainen itseluottamukseni kanssa, niin varmuus itsetuntemuksestani on kuitenkin äärimmäisen vakaalla pohjalla. Sen vuoksi luultavasi olen väistämättä ja välittömästi varpaillani, kun toinen yrittää kertoa jotakin siitä, millainen oikesti olen. Lisäksi itse tutkimalla ja etsimällä varmistan, ettei tahti oivallusten synnyssä ole liian tiukka.

Myönnän, että aika usein pohdin, kauhistelenkin, olenko tällaisena heikoilla aikuisten maailmassa. Jolllain tapaa huonommissa lähtöasetelmissa. Olen miettinyt sitäkin, ruokinko virheellisesti jatkuvalla itsetutkiskelulla liian herkkää puoltani. Että onko oikeasti mahdollista, että tulevaisuudessa minun on (pakon edessä) kyettävä kovettamaan kuortani – sisältä asti tuskin pystyn missään tilanteessa muuttumaan. Tarvitseeko menestyjän, onnistujan tai kovan tekijän, esimerkiksi työelämässä, olla välttämättä kova jätkä?

Tosin, väitän, että mä kyllä olen aika.