aamuajatukset · itsetutkiskelu · itsevarmuus

Itsevarma ihminen.

Varma kahdesta jalasta.
Omasta maasta vieraalla.
Tekee kaiken toisaalla
kuin kotipenkillä.

Saa kiinni katseella.
Saattaa pitää otteessa,
hetken omana.
Hellittää vasta varmuudesta.

Ottaa annettaessa.
Tarjoaa pyydettäessä.
Kai kantaa
arkailemattomuutta
varalta takataskussa.

Kai mä olen vain oppinut kavahtamaan itsestään varmoja ihmisiä – en vain liian itsevarmoja, vaan nykyään välillä vieläkin myös itsevarmoja. Se voi olla, että mä olen joskus tavannut liian tiuhaan ydinlaskeuman kaltaisia itsevarmuuksia; mä olen laonnut sellaisten vaikutuksesta silloin kai. Ja vaikka itsevarmuus on kiistämättä ihmisissä viehättävää, mä olen aika varpaillani sellaisen edessä.

IMG_20171003_204921_259.jpg

Pitkään mä ajattelin, että voimakas energia ihmisen ympärillä on peräisin itsevarmuudesta – ehkä osin myös itsensä esilletuomisesta ja tilan ottamisesta jopa muiden kustannuksella. Sittemmin mä olen oivaltanut, ettei näillä kahdella asialla ole mitään tekemistä toistensa kanssa, lineaarista riippuvuutta ainakaan.

Sinänsä helpottavaa. Että ihmisen varmuuden, läsnäolon ja olemisen voi tuntea, jos ei kuulla tai suoranaisesti nähdä.

aitous · ajatuksia · itsevarmuus

Sanat rautojen välistä suoruuteen.

Kai sä olet huomannut, kuinka kai on mun juttu.

Mä en ole ehkää vailla, mä olen aika usein vain.

Mun puheessa esiintyy vähän kuin,

vaikka mun elämä on täysin.

Tahdon sinut, tismalleen, mun jokapäiväiseen sanavarastoon.

Viedä mielipiteen rautojen välistä suoruuteen.

Mä olen ihminen, joka pelkää suututtamista. Sellaisen ihmisen, tällaisen näin siis, painajaisissa suututetaan tahattomasti toinen, nimenomaan lopullisesti. Olen mä joskus ollut hereilläkin tilanteessa, jossa väärinkäsityksen oikominen on ollut kuin suossa karhua pakoon juoksemista; vilpitön ja kova yritys ei ole johtanut juutuksista yhtään mihinkään. Kuuroille korville oman tarkoituksen hyvyyden todistelu saa mun ihon kananlihalle – toivottomuuden tunne on ehkä yksi niistä ainoista tunteista, jota vastaan en jaksa käydä keskustelua.

blogi44

Ehkä juuri sen vuoksi suoraan puhumisesta on tullut ruotsiakin haastavampaa mulle. Vaikka en ole – toivottavasti ja tietojeni mukaan – kovin montaakaan ihmistä ehtinyt kovasti suututtaa eloni aikana, jo painajainenkin on riittävä syy pelolle. Ja kain, ehkän ja vähän kuin viljelylle.

Mä olen seurannut sivusta suoraan puhumista. Olen kuullut, kuinka kerrotaan asiat niin kuin ne ovat. Ilman kaita ja ylimääräisiä täytteitä. Ja vaikka mä olenkin vain ollut sivullinen korva puheluissa, olen mä joutunut välillä hengittelemään syvään ja hokemaan vähän kuita. Samaan aikaan mä olen kuitenkin huomannut myös suoraan puhumisen viehätyksen. Se on vähän kuin hieroisi sormien välistä muljuvaa, jumista lihasta; periaatteessa aika raakaa, mutta periaatteessa tekee vain hyvää.

