Kuinka tärkeää on käväistä välillä varpailla, aloitin iltasadun itselleni. Kahmaista mukaan tähtiainesta; juuri sitä hienojakoisinta. Heittää sitä ilmaan ja hetken verran ehtiä tanssahdella sen alla. Koska niin tehdään haaveista aikeita, jatkoin tarinaa, kosketetaan ekakertaa konkretiaa. Hetkeä myöhemmin hetki tanssiaskelille on kuitenkin liian myöhäinen. Tällä iltasadulla ei totisesti kannusteta odottamaan, itsekseni myhäilin.

Kerran käväisy on vielä tuokio ja tuokio pian askel, iltasatua eteenpäin kuljetin. Varpailla otetusta askeleesta on jokainen haaveperäinen matka alkanut. Ei epäilystä, etteikö se olisi sekoitus tasapainoilua, rohkaistumista ja hallitsemattomuuden rajamailla häilyvää huojuntaa. Sitähän se on, itsekin totesin. Jokainen maailmaan mahtuva varmuus on koottu lukuisista epäröinneistä ja erävoitoista.

Ja voittoja varpailla, iltasadulla itseäni muistutin. Saavutetaan niitä helpommin toinen käsi korkealla unelmissa kuin kantapäät varmasti maankamaralla. Siksi tutinan tulisi olla puolivoittoa eikä merkki liian vaativasta. Tuskin kukaan on aikaansaanut pelkällä järjellä ja varmuudella – silmiä sellaisella saanut ainakaan tuikkimaan.

Tällä iltasadulla silmät täyteen tähtiainesta, sitä kaikkein hienojakoisinta.