Olipa kerran aika elämässäni, kun en uskaltanut edes haaveilla. Kai eniten sen vuoksi, että en – kovin selvästi ainakaan – nähnyt tulevaisuutta edessäni. Pilkahdus siitä silloin tällöin ei varsinaisesti sytyttänyt, sillä ajattelin hukanneeni aidon elämänpalon lopullisesti. Mielsin halun ja intohimon elämää kohtaan olevan kaksi eri asiaa: halusin aivan hirveän kovasti, mutta yrityksistä huolimatta en saanut liekkiä syttymään. Näin myöhemmin olen ymmärtänyt minulta puuttuneen ainoastaan rohkeutta heittäytyä ja antaa asioiden tapahtua myös itsestään ilman omaa kontrollia.
Vuosi jos toinenkin vierähti ja vähitellen uskalsin varovaisesti antaa ajatuksissani tilaa haaveille. Aluksi testimielessä, siten ajattelin. Haaveeni käsittelivät kaikkea hyvin pientä ja arkista, kuten hauskassa tilanteessa vahingossa hymyilemistä. Vahingossa sen vuoksi, että olin täysin kadottanut taidon reagoida spontaanisti asioihin, mikä kuvasi hyvin senhetkistä elämääni. Ajan myötä haaveet kai kasvoivat. Hyvin maltillisesti ja ahnehtimatta. Saatoin haaveilla illalla onnellisena nukahtamisesta, mikä tietysti oli täysin absurdia. Illat kun olivat aivan yhtä onnettomia kuin päivätkin.
Mä joskus pienenä muistan haaveilleeni keinutuolista, jossa kiikkua.
Mutta haaveista kasvoi minulle kuin toinen maailma, johon saatoin omissa ajatuksissani vajota. Se oli yhtä realistinen kuin todellisuus, täynnä toivomuksia tavallisesta elämästä, mutta siltikin hyvin kaukana mistään oikeasta. En nimittäin vieläkään ajatellut haaveita muina kuin toteutumattomiksi tarkoitettuina viihdykkeinä.
Kun ensimmäisen kerran hoksasin, että haaveet voivat myös oikeasti toteutua tässä todellisuudessa, aloin pelätä – pettymistä. Jopa ajattelin, että parempi olisi ollut, ettei moinen mahdollisuus olisi tullut lainkaan ilmi. En ollut pelkuri, ainoastaan säikky: en vielä ymmärtänyt elämän yhden jujuista olevan se, että kulkusuuntaa voi ohjailla tavoittelemalla rohkeasti asioita.
Tänäpäivänä olen älyttömän onnellinen todetessani, että moni haaveeni on toteutunut. Osa ihan vahingossa ja osa taas kovan työn tuloksena. Harras toiveeni on aina ollut, että pääsisin kirjoittamaan – jotakin johonkin ja edes joskus. Mahdollisuus siihen ei ole kuitenkaan pelkästään riittänyt, sillä olen tarvinnut myös rutkasti lisää itseluottamusta.
Nyt päästyäni kirjoittamaan muutamaan ihan pieneen projektiin tekstejä en voi muuta kuin todeta, että haaveilemaan opettelu on kaiken sen tehdyn työn väärti. Suosittelen.
Elina Heidi Rinkeli 