Mä olen tajunnut, ettei mullekaan ole välttämättä aina puhuttu suoraan. En mä varsinaisesti ole oppinut kiertelijäksi, paremminkin hienovaraiseksi. Kai mä olen pienenä pähkäillyt jotenkin niin, että suoraan puhuminen satuttaa – myös suututtaa. Ravistelevaahan se on aikuisena tajuta, että taitaa olla osin juuri toisinpäin.

blogi41

Suoraan puhuminenkin on luultavasti taitolaji, jota voi tehdä monella tapaa. Mulle suoraan puhuja edusti aika pitkään töksäyttelyä, ajattelemattomuutta ja empatian puutetta, vaikka nyt ymmärrän sen voivan olla harkittua, järkevää ja hienovaraistakin. Taitava suoraan puhuja on mulle iso ihailun kohde, sillä suoralla puheella toiselle hyvän tunteen jättäminen todella vaatii taitoa.

Koska mä olen kova kehittämään itseäni, tai ainakin pyrkimään sellaiseen toimintaan, haastan itseni käyttämään suoristusrautaa – niin mielipiteisiin kuin muihinkin ääneen sanottavaksi soveltuviin ajatuksiin. Veikkaan, että siten myös todellisen minäni – ajatusteni, ideoideni, kykyni – esiintuominen vieraampienkin ihmisten seurassa muuttuu huomattavasti helpommaksi.

Jos mä jo silmiin katsomalla viestitän suoruuttani, miksi en voisi toteuttaa samaa sanavalinnoillanikin.

 

 

ajatuksia · elämänasenne · haaveet · itsevarmuus · oma elämä

Viitsiskö kimallekenkiä.

Kimallekengät. Huh.

Ohho. Nahkapöksyt.

No tekoturkki uh.

Ihan samoin ku 

vau toi mun peilikuva.

Tai oi iso itsevarmuus.

Haluun,

mut kaikki silti puuttuu.

Kuinka monta kertaa mä olen kysynyt itseltäni, että viitsiskö? Havainnollisinta on kai kertoa, että täsmälleen yhtä monesti kuin olen vastannut kysymykseen – ainakin mun oman – maailman huonoimmilla tekosyillä. Taitaa olla kimallekengät liian huomiotaherättävät ja itsevarmaksi en taida olla tarpeeksi katseenkestävä. Mä olen juurruttanut viitsi-si-si-si-sinköä sönköttävän kysymyksen niin tiukasti mun päähän, että vielä vähän tarkemminkin ajateltuna nahkahousuiselle peilikuvalle peukun pystyyn pistäminen on ajatuksistani yksi absurdeimmista. Siis ajatuksissa absurdi, mutta käytännössä ei kummoistakaan vaativa; nahkaa jäljittelevät pöksyt saa viidelläkympillä ja peilikuvan peikutus on kevyttä kukkarolle. Mut hitsi viitsiskö.

blogi28.jpg

Mä olen joskus kai lukenut jonkinlaisesta tutkimuksestakin, että lomalla ihminen tekee heppoisemmin hankalia päätöksiä. Olen mä taitanut itsekin käyttää useamman kerran no okra ku on loma -perustelua. Että jos sitä nyt sitten loman kunniaksi viitsisi. Viitsisikö myös kimallekenkiä?

Eilen mä otin itsestäni lomaa. Arvaa vaan kuinka uskomatonta; kaiken kandin kirjoittamisen keskellä ihan lomalla. Teki muuten hirvittävän hyvää, sillä mun arki tuppaa olemaan vähän sönkkäävää. Että viitsi-si-si-si-sikö. Mä pidän merkittävänä erona sitä, otanko omaa aikaa vai otanko lomaa itsestäni – parasta kai olisi ottaa omaa aikaa, jotta voisi ottaa lomaa itsestään. Vaikka arkea kuinka rutkasti rakastaisikin, pikainenkin tauko siitä auttaa siltikin aina tutkimaan asioita uudesta vinkkelistä. Eikö? Sen vuoksi on luonnollista, että tilapäinen loma itsestä tekee omasta peilikuvasta aika toisenlaisen. Ja ajatuksista viitsisinköä vähemmän kyselevän.

blogi27.jpg

Vitsit Raija kun sä olet ton sun loman jälkeen iha kuin uus ihminen. Voi raija sentään, että mäkin haluan palata mun eilen alkaneelta minälomalta uutena ihmisenä. Vaikka paluupäivämäärää en olekaan vielä päättänyt, niin jotakin mä lomalta kyllä aion kuljettaa arkeen.

Ainakin eilen ostetut kimallekengät kevääksi.

ajatuksia · itsetutkiskelu · itsevarmuus · lifestyle

Potentiaalin vapauttamisesta.

Eilen tapasin jälleen pienen, suloisen miehenalun, joka hallitsi hienosti vieraskoreuden: valloittava hurmurin hymy oli herkässä heti meidän vieraiden saavuttua.

Mä alan vieraampien ihmisten seurassa helposti myös hymyilemään, ihan syyttäkin, vaikka mun vieraskoreus kuuluukin aika pitkälti lainausmerkeihin. Mä olen monesti miettinyt, mikä se on, joka piilottaa jopa tuttavienkin seurassa mun aidoimman minän puolia. Siis ei niinkään luonteenpiirteitä, vaan esimerkiksi joitakin taitoja tehdä asioita. Välillä tuntuu, että mun herkkä hymy jollain tapaa kahlitsee, lähinnä ajatuksia; aina jaksan ihmetellä, miten mun niin täydessä päässä voi joskus lyödä niin kumeasti tyhjää. Hymyn sijaan todennäköisempi selitys sille on ehkä juuri vieraskoreus, tietynlainen tapa keskittyä tuntemattomampien ihmisten seurassa kaikkeen muuhun kuin itse asiaan. Ehkä kyse on osin myös uskaltamattomuudesta esittää toisille asioita – etenkään omina ajatuksina.

Niitä mun sellaisia hyödyllisiä puolia, joita kaikki eivät välttämättä uskoisi, ovat esimerkiksi kyky koota päässä kronologista kalenteria ja ylipäätään pitää mielessä asioita, aikatauluttaminen ja etenkin aikataulujen kiinnipitämisestä huolehtiminen (joku voisi sanoa, että delegoiminen ja hoputtaminen, hah), asian sisäistämisen jälkeen kyky ryhtyä toimeen todella ripeästi, halu esittää loputtomasti ideoita ja taito oppia asioita sivulauseista tai tarkkailemalla.

blogi660.jpg

Kuitenkin haasteeksi mä olen kokenut aina sen, kuinka pystyn hyödyntämään puoliani muuallakin kuin kuvainnollisesti yksin kotona istuessani. On haastavaa olla köyttämättä itseään millään tavoin eri tilanteissa. Kai se on useamman ongelma sellainen, että potentiaalia on olemassa kaikenlaiseen, mutta sen käyttöönottaminen – suoranaisesti vapauttaminen – on aina asia aivan erikseen?

Veikkaan, että pikkuisen pakolliselta tuntuva hymyileminen, jonkinmoinen vieraskoreus, haalistuu, kun löytää ihan todella varmuuden rauhasta, nimenomaan siis levollisuudesta. Toisin sanoen sitten, kun oman tontin ulkopuolellakin uskaltaa kaikesta huolimatta omistaa itsensä.

Sillä sitähän se pieni miehenalkukin hymyilemisen lisäksi myös teki. Otti aika hitsin itsevarmoja askeleita eteenpäin.

ajatuksia · itsetutkiskelu · itsevarmuus

Oman mielen onnistuja.

Olen aina ajatellut, että oman elämänsä sankareilla on ainutlaatuinen kyky luottaa asioiden lutviutuvan. Sillä tunnen – ihailenkin – heitä sellaisia rempseitä tyyppejä. Oman elämänsä huippumalleihin pitäisi kai ihan jokaisen lukeutua? Tiedän minä oman elämänsä asiantuntijoitakin, jotka tuntuvat tietävän ainakin omasta elämästään kaiken. Oman elämänsä luojat. Heillä tahtotila taitaa olla tavallista vahvemmin pyrkivää. Entäpä oman elämänsä tähdet! Huh. Oman elämänsä prinsessat?

blogi654Jokaisen pitäisi olla kuin oman elämänsä Aarikka-tonttu.

Rajat eivät näissä tapauksissa ole tehty rikottaviksi; tarkoitus ei ole edes yrittää oman elämän ulkopuolelle. Yhteistä oman elämänsä tyypeille on kai se, että tyytyväinen tunne haetaan kokonaisuudessaan omasta takaa, eikä vertailu toisiin kuulu sellaiseen. Kutkuttava ajatus, että oman elämän sisällä voi oikeasti olla melkein mitä vain. Lisäksi uskon, että sen, mitä omassa elämässä on,  näkevät kyllä ulkopuoliset, joiden on tarkoituskin.

Kai se, että uskaltaa olla omassa elämässä mahdottoman paljon kaikenlaista, on oikeastaan itsevarmuuden ja itsensä löytämisen ilmentymää. Silloin nimittäin edes oman elämänsä toimitusjohtajana toimiminen ei tunnu millään tapaa itsensä (tai toisten) huiputtamiselta.

Koska olen kovasti miettinyt kaikenlaisia tuntemiani oman elämänsä tyyppejä, olen myös yrittänyt keksiä omaa juttuani. Itse asiassa vasta joitakin päiviä sitten tulin tulokseen, että minun on aloitettava yhdestä, vielä himpun verran tiukemmin rajatusta, ajatuksesta:

on opeteltava ensin olemaan oman mieleni onnistuja.

Sellainen on kuin oman sisäisen mitta-asteikon kalibrointia tai ehkä tajuamista, että läheskään kaikki ei ole suhteellista minun ja ulkopuolisen välillä: oikeasti tyytyväisyyden tunteminen ei koskaan synny suhteessa muihin. Suhteessa muihin saatan näennäisesti olla onnistuja, mutta itselleni olen aina epäonnistuja – ainoastaan yhden syyn vuoksi. En anna itseni olla oman mieleni onnistuja.

Tarkasteltavia tasoja on siten kaksi. Ensimmäinen on suhdeasteikon rajoittaminen omaan mieleen eli onnistun ainoastaan suhteessa itseeni. Toinen koskee asteikon höllentämistä eli vaatimustason alentamista. Ja kun osaan ensin olla tyytyväinen omassa mielessäni itseeni, opin varmasti pian olemaan myös omassa elämässäni paljonkin.

ajatuksia · itsevarmuus · lifestyle · oma elämä · syvällistä

Aivan kuin kehityskaari.

Aivan.

Miten monella eri tapaa sen voikaan suusta päästää.

Olen viime vuosiin asti antanut siinä kuulua melodisen epävarmuuden. Se helähtää korvassa, koska merkityssisältö uupuu; aivan on ollut täytesana hädässä. Joku nauraa hätäännystä, toinen nyökkäilee hermostuneisuutta. Aivan tarkoittamatta aivan on ollut monen epämukavan hetken nopea ratkaisuni. Pakollinen tyrkkäys. Epävarmuuden ilmentymä. Jopa alistunut vivahdus. Väkinäinen johdatus. Tai täysin tyhjä kannustus. Oikeastaan se on ollut yksinkertaisuudessaan itse sisällöttömyys.

Sittemmin opin sanomaan sen tunnustelevammin. Vaikka aivan ei ollut ihan aivan, oli se kuitenkin jo kysyvä aivan. Se oli epävarmuutta kyseenalaistava. Ehkä myös osin jo itsevarmempi – pienoisen merkityksen kantaja, ei vain myötäilijä. Aivan ei ollut enää äkkinäinen sylkäisy, vaan harkitumpi vastaus. Nimenomaisesti tarkoituksellinen reagointi eikä itsestään muljahtava myöntyminen.

blogi624

Se oli käänteentekevä tajuamisjuttu, että mun aivan on tätänykyä tilannesidonnainen. Että ei se ole joka paikan ja hetken heitto. Sillä on sanoma, ihan oikea käyttötarkoitus; se ilmaisee jotakin todellista suhtautumisestani. Ennemminkin aivan sisältää kaiun myötämielisyydestä kuin mistään epämääräisestä. Sellaiseen sitä tulisi käyttääkin. Turhaan kuluttaa sitä tarkoituksettomaan, kun sillä on mahdollista synnyttää ponnekas paino. Voi se sisältää eri vivahteita, muttei sellaisia, jotka vääntelevät aitoa ajatuskulmaa. Kiteyttäen: sillä aiemmalla epävarmalla sanalla aivan tarkoitin oikeasti kai neutraalia sanaa niin.

Ja hitsi. Samalla, kun opin sen epävarmuudesta pois, opin myös ylipäätään itsevarmuudesta asioita. Aivan yksinkertaisia. Esimerkiksi että tuskin kukaan mua ulkonäön mukaan arvottaa. Että kyllä mä aivan ihmisenä olen tutustumisen arvoinen.

aitous · ajatuksia · itsevarmuus · lifestyle · oivallukset · oma kanta · ulkonäkö

Ilman ultraripsiä.

”Ihana näyttää aamuisin ihmiseltä näillä uusilla ripsillä.”

Junassa vahingossa mä kuulin.

Olisin tahtonut kysyä, että miltä sitten näyttää ilman ripsiä. Epäihmiseltäkö. Mä vaan en tahtonut sillä kertaa ymmärtää lausahdusta kuvainnollisesti.

Oikeastaan mun mielipide on sellainen, että tykkään katsella aamuellua. Peilikuva ei ole hehkein, imartelevin tai välttämättä miellyttävinkään, mutta musta on siltikin ihana näyttää aamuellulta. Just sellaiselta kuin mä oikeasti aamulla olen yön jäljiltä; toisinaan hiukset pörrössä hyvin levänneeltä ja joskus taas silmänaluset uurteilla erittäin väsyneeltä. Aamuisin senkaltainen ajattelu on miltei helppoa. Ulkomaailma ei ole vielä ehtinyt vaikuttamaan ja edellispäivän jäljet ovat karisseet unen mukana pois.

blogi618

Enkä mä todellakaan ole opetellut katsomaan ainoastaan aamuellua kivasti. Mä olen äärettömän kovasti yrittänyt kertoilla itselleni, että päivälläkin riittää se, mikä mä oikeasti ilman suurempia ehostuksia olen. Illallakin ja kaikkein hehkeimpienkin keskellä! Itse asiassa mä tuntisin itseni pikkuruiseksi huijariksi kiinnitettävillä hiustupsuilla, ripsitukoilla ja kynsitipeillä, tatuointikulmakarvoilla ja kohotuspistoksilla. Koska mä tiedän, että paras palvelus, jonka itselleni voin tehdä, on jatkaa itseni katsomista päivästä toiseen rehellisesti sellaisena kuin ihan, ihan, ihan vilpittömästi olen. Mä olen nimittäin kova tyttö piiloutumaan – esimerkiksi epävarmuuden, ujouden tai vähättelyn taakse. Aivan varmasti myös ultraripsien alle. Niin ihan vain sen vuoksi.

Aika pitkään mulla vei tajuta, että kauneinta on ihmisyys. Tiedätkö, mitä se mun mielestä tarkoittaa? Että mustat silmänaluset voivat kuulua kauneuden käsitteeseen. Että nauraessa syntyvät rypyt mahtuvat samaan määritelmään. Että epätasaisempi iho on ihan sitä samaista termiä. Aidon ihmisen peittelemätöntä kauneutta.

Jos kuulostaa kliseeltä, kannattaa miettiä tarkemmin. Niin mäkin tein. Taas eilenkin, kun menin moittimaan mun muka epäsopivaa nenääni.

Kaikkein kauneinta ihmisessä mun mielestä on minkään taakse piiloutumaton katse, joka ei kaihda suoraa yhteyttä ja joka hyväksyy ennen kaikkea oman peilikuvansa.

Mutta mun ajatuksiahan vain nämä ovat. Sitä paitsi, kyllä mä ymmärrän hyvin niitä sellaisia ripsiäkin